Muistojeni hetkiä - Joki

                        
                         

 Olipa kerran. Juu-u. Taas.   (Muistelmistani)

Kylä jonka läpi virtasi joki, Joen poikki, pikkukoskeen oli rakennettu myllypato.
Joki joka myöhemmin yhtyy nokialta, edenin nurkalta lähtevään, suurempaan.

Patolampi  jonka altaaseen kerääntynyt vesimassa odotti sille varattua käyttöä.
(Tämä on silti, yhä vieläkin olemassa, vaikka kaikki muu kylältä onkin kadonnut)
            
Joki joka jostakin sai alkunsa kenenkään käsittämättä, miksi sen olikaan pitänyt
uurtaa uomansa juuri tänne, kauas, kauas, keskelle ryteikköistä korpimaisemaa
luikerrellen läpi kivisen maan, suurien lohkareiden varjoissa, uurtaen uomaansa
syvälle tuohon väliin hetteikköiseenkin maisemaan.

Joen vesi oli ruskean mustaa, juuri sellaista joka metsäisten suosilmäkkeiden ja lammikoiden, sekä alkunsa vankilan suon laidalta löytyneenä virtasi alaspäin,
muodostaen matkassaan pinnalle valkoista vaahtoa, kaikissa akanvirroissaan. 

Lyhyempiäkin reittejä sille olisi ollut, mikäli ei peruskallion esiintyöntämät harjat olisi pakottaneet sitä valitsemaan pidempää reittiään, yhtyäkseen viimein
tuohon nokian suunnalta tulevaan suureen emävirtaansa, ohittaen tätä ennen  
sille nimensä antaneen sonnilan sivukylän, ennen yhtymistä emävirtaan.
            
Se luikerteli edestakaisin risteillen, kunnes viimein päästyään pehmeämpään soisempaan maastoon, muodostaen lampareitaan, joita hitaasti virtaava vesi
toinen toisiinsa yhdisti, väliin tulvien kevätvesissään, väliin lähes kuivahtaen,
tuossa maiseman läpi soluttautuessaan, pitäen helmassaan musti haukia ja
muita kaloja, joista suurimpia voitiin kuivalla aikaa saada satimeen lampiinsa.

Jossakin ammoisina aikoina kun nuo suoniityt vielä kuuluivat sukukartanon
alustalaisilleen myöhemmin myytyihin takamaihin, kesälaidun-niittyimaihin,
oli sen eräässä koskessa, ennen aukealle tuloa sijainnut vanha viljamylly.

Mylly, joka nyt oli tarinoineen mennyt manan majoille, tuolta sijainti paikaltaan
hirtensä hävinneet mikä minnekin, sen peruskivetkin kivetkin olivat kadonneet. 

Kivet joilla se oli seissyt tuossa tourunkosken yhdeksäkymmen astekulmassa
joka jyrkästi käänsi juoksutuksen läpi kivikkoisen karun maiseman, muuttaen
vesiensä kulkusuunnan rajusti, jotka jatkoivat ampaisten tästä rajusti vauhtia
tyyntyen niittyaukealla, joutuisaan, eteenpäinvievään rauhalliseen soljuiluunsa.

Mistä tuokin mylly tänne koskee aikoinaan oli eksynyt rakettu, lienee kartanon
omistajien, Cedergreutzien suvun, ansiota. Kukaties, oliko se saanut nimensä
vaikkapa tourun talosta.  Olihan se lähitienoon ainoa koski johon silloin voitiin 
mylly lähietäisyydelle edes rakentaa, oman pitäjän puolelle.

Olipa sillä myös aikansa, jolloin sitä käytettiin tukinuittoon, hyödyntäen tulvat
jolloin voitiin nuo karikkoisemmat paikat sujuvammin ohittaa, niillä osilla kun
tuon peräkallion, kööpelinvuoren, alapuolisilla alueilla metsätöitä harjoitettiin. 
           
Kunnes viimein.  Joki perattiin konevoimaa apuna käyttäen, niiltä osin joissa
voitiin ympäröivät maisemat muuttaa konevoimin viljelysmaiksi uuden tulevan
tai siis jo paikallaan olevan siirtolais asutuksen tuleviin tarpeisiin.

