Sadekelin jälkeistä.

                 


Sadekelin rauettua. Jupiterilla keskustaan pyöräillessäni, katson eteeni tien asfaltille muodostuneita lammikoita. Arvioiden väistelisinkö niitä, kiertäisinkö ne, vaiko ajaisin suoraan ylitse, kun kokeilematta ei koskaan voi tietää mitä niiden pinnan alta löytynee.

Onko siellä suuri painautuma, kivi, kaivonkannen aukko, jonkalaisiin on joskus tullut törmättyä, vai onko se kuten niin usein on ollut vain hyvin matala, helposti ylittettävä.

Mielikuva tuottaa ajatuksen, näiden monimuotoisten ja pinnaltaan sileiden, tyynien eri tavalla näkymiä heijastavien pintojen taakse kätkeytyvistä kuvastus arvoituksista.

Tapani mukaan päätän ajaa suoraan lätäköiden halki.
Kun rengas osuu lätäkön pintaan, tuo kimalteleva julkisivu murenee yhdessä hetkessä, levittäen näkyvästi roiskeitaan vanteen eri puolille.

Kuinka hauras, niin ennalta arvattava, tuo pinnaltaan kiiltävä, hyvän näkymän näyttävä julkisivupeili noilla lätäköillä onkaan.

Hetkisen vain ne hohtaen väikkyvät, heijastavat näkymiään, haihtuen pian pikaisesti kuivumalla auringon tai tuulien pois haihduttamina, molempien yhteisvaikutuksesta.

Jupiterilla polkiessani mietin kuinka joskus tuntuu aivan kuin niissä olisi joitakin inhimillisiä, verrannollispiirteitä, keskenään muutamien toistensa kaltaisia.

Nämä lätäköt ovat hieman sellaisia tuntemusta vaativia, hieman kuin ihmistuntemus.
Tuntemus joka pienistä osasista muodostaa kokonaisuuden, kerronnan, sanattoman viestinnän, myös sähköisen, sekä intuitiivisen käytöksen johdosta.
Tuntemuksen joka on muotoutunut jo paljon aikaisemmin, jota ei myöhemminkään ole tarvetta muuttaa, muuntaa, vaan useimmiten ikävä kyllä, ainoastaan vahvistaa.

Hyvää päivänjatkoa kaikille sivujani seuraaville.