Tanssipaikan eräs toinen tarina.

                 


Tämä toinen, aikoinaan kohtuullisen laaja, ei huvikeskus, vaan tanssilava, oikeammin
niin sanotusti tanssihalli, eleli suosionsa huipulla tuossa kuuskymmenluvun ja aluin seitenkymmppi luvunkin aikoina, menettäen suosiotaan hiljakseen hiipumalla.

Tämä vain kesäkausina toimiva kilpaili tietenkin tuon aiemmin mainitun eenokin kanssa yltämättä kuitenkaan millään tapaa sen ylivoimaiseen juhannus-suosioon. 

Tuo juhannus-aika oli hyvin suosiossa. Yyterin hiekkadyynien juhannusjuhlat ovat monille tuttuja, lentokentän juhannus (Pori?) Kauhajoen Lentäjien juhannusjuhlat tietenkin yhtenä kuuluisimmista ja porukkaa vetävimmistä, joka vetää edelleen väkeä.  

Virrat, hiekkarannat,  soiva rokki alkoi olla yhä suositumpi, jonne matkustettiin kaukaa, jokasuunnalta, kunhan juhannus vain saatiin kulumaan rattoisasti.

Rauma Kuuskajaskarin saari (jaskari) olivat ne suuret ja maineikkaimmat viettopaikat jotka vetivät porukkaan yhä enemmän näihin suuriin yhteisiin juhannusrientoihin.

                   

Mutta tuo valtatie 2.
Siihen se oli tässähtänyt keskelle suurta tasaista hiekkakankaista hoikkaa mäntypuu
metsikköä, melkeinpä kakkostien laitamalle, sopivasti juuri huolto-aseman taakse.

Siihen sen oli perustanut uusi, juuri sadun ruskeista silmistä, levyttänyt Veikko Tuomi.
Tämä, (ooppera) laulaja Kauko Käyhkön koetilaisuudesta noussut tulokas ,levyttänyt
jo pari-kolme kipaletta tätä ennen. Veikko Tuomi myös omisti tämän tanssipaikan.

Kolmen "koon" kiukaisista (vrt. Kajjaani) kotoisin oleva muusikko, sanoittaja laulaja
huomasi otollisen paikan, joka oli hyvien liikenne-yhteyksien, 4-tien, yhtymäkohdassa.
Paikka Harjavalta, Hiittenharjun alapuolella, jossa viikonvaihteen aikana väki viihtyi.

Ensi tutustumiseni paikkaan tapahtui, kuinkas muuten, erään ruosteenruskean kaksi-osaisella takalasilla varustetun kuplavolkkarin takapenkiltä avautuvin näkymin.

Porukalla oli liikkeelle lähdetty, kotini-naapuripitäjän, sivukylämme koululta, yleiseltä  
kokoontumispaikalta, tai naapuripitäjän keskustasta, jonka keskusta oli suuri ja laaja
lähes kaupunkimainen, omaan kunnan keskustaan verrattuna.

Asuste suntikset, eli vanha, hieman ryppyinen puku, kiireessä (aina) plankatut kengät, valkoinen kovakauluksinen, kaulus kuin suoraan puimariihen jäljiltä, pestylle kaulalle. 

Vielä vaalean ruskesta tuubista rasvaa, jonka merkkiä en muista, (ei Suave - Brylgrem)
vastapestylle tukalle, jakauksen rajaus oikealle kohdalleen, päälaen sivuun, tarkastus, hionta, piffatut ison siskon aurinkolasit.

Sitten ei muuta kun muun porukan jatkoksi, könyten tuon ruosteenpunaisen kuplan takapenkille, sivuikkunoista tai kaksiosaisen takaikkunan tuomiin maisemiin katsoen.

Hyvin tuntui kuus-seitsemän nuorta jätkää sinne mahtuvan. Vauhdittaja, taskulämmin kossu, joka antoi oman lisänsä erilaisten sulotuoksujen täyttämään kakofoniaan.