Kaivinkoneiden jälkeen tulivat suuret puskutraktorit,  mylläten koko niittyisät
suoheinää kasvavat kesälaitumiset suoniittyaukeat ympäröivine lähimetsineen
viljelyskäyttöön sopiviksi peltoaukeaiksi, työnnellen kaikki metsiköstä kertyneet
tai paremminkin siitä jääneistä kannokoista, muotoillen valtavan kymmenmetrin
korkuisen kilometrin pitkän ja parisensataa metriä leveän sekanaisen kasan.

Kantokasan pintamaineen, kivineen kaikkineen, joka paikalleen jämähtäen toi
kylälle ihmettelyn aihetta seuraavaksi viideksitoista vuodeksi. Kunnes viimein.
Paikalle ilmaantui puskukone, joka muokkasi loput kasasta loivasti nousevaksi
rinteeksi, joka tänään (kin) kasvaa suorarunkoista, säntillistä, mäntymetsää.    

Samassa yhteydessä rakennettiin tielinjan jatko, joka takasi läpikulkutien aina
suuremmalle, peruskojauksen puutteessa olevalle päätielle. Kunnollinen, aiempi
toisesta suunnasta tuleva, oli tuohon asti päättynyt kotitaloni ns. paja-ahteelle.
           
Meidän ja naapurimme peltoalueet ohitettuaan, seuraavan synkähkön metsä
matkan alkaessa se oli jo ehtinyt naapurikunnan puolelle, jatkaen matkaansa
läpi viljavien suurten peltoaukeiden syvässa uomassaan. Tätä ennen, joki oli
pari metsälamparetta muodostetuaan alkanut syöksynsä vuolaana koskena.

Koskena joka oli antanut voimansa siinä kauan olleelle harmaalle myllysahalle.
Viimeinen myllyn ostanut mylläri oli sittemmin padonnut tuon kosken, saaden
valjastettua sen voiman paremmin käyttöönsä. Tästä tuo vanha mylläri oli ylpeä.

Myllypato, kahdella sillankannella, molemmat veivät joen yli, toisen ollessa
juoksutuksen, ei sentään huokausten silta, toinen myllysilta, jonka vedet
ohjattiin myllyn ja sen joenpuoleisella reunalla olevan sahan tarpeeseen.

Myllyn yläpuolisella, kylänraitin laidalla,  jyrkän, syvän, koskitörmän reunalla
oli myllärimestarin laajentama talo. Suurehko, yläkerran huoneistoineen, josta
avautui tuo koskinäkymä kokonaisuudessaan, kosken jyryn antaessa siihen
aina oman musiikillisen säestyksensä.

Olipa rakennukseen tehtynä isohko ulkoeteinen, klasikuisti, jossa kasvitkin
kesäaikaan viihtyivät ikkunoillaan. Siitä seuraava, pienempi "lämmin" eteinen
jossa oli pieni erillinen sivuhyllykkö myllärin puhelimelle.

Puhelimelle, jolla myös muut tarvitsevat tasarahalla saivat soitella pyynnöllä asioitaan, samaan verkkoryhmään, tai tilatun kaukopuhelun. 
Usein kun näitä soittotarpeen tarvitsijoita oli enenmmän jonossa, myllärin emäntä
tarjoili kahvia tutuimmille ja parhaimmille asiakkaille. 

Tuossa klasikuistilla sai jonossa olevat, soittovuoroaan odottelevat istuksia,     
soittovuorossa olevan voidessa toimittaa asiansa näin hieman yksityisemmin.
Usein puhelimen jonossa oli myös mylly- tai saha asiaa samalla hoiteleva isäntämies.

Mikäli asia ei ollut kovin tärkeä, laitettiin usein muksut hoitelemaan tämä soitto
mikäli kyse oli esim. joistakin tavaran tilauksesta tai toimituksen perilletuloista.
Talvella tämä tehtävä, mikäli joutui vastaus-soittoa odottelemaan ei ollut niitä
kaikkien mielyttävämpiä tehtäviä. Tosin pakkasella pääsi lämpimään eteiseen.
           
Talon sivu kulki myllytie, siltojen yli, johtaen myös joen takana olevaan taloon.
            
Siltakansien välissä oli enimmäkseen luonnon muokkaama, jakava maakannas
joka oli tuettu nykyiseen muotoonsa betoniseinäisin rakennelmin.
Rakennelmat betonista mylläri oli hiljaisempina kuivina kausina talkoo-avulla
jokusina kauniina kesäaikoina hiljakseen rakennellut myllyn käyttäjien kanssa.

