Elettiin nostalgista vuotta 7.6.1959. oli kaunis ja lämmin kesäkuun sunnuntai päivä.
Ilman lämpötila oli helteinen. Aamulla mittari oli jo näyttänyt +26 astetta ja kuumuutta oli jatkunut hetken aikaa. Satalinna sairaala sijaitsi suurten korkeiden mäntyjen ympäröimässä rakennus kompleksissa hieman muista erillään.
Sen takapihan puolella oli suuri parveke, ja rappujen kohdalla rakennus jakaantui kahtia. Vasemmalla oleva puoli tuberkuloosi potilaille, oikealla oleva lasten osasto.
kumitossuissa, varoitukset auringosta ja olla polttamatta itseämme
Ruokailu ajan tullessa odotimme jälkeen alkavaa vierailuaikaa ja minä odotin isän vierailua.
Vieraita tuli eikä isää näkynyt vaikka kuinka odotin. Hetken kuluttua hoitajatar
tuli kertomaan, isäni oli soittanut ja odotti minua luokseen päärakennuksen edessä olevalla suihkulähteen reunalla.
Edellinen vuosi 1958 olin toukokuussa täyttänyt 7 vuotta, valmistautuen syyskuussa alkavan kansakoulun enimmäiselle luokkalle. Samana kesänä lääkärin tutkimus, josta olin saanut tutkimus pyynnön sairaalaan, johon joutisin lähtemään heti kun sopiva aika ja vuodetila paikka löytyy.
Koulua olin ehtinyt käydä vain vajaa kaksi viikkoa kun sairaalan lähete oli saapunut ja minun oli lähdettävä tutkimuksiin, joissa aika tulisi kulumaan ainakin vuoden ajan.
Tämä oli kaikkein pisin aika jonka olin nyt joutunut kodistani poissa olemaan.
Nyt tutkimukset olivat jo päätöksessä ja ennen juhannusta, ehkä jo seuraavan viikon aikana odotin kotiin pääsyä, kotiini, josta niin kauan (n. 10 kk) olin ehtinyt olla poissa.
Pääsin hengästyneenä ja kuumissani perille. Raikkaan suihkulähteen vieressä oli penkkejä joista yhdellä isä puvussaan, lukien kuvalehteä. Kapusin penkille viereen istumaan.
Hiljaisuus, käden liikahdus, kun isä puristi vasempaan kainaloon vaiti ollen minua katsoen, kunnes viimein sanoi.
On hirveän kuuma, en jaksanut lähteä sinne asti, kun ajattelin että olet koko ajan ollut melkein terve ja nuorempi olet juoksemaan tänne minua vastaan, koska tämä vierailu on nyt lyhyt ja viimeinen, pääset pian kotiin ja silloin äiti tulee hakemaan.
Sain rahan juosta hakemaan jäätelöt meille molemmille ja isä kertoi lähtevänsä heti seuraavalla linja autolla, joka kohta saapuu.
Linja auto saapui, isän noustessa siihen kättä heilauttaen minun hämilläni lähtiessä lehti kainalossani paluumatkalle, oudoin tuntemuksin.
Äkillisen tunteen vallassa kaipasin äkkiä suunnattomasti kotiin, seikka jollaista en ollut tuntenut kaiken täällä viettämäni aikana, olihan niin paljon uutta ja monia kavereita.
sekä vapaa ja huoleton olotila jota edes sairaus ei ollut vaivannut koko aikana, vain ne monet kuvaukset ja tutkimus käynnit hoitajien seurassa olivat sitä varjostaneet.
Päästyäni huoneeseen, josta kaikki muut olivat poissa, istuin pöydän ääreen lukemaan tuota suurta villin-lännen lehteä joka oli hieman hankala avattava sivujen irtoamisen pelosta johtuen.
Kuvat olivat upeita, yksityiskohtaisen tarkkoja kuvaukseltaan, hieman punaruskean sävyn täyttäviä mutta selkeitä, ja joissa selityksen ja puhe tekstin osuus oli niukkaa. Seikkailuita oli kaksi erillistä.
Nykyisin lehti olisi normaalia B-5 albumi kokoa tai ainakin hyvin lähellä sitä.
Lehden numero oli 2/1959. ja lehti neljä kertaa vuodessa moniväri painatuksena.
Lehden nimenä komeili Intiaanipäällikkö ja ratsun selässä olevalla intiaanilla oli Colt-revolverit vyössään olevassa kotelossa, sekä yksi sulka tukan pantaan kiinnitettynä.
Olin nähnyt intiaanien kuvia aikaisemmin ja niissä päällikkö oli aina kuvattu monella sulalla koristetussa päähineessä sekä nahkaisessa asussa.
Yhä tänään muistan kuin eilisen, lehden juonen kertomuksen jossa tämä intiaani puolusti yksinäistä vanhusta valkoisia roistoja vastaan, jotka yrittivät häätää miehen joen rannalla olevasta hirsimökistä, joka puolusti itseään kerran laukeavalla takaa ladattavalla kiväärillä, jossa näyttettin tämä patruunan lataaminen.
Kysyessäni tästä aseesta isä selitti minulle, millainen on suusta ladattava kivääri, mikä takaa ladattava, mikä kerran laukeava, tai erillisellä patruuna lippalla varustettu.
Vanhuksen mökkiin virran yli uimalla peuran päällä naamioituneena yritti eräs roistoista jolle vanhus järjesti kuuman vastaan oton Intiaanipäällikön huolehtiessa muista samalla puolella rantaa olevista rosvoista näistä loput kukistaen, päättäen rosvojen maan anastus aikeet.
Hieman myöhemmin tämä Intiaanipäällikkö sai seurakseen yhä enemmän tilaa ottavan valkoisen ystävän ja apurina toimineen naamiotuneen miehen, yksinäisen ratsastajan.
Tämä silmänaamiolla varustettu (Texas Ranger Dan Reid hahmo) asettui lopulta lehden sarjan (kustantajan vaihduttua) johtavaksi henkilöksi jossa Intiaanipäällikolle annettiin vain avustajan rooli ja nimeksi Tonto joka tarkoittaa espanjaksi hölmöä.
Lehden kustantaja vaihtui ja samalla vaihtuivat myös sankareina ja pahiksina olleet intiaanit valkoihoisiin. Intiaanopäälliköstä tuli Tonto, Lone Rider uskollinen apulainen.
Hieman myöhemmin, ennen kuin yhsinäisen rangerin tarina alkoi olla loppumassa, tämä intiaani siirtyi lähes suoraan sellaisenaan Cary Cooper esikuvana tehdylle Italialaiselle Tex Willer sarjakuva lehden seikkailuille,
nyt winchester kivääri asenaan.
Näin jälkikäteen, miettiessä tuota sankaruuden vaihtoa, Intiaanipäällikkö (The Chief) lehteä voi hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä etnisenä julkaisuna sisältönsä mukaan.
Tänään:
Historian pyörä on pyörähtänyt jälleen. Se on pyörähtänyt runsaat 60 vuotta.
Jälleen ratsastavat valkokankaalla Lone Rider ja Tonto.
Tällä kerralla uusin modifioiduin menetelmin ja seikkailuiden teknillisessä hengessä.
Näemmekö joskus nämä sankarit jälleen myös laadukkaina sarjakuvina.
Tuskin sentään, sillä perinteisen sarjakuvan aika on jo auttamattomasti ohitse.
Nykyaikana kaiken pitää olla digitaalisessa ja sähköisessä muodossa ennen kuin ihminen kykenee sitä edes kunnolla käsittämään tai mieltämään millään tavalla.