Tällä päästiin perille, siis aina tanssipaikan parkkialueelle asti, jossa järjestysmiehet
olivat heti joka suunnalla paikkaa osoittamassa. Paikka löytyi, ei muuta kun vain jonomarssia, lipuluukun kautta sisään.

Sali näytti isolta. Lavalla sattui sillä kertaa olemaan joku kuuluisampi laulaja, vieraileva taiteilija hetken kuluttua myös kuuluisa Huuhaa-Martti pässeineen, jonka jälkeen tuo
kuuluisa Danny show, jossa oli myös käärme-esitys, oiskohan Kari Tapio silloinen tuo
käärmeenkantaja.

Kuitenkin. Tango soi, Väki liikkui, maailma tuntui ihmelliseltä, purkkaa mäyssättiin aina ja jokapuolella, oli tupereerausta, oli meikkiä, puuteria, mascaraa, tokalonia, tosca 4711, mitä kaikkea niitä vesiä ja tököttejä sitten lieneen ollutkaan.

Säärtä näkyi, nailonia, saumoilla, tottakai, korkokenkää, isommilla, pienemmillä koroilla
kuten myös noita nykyuudelleen muotiin tulleita, heränneitä lättänöitä tennareita, noita varrettomia ns. kiinalaistossuja, valkoisia ja sinisiä, tummapuna nailia, janehelleneitä sun muita ihanuuksia ja ihastuksia.

Poninhäntää löytyi aurinkolaseilla ja ilman, hiihtarihousujen tapaisia, tai hamosen alta 
alkaviin pitkiin, jonkuns asteisiin leggistyylisiin sukkiin ahatutunutta.  Eipä sitä paljon ihmisten ilmoille oikeaan tanssipaikkaan eksynyt junttialku kerinnyt rekisteröitsemään.

Miespuolisella nuoremmalla porukalla ol farkkua jakkuineen, tai vainpelkillä paidoilla, pukujakin esiintyi, monet mieluimmin huoliteltuinen jakauksineen, otsahius kiehkuroineen päivineen, kengät, keskeltä piikkikärjen muodostaviat muodin mukaiset lättänät. 

Farkkuvyön suuret soljet olivat otsakiehkuran kassa suurta muotia, olipa sitten muodista menneisiin kotajärviin tai aina prässättyihin tiukkoihin jeanseihin tungettuna

Näkyipä muutamia hattuja joiden lieri sivulta ja takaosalta kipartui sisäänpäin ja jonka
sivulle lähes kaikissa oli kiinnitetty pieni kirjava sulka tai vähintään höyhen. Materiaaleina pääosin jonkunasteinen nahka, tai sen jäljitelmä, seviottikin.

Tämän reisun jälkeen sain kinuttua isältä itselleni hatun, muotiin viittaavan, ruskean hieman muista poikkeavan, nahkajäljetelmän tapaisen, kerniäkö lienee ollut, ryhdin pitävä, ainakin melkein, kuuma, melkein heti riesa, epäkäytännöllinen ja kallis.

Sen ympäri kuvun alaosalla kieris nauha, hieman tummempi, jonka alla oli pieni sulka.
Tämä aiheutti muiden hattuilijoiden mielipiteiden ilmaisua, joskus karkeampaankin, olihan hattuni väri sopivan ruskeaan viittaava.

Mutta sisällä, väkeä, siis nais-katsojia, oli lavan edessä ihailemassa artistia, ken hän sitten lienikään. Porukka oli ahtautunu lähes rivimuotoihin joita oli peräkkäin 10-15 jonon tapaista. Muutama miespuolinenkin näkyli seurana olevan joukossa mukana.

