Eräs rakkaustarina.

                  

Meille monille on elämän saatossa tullut tutuksi erilaiset koetut, eletyt, rakkaustarinat.

Näitä on sattunut monen kohdalle ne sivusta seuraten tai henkilökohtaisesti kokien.

Tässä kuitenkin jälleen niistä eräs verisio.

Mutta ennen kuin kykenen menemään itse tarinaan, täytyy palata ajassa taakse aina
tuonne ihanan kultaiseen, kuuskymmen luvun alkuvuosien 1965? kevätkesän päiviin.

Olen maalta kotoisin ja meillä eli ja asui serkkutyttöni Orvokki, joka oli lukenut itsensä ylioppilaaksi, rahoittaen opintojaan mm. jokakeväisellä juurikasmaan perkauksellaan.
Työ oli lyhytvartisella perkuukuokalla konttaamalla tehtävää taimien harventamista.

Serkullani oli tapana aina meiltä lähtiessään, vielä aikuisenakin liftata kakkostiellä, helsinkiin päästäkseen, se kun oli ilmainen matka ja ylioppilaat ja sotilaat olivat niitä joita liftareina suosittiin parhaiten, siihen aikaan.

Nämä kesäiset liftimatkat olivat sellaisia että parhaimmillaan jo viiden tunnin kuluttua oli päässyt silloisilla kulkupeleilla ja tieoloissa helsinkiin asti peukalokyydillä.

Serkkuni laittoi aina kesäisille liftimatkoille päähänsä vanhan ylioppilaslakkinsa isäni
ihmetellessä, että vieläkö ne luulevat sinua ylioppilaaksi. Tähän serkkuni vastasi ettei
sitä kaukaa näe ja lakin hän aina ottaa pian pois päästään, kyytiin päästyään.

Kerran hän kertois eräästä edellisestä liftausmatkastaan, jossa hän oli päässyt erään porista hesaan matkaavan kihlajaisparin autossa koko matkan perille asti kallioon.

Kertoili vielä myöhemmin saman kesän aikana, toisella kerralla, päässeensä jälleen samaan autoon, saman kihlajaisparin matkassa, ja pääseensä tällä toisella kerralla etupenkille istumaan, ensimmäisen kerrä takapenkki istunnon jälkeen.

Kihlattu oli tuon eka matkan istunut edessä, normaalin tapaan. Kolmannella kerralla serkkuni liftatessa tuli sama saab-farkku ja otti hänet jälleen kyytiin.
Tällä kerralla he kuulemma olivat aivan kaksistaan, kihlatun morsion jäädessä poriin.


Tästä alkoi eräs yhteinen elämän taipale, joka jatkui viimevuoden kevätpuolelle asti.


Seuraava kuvaus on kodissani tapahtunut ensitutustuminen tuohon liftin antajaan, josta sitten tuli meille kaikille Jaakko, joka hoiti niin elämän kuin kuoleman vaatimat kirkolliset velvoitteet.

Oli kesäinen kaunis sunnuntaipäivä, ja hän, serkkuni Orvokki oli tullut pitkän talven jälkeen Helsingistä jälleen meitä tervehtimään, ollen nyt jo aikuinen 26-28 v nainen.
Tapahtuma oli odotettu vierailu pitkästä aikaa, ja hän oli ilmoittanut ajoissa tulostaan
joten myös me aikuiset lapset häntä odottelimme näkeväksi.

Olin traktorilla isosiskoni kanssa liikkeellä ja  kotia lähestyessä tiesimme vieraan saapuneen. Siskoni halusi jäädä tästä syystä kotiin, minun jatkaessani vielä matkaa.
Oli lämmintä ja kuivaa, paahtavan kuumaa keliä.

Tienraitti kaipaili sadetta, valtavan kieppuvan tiepölyn leijaillessa ilmassa harvojen autojen jäljiltä vielä minuuttikaupalla salvaten näkökyvyn ja hengityksen.

Seuraavaan kurviin saapuessani, aikomuksenani kääntyä vasemmalle  naapurimme maatalon pihaan, tuli kurvin takaa, keskellä raittia, edessä aukeavan suoran jatkeelta, vastaan punainen -95 farmarisaab hirmuista vauhtia, vetäen pölypilveä perässään kuin vaakatason avaruusraketti savuvanaa.

