Aamun-maxi

                        

Istun kahvimukini kera pöytäni ääreen. Katselen ikkunastani ulkoa silmiini paljastunutta näkymää kello käydessä kohden puoli kuuden näyttöään.

Väjäämättä, hiljalleen viisareitaan siirtäen, toinen seinälläni, äitini käytöstään aikanaan mulle antama, seinälle ripustamani kello, mittaa aikaa sykäyksittäin viisareitaan siirrellen. 

Aamun hämärä on alkanut hiljakseen väistyä, paljastaen hitaasti harmaan, koleahkon aamu-usvan tuoman utuisen näkymän. Avoimesta ikkunasta tulvii kylmää viileää ilmaa parranajon ja suihkunjälkeiselle kostealle kuumalle iholleni, evidencen tuoksun selvimmin eroittaen.

Mulla on kylmä. Palelee.

Palelee siitä huolimatta, vaikka nenäni alla on kuuma kahvimukillinen tarjouksesta ostettua kahvia, kaadettuna, tiedättehän, sellaiseen ruskeaan pikkumyymukiin.

Hiljaista, rauhallista mutta hienoista mielen haikuuta taustalla. Noiden vanhojen, ns. rihkamakellojen junghans koneistot ovat kerrassaan kummallisia. Ne eivät tunnu kaipaavan edes pattereita kuin muutaman vuoden välein. Toimivat tasaiseen tahtiinsa. 

Odotan tulevaa, myös sitä, mitä kaikkea se mukanaan tuonee. Vielä mieli toimii, hermot tuntevat, odottavat sydämien lailla, ruumiin kaihotessa koko mitaltaan.

Mielleyhtymä luo esiin tuon ajatuksen, ajatuksen käsistä, jotka herkästi, tuntevasti tunnustelevasti iholla vaeltavat, määrätietoisen varmasti päämääräänsä pyrkien. 

Kädet, jotka pitkiä selkälihaksia tunnustellen, niitä pitkin edeten nousevat aina ylös niskaan, jatkaen tietävää varmaotteista vaellustaan keskisormillaan niskakuoppaa pitkin muiden tukiessa liukumalla edeten, kunnes, otteensa hieman tiukentuen, vetävät lopultakin lähemmäs, lähemmäs, perille asti.

Kuulen hengityksen, tunnen sen, aistin ihon kuumuuden, odottavan herkkyyden, sydämen malttamattomat odottavat jyskytykset, malttamattomat mielet päästä perille, kenties yhtäaikaiseen raukeaan olotilaan. 

Ihana, hieman niskakuopan yläpuolelta alkava, räjähtäin etenevä mielihyvän tunne, tunne joka  hetkessä kaikkialle leviten voimattomaksi rentouttaa, laukaisee myös kireät selkälihakset hetkessä, muuntautuen lopulta pelkäksi suunnattoman raukeaksi hyvänolon tunteeksi.

Havahdun hieman hätkähtäen omista mietteistäni, pientä jännitystä tuntien.
Osittain juomattomaksi jäänyt aamukahvini on jäähtynyt muumimukini pohjalle.

Nakkaan ne helttaani, kaataen loput vielä keittimeen jääneet mukiin, maitoa, toinen voikku.
Istun tuoliini katsahtaen ulos. 

Aamu-usva näyttää lähes haihtuneen, kylmyyskään ei haittaa. Suljen ikkunan, vetäen samalla villapaidan ylleni. Arjen elämää ilman satua tai tarua.

Sointuiva musiikki, pehmeä-äänisellä espanjan kielellä laulettu tanssivasta brunetesta, soljuu tajuntaani hitaasti jostakin taustalta, sitten selkenevämmin, yhä selkenevämmin

Musiikki soi; baila morena, baila morena, baila morena...