Porukkamme hajaantui, tanssiin en uskaltanut mennä ketään hakemaan, mulkoilin kyllä uhkaavasti ja arvostellen tuonne odottelijoiden suuntaan. Ujostutti ja uitutti yhtä aikaa. Paria hilajaisemman puoleista olin lähestynyt, saaden julmetut katsannot etiketti
virheen, liekö valkomustan kauluksen, vaiko poskifinnisen naamataulun ansiosta.
Kengät ainakin oli plankattu ja tukkaakin koitettu vessan peilin edessä sukia.

Olihan jumalaton hellekausi meneillään, joten hiki ja muut eritteiden tuoksut lisäsivät
vielä tuon väkijoukon mieleen jäänyttä kokonaisvaikutusta, tietysti muiden tuoksujen ohella, kokonaisuudeksi koostuneena.

Yleisö odotti juuri kuulutettua Innasta pässeineen. Tango kaikasi ja raikasi suviyössä sinisilmät ja muutkin tuikkivat savuisessa hämärässä, änkesin likemmäs, porukkaan
sisään, likemmäs, kuten muutkin. 

Innasen laulu vaihtui Gunnar vierasmaalaiseksi, jonka Pekkapoika pökkäsi reviiriltään pois, pässikin  (lammas) intoutui, sanoi bää, ruikkasi papanasuihkun ja pienehkön lirin keskelle lavaa, katsoen taakseen uunituoreita pananoitaan, sanoi uudelleen bääbää,
ja yleinen nauru ja meteli alkoi.

Kiirettä tuntu hekilökunnalla olevan, esiintymislavan lattiaa alettiin kuurata, seuraavalle esiintyjälle.  Dannyn lavasteita oli valmiiksi kasattua ja kannettu lavalle, sen taustalle, puoliavoimien verhojen suojiin, jossa joku mieshenkilö näkyi käärmettä luikeruttavan
käsissään.

Raivailin tietäni ulos lisääntyvästä väkijoukosta, onnistuin viimein ja äkkiä ulos tuosta
porukasta. Ajattelin ettei tämän tapainen massaesiintyminen ole kyllä meikäläiselle tarkoittettua hupia. Tämän jälkeen olen aina kaikkia tungoksia pyrkinyt välttämään.

Mutta aika aikaa kutakin. Vain muutama vuosi, ja olin jälleen tuollaisissa tungoksissa.

(Oheinen, allaoleva sanoitus on sata-hämeläistä, Ikaalinen - Hämeenkyrö, alkuperää)

Ilta kun tummuu jo hetkiksi yön,
muut levon alkaa ja soittajat työn.
Muun siinä saan unhoittumaan,
ilta on taas tanssitaan.

Askeleet kaikilta suunnilta vie,
täynnä on polku ja täynnä on tie.
Ystävistäin, niistä myös näin:
nyt ei voi olla allapäin.

                 Kakkostien varrella humppa taas soi,
                 niinkuin se soida vain voi.
                 Uudeksi tuntuu kun luotaisi maa,
                 humpaa kun tanssia saa.

                 Tansseissa siellä saan kohdata sen,
                  josta mä luopuisi en.
                  Muistoiksi kerran kun iltamme jää,
                  kauneimmat niistä on nää.

Ilta kun päättyy ja valssi jo soi,
yhteiset hetket sen toiveita toi:
mentyä yön, huomisen työn,
kintaat taas tiskille mä lyön.

Silloin taas askeeleet tänne mun käy,
arkien harmaata silloin ei näy.
Syy on myös muun: nauravan suun,
humpan ja taivaan täysikuun.

                 Kakkostien varrella humppa taas soi,
                 niinkuin se soida vain voi.
                 Uudeksi tuntuu kuin luotaisi maa
                 humppaa kun tanssia saa.

                 Tansseissa siellä saan kohdata sen,
                  josta mä luopuisi en.
                  Muistoiksi kerran kun iltamme jää,
                  kauneimmat niistä on nää.

                                                                                                      Sävel:  Pekka J Mäkelä
                                                                                                                                        Sanat:  Jouko Jokinen

                                                                                                      Esittää: Mirja