Tuota sahaa ei juurikaan enää lapsuudessani käytetty, koska sähköllä olevat
laitteet, uuden muuntajan myötä, kylän sähköistyessä, olivat tulleet käyttöön.

Mylly jauhoi viljaa, joka sekin oli enää vain rehu-  ei leipäjauhoa jauhava, niistä
valmisjauhojen, "pakatun leipäviljan" saatavuuden takia jo jäämässä unhoon.

Mutta, kuinka ollakaan, siinä oli vesivoimalla edelleen toimivana, sahanjatkeena,
alas, alakoskeen asti antavana pärehöylä, jota vanha mylläri ei osannut kaikkien
tyytyväisyyden takaamiseksi käyttää. Onneksi muita, osaavia, oli tullut kylälle.

Pärehöylän käyttö oli tarkkaa puuhaa. Saadakseen käyttökelpoisia kattopäreitä 
aikaiseksi tarvittiin aina hieman herkkäkätisempää.
Käytön rytmi, sen pyörimisnopeuden säädön hallinta joka oli erillisen 
vauhtipyörän säätämisen avulla tehtävä, jolloin saatiin nuo vahvuudet
ja syyjälki sopivaksi ja päreet sopivan notkeiksi ohueiksi höylättyä.

Tämä haittasi tuota yleensä varhaiskeväin tehtävää höyläystä jolloin koskessa vielä uiskentelevat jääkokkareet, toivat vauhtipyörän säätämiselle omat pienet murheensa.
Oikea rytmityksen löytäminen ja terän terävyys, käden "herkkyys" olivat hyvän pärehöylällä tehtyjen vaatimuksena, ja  myös tämän vesivoimalla toimivan etuja.

Alkutalvesta jo kaadetut vähäoksaiset kuuset tai salskeat männyt, aisatut,
kuoritut, sitten sitkistymään jätetyt rungot pätkittiin sopiviksi vasta juuri ennen
tarvettaan, merkaten jokaisen pölkyt tyvipää höylän käyttäjään varten.
Tämä puunsyiden suunnan helpottamiseksi. Vastakarvaan ei saanut höylätä, jolloin päre olisi menettänyt merkityksensä.

Kunnollisen saha- tai höylämiehen tunnuksena olikin usein tuo muutaman tai ainakin
yhden sormenpuolikaan puuttuminen, johtuen tuosta pölkyn kannatuksesta.
Pölkkyä myös käänneltiin aina pituusakselinsa ympäri, kolmelta kantilta jonka
johdosta jäljelle jäi aina ydinpuun sisältävä kolmiomainen siistihkö klapi.

Kahden muun rooli rajoittui toiseen ottajana, höylän ulostulolla ja toisesta joka järjesteli nuo päreet järjestykseen, nippuihin, suoraan tulevaan käyttöön.

Kun asentaminen katolle alkoi, se oli yleensä talkootyötä, pyrkien kattamaan
rakennus mahdollisimman nopeasti, mikäli se ei ollut uusi ulkorakennus jossa
ei vielä ollut mitään säilöön laitettua. Kattamisen jälkeen uusiin tehtiin lattiat.

Hienoa oli päästä kelpuutettuna miesten joukkoon katolle, asentamaan sekä
jopa naulaamaan pärerivejä paikoilleen. Varsinainen pravuuri oli nuo harjat
jotka yleensä laudoituksella tehtiin, työn helppouden takia.

Kun oli työ, jonne pikkupoikakin kelpuutettiin mukaan porukkaan, oli se suuri
tapahtuma, paikka jonne aivan kaikki pojat eivät pääseet.  Mukava oli saada
myös rinnakkaiskaveriksi sellainen joka vartavasten meikäläiselle antoi kevyen
vasaran, aidon mallin, keveämpään naulaustyöhön tarkoitetun opetaen samalla
kaikki pikkukikat, huumorin, sarkasmin, pikku vittuilun ja "muilutuksen" avulla
jossa usein sakilla kokeiltiin pojan nappulan hoksaavuutta, "juoksuherkkyyttä".

Meni helposti aina perille. Hetkiä, jolloin poikanenkin tunsi itsensä mieheksi.

Ja miksi kirjoitan tämän tänne. Lipsahti aiemmin tänne varkain, tarkoituksetta.
Joten, olihan se melkein "valmiina", kuitenkin muualle tämän tarkoittaneena.