Saatteena tuli pikkukiviä, hieman isompiakin, siruja ja hiekkaa, paukkuen deutzin kurakaariin ja pelteihin ja kuskin sivulle kääntymättömään naamaan, kesäaikaa kun oli hytti aina riisuttuna pois, töitä haittaamasta, sekä myös kuumuuden, kulkuyhteyksien takiakin.

Manaus seurasi toistaan, ehtiessäni hädin tuskin huomata hesan rekkarikyltin auton keulalla. Manauksia seurasi litania lisää, jonkunlaisen käyrän noustessa huippuunsa hetkessä. Hemmetin hesalaiset. Kaahaavat paikalliset alkuasukkaat maan rakoon.

Ekana ajatuksena oli sännätä Deutz illa perään, mutta ajatuskyky käsitti auton kadonneen edellä saavuttamattomiin, ollen lisäksi traktoria paljon nopeampi jotenka en sitä koskaan kinne tuli saamaan.

Mikä lie mokoma lurjus, ja suunnuntai aamupäivänä kaahaili noin. Läpikulkumatkalla
ilmiselvästi lie tuo turisti ollut, vaan kenenkä sukulaisia mahtoi raitin varrelta ollakaan.
Siinäpä pulma mutta ajattelin että se seuraavan aamun rahtilenkillä kyllä vielä selvitettäisiin.

Sain hommani tehtyä ja palasin takaisin kotitalomme pihaan, tyytyväisenä, pieni harmitus ja rankaisuhalu, kosto 15 vuotiaassa mielessäni. Asia selvtetääisiin kyllä, siitä pitäisin huolta.

Mutta nyt olisi mkava tervehtiä serkkuani joka oli ollut aina kuin isosisko minulle.
Yllätys olikin suuri. Pihamme nurmella seisoi tuo sama 95 punainen farkku.
Sitten perhana, siinä se samperin sälli on. Joku samperin kaupparatsu tietenkin.
Kyllä mä sen nyt höyhennän perusteellisesti, näytän närhin munat. Kiukkuinen olin.

Tosin ihmettelin ilmestystä hieman, koska tiesin serkkuni poika (mies) kaverin tulevan hänen kanssaan ensi visiitille, meille ja Orvokin äidin luo kyläilläkseen, ensimmäiselle
esiintymis kierrokselle. Olivat sopineet tulostaan eri kulkupeleillä, ja ekasta yhteisestä, "omasta kotoaan" paluusta helsinkiin.

Kun olin hieman ehtinyt jo kelata tapahtumia saunassa naama- ja yläpesulla käytyäni, niin kotini eteisovella tuli vastaan ja tervehti muitta mutkitta, tuo auton kuljettaja, käsi ojossa meikäläistä.

Terve. Mää olen Jaska. Mä oon ton Orvokin miestuttava, kihlattu. Tulin esitäytymään, tälläinen mä olen.

Katsoin miestä, josta olin kuullut paljon puhetta. Arjalaisen vaalea, kapeakasvoinen hoikka, hieman hentoharteinen, rakenteinen. Terävä katse ja huumorin pilke silmäkulmassa, nauru ja humu karehtivat, vaihdellen vuoronperään suupielessään.
Pappi. Peijakas. Kaikenlisäks vielä. Hyvät hyssykät. Ja ihan tavalliselta mies vaikutti.

Tykästyin välittömään veikkoon ensi kerralla. Tämä mitä sen jälkeen on tapahtunut on
parempi lukea Jaakon ja Orvokin kotisivuilta, josta löytyy kattavaa kerrontaa asioista.

Nyt viimeinen serkkujen yhteinen tapahtuma järvenpäässä oli viime helluntaina.
Kokoonnuimme heidän kotiinsa, jossa nyt asuu Jaakko lähes yksin.
Lohisoppaa, jossa oli sattumia runsaasti, mansikkakakkua ja muita herkkuja juomineen

Meillä on ollut tapanamme kokoontua tuohon jokavuotiseen vuodenvaihteen toiseksi viimeiseen iltaan, samaan tapaan kuin nyt kesällä teimme ekakertaa.

Kokoontumiset on vähentyneet, porukan puuhanaisten, isosiskoni ja serkkuni pois
menon johdosta. Toki porukasta on myös poistunut monta ennen heitä. Kaikki eivät myöskään aina ole osallistuneet, eri syistään johtuen.

Mikäli tarinan jatko jotakuta kiinnostaa, niin lisäinfoa löytyy, Jaakko Harjuvaara nimen klikkaamalla.