Matkakuumetta, Osa-II :)

                       

Elämä niin lyhyt ihmisen
Älä anna minun odottaa,
hiukset harvenevat
silmien kirkkaus katoaa
iho ohenee.

Tuuleen kuiskaan nimeäsi
kosken pauhuun huudan
ja kastepisaran valuessa alas ruohonkorresta
huomaan itkeväni...

Miten lyhyt tämä elämä,
miten suuri kaipaus sinuun.
Vielä ajatus kulkee kirkkaana.
Mutta älä anna minun odottaa...


Sillä elämää antavampi kuin ruoka, juoma, ravinto, ja kaiken katkeruuden pois polttava, on ollut rakkauden henki.
Henki joka ei ole pitänyt silmämääränään omaa kunniaa, vaan tavoitellut vain onnesta osattomaksi jääneiden onnea.       -Ester Stålhberg-


Matkamietteissäni kuulen erään laulun sanoja;  Kun juna puksuttelee kohti "kantokylää", pian heiliäin saan lähelläin mä pitää...  kunnes... ...sivulta kuuluu toinen, jonka sanoja (naisen laulamana) jään kuuntelemaan.


Kun olin nuori, moni poika juoksi perässäni mun,
saattoi kotiin ehdotteli kaikenlaista.
Mä melkein siveästi odottelin sitä oikeaa,
joka ymmärtäisi suomalaista naista.
Hylkäsin tummat tuliset, myös pehmo hemmot helsingin,
jotain aidompaa mä etsin maailmalta.
Kun saapui rehti uros, sinisilmä maalaiskaupungin
sydän kurkkuun pomppi polvet suli alta.

Minun kultaseni pönäkkä tanakka punakka hanakka
rehti raavas mies, onnen hetket ihanimmat mulle antaa.
Minun kultaseni pönäkkä tanakka punakka hanakka
kilteinkin ken ties, vaik' ei ruusuja hän muista mulle kantaa.

Pian kirkon kellot soitti polkkaa, pappi lausui aamenen
hieman myöhässä! se pakko oli myöntää.
Nyt riemut riemuitaan ja harmit harmitellan kahdestaan,
anoppi ei meille nokkaansa saa työntää.
Niin tomera on tosimies ja muistaa kyntää sarallaan,
minkä aloittaa sen sattaa loppuun asti.
Jos harhateille hairahtuukin, syntinsä hän tunnustaa,
pyytää anteeksi ja katuu kamalasti.

Minun kultaseni punakka tanakka pönkkä hanakka
rehti ravas mies, onnen hetket ihanimmat mulle antaa.
Minun kultaseni punakka tanakka punakka hankka
kilteinkin kenties, vaik' ei ruusuja hän jaksa mulle kantaa.