Sadepäivä.

                
                                                                  

Paljon on ollut puhetta sateesta. Sadehan on sellainen asia jota me kaikki tarvitsemme.

Ensimmäiset, kunnolliset muutaman päivän kestäneet sadekelit, alkavat hiljalleen hiipua.

Pidän näistä kesäisistä sateista, sadepäivistä, vielä näistä syksyisen leppeistä keleistä.
Muistot vievät lapsuuteen, aikaan jolloin pitkään sisällä ollut sairasteleva lapsi pääsi ulos tuohon kosteaan syys-sateiseen ulkoilmaan.

Kylän pääraitille johtava, kuopille painunut kotitieni oli eräs suosituista leikkipaikoista.

Tämä, samoin kuin talomme päädyssä oleva rakennusaikaisen hiekkakasan syvällä kuopalla oleva, hienohiekkainen leikkipaikka, oli aina sateen jälkeen veden vallassa,  johon jälkimainittuun, allastettuun, pyrin ojailemaan mahdollisimman paljon sadevettä, voidakseni leikkiä siinä kaarnasta, puusta, tikkuaskeista, tekemilläni veneillä.

Nyt erälle syksyiselle kelille isosiskolleni ja minulle oli ostettu oikeat lasten sadevaatteet, siskolle punaiset, ja minulle vihreät, avohaalarityyppiä molemmat.

Alle tupattiin riittävästi villaista, jalkaan kumisaappaat ja säädettiin olkaimet kohdalleen, varmistaen sopiva jalkalenkin avulla tapahtuva kireys. 

Muistan nuo riivatun soljet, joista en pitänyt, vaaleammat ,kovemmat, muovista valmistetut, jotka eroittuivat selveämmin edestäpäin katsottuna ja sijoittuivat ilkeästi  pahimpaan kohtaan olkaluutani, vaivaten kokoajan. Olin kuin tönkkösuolattu muikku.

Mutta olinhan panssaroitu syys-sateita varten, joten ylös ulos ja rapakkoon johon sain luvan astua, kun nyt en kastuisi enkä vilustuisi lainkaan, varustukseni ansiosta.

Joten kotitielle, suurimpaan syvimpään painautumaan tuijottamaan, ihastelellen katsomaan sen kirkkaaseen, tyyneen, raikkaalta näyttävään,välkkeiseen vedenpintaan.

Pintaan, johon pilvet taivaalta heijastuivat, muutama vallaton sadepisara harvakseen vielä eksyneenä sen peilipintaa aaltoillen värisyttämään.  

Ihailin kauan ja hartaasti, sen syvyyttä peläten, arastellen, varoen jalkaterällä kokeillen
syvyyttä arvioidakseni. 

Lähes ensiaskeleesta kaikki alkoi muuttua, pinta väreili, sen rikkontuessa, jalanjälkien nostaessa pintaan tuota tummaa, ruskeanharmaata sameaa lientä, joka pyörteisenä alkoi muuntaa tuota rapakon tyventä peilipintaa aivan toiseen muotoon, tahrien ja liaten muokaten tuon aikaisemman kauniina näkyneen kuvanteen aivan toisenlaiseksi.

Otin askeleen kaikkein syvimpään kohtaan jonka askelin tunnustelemalla olin löytänyt. Otin kyykkyasennon, mietin hetken ja istahdin sen syvimpään kohtaan.

Huomasin pari seikkaa. Olin liian "täyteen" puettu, liian kömpelö vaatetuksen ansiosta

Mutta suurempana pettymyksenä oli ahteriini vedestä "uumaava" kylmyys  sekä toinen haitta, kun huomasin kumisaappaideni täyttyvän vedestä, ja villasukkieni kastuvan huolimatta punttien tiivistys, eli "rypytysnauhasta" ja jalkojani nostaessani ja koukistaessani tunsin myös veden valuvan ahterini suuntaan reipasta vauhtia aiheuttaen lisää kylmyydentunnetta sen alkaessa samantien imeytyä vaatteiden läpi iholla kylmyytenä tuntuen.

Onnistuin täyttämään haalarini kohtuullisesti, ja yllätys yllätys, haalari piti kaiken sisälleen jääneen veden tiiviisti sisällään.

Ison siskon avulla onnistuin nousemaan ylös rapakosta ja sain onneksi nuo kirotut remelit irti ja potkimaan haalarit pois yltäni, jolloin olo helpottui huomattavasti.

Lievää marmatusta, valitusta ja moitetta ilmaantui myöhemmin sisälle palattuani, mutta tuon päivän jälkeen (olin 5v) en koskaan ole käyttänyt sadevaatteita, vaan aina kuka on kastellut, on myös aina kuivannut periaatteella mennyt sateeseen.

Sama on ollut aina kaikkien muiden, olemisen liian ahtaaksi tekemien vaateparsien kanssa.

Joten mieluimmin aina hieman keveämpi pukeutuminen kuin tarkoituksellisen raskas.

Tämä oli ollut pyrkimyksenä säilyttää myös työpaikkapukeutumisessa, siihen asti kunnes suuntaus työvaatteissa muuttui sellaiseksi, ettei puuvilla-viskoosia enää ollut saatavissa, selitetystä syystä, että kutomot eivät? niitä kankaita enää valmistaneet.

Viimeinen näistä, josta mieleisiäni (sekä porukkamme) sai, ja tilattiin oli Leijona-Pukine, joka jo tuolloin kuului tanskalaisten omistamaan, Kansas tuotemerkin alle.

Tuotteet olivat hyviä, asiamiehen palvelu ainakin meille parasta, mitä tampereelta sai,
mutta tehtaalta tulevat osatoimitukset olivat hankalia.

Mitään yhtenäistä, parinkymmenen eri käyttäjän samankaltaistamiseksi tarkoitettua, 
ei koskaan saatu kerralla tulemaan perille.

Kaikki aina useina eri toimituksina, paidat, housut, takit, haalarit, lakit. Kengätkin jalas.

Nykyisin työvaatteiden materiaalina on saatavina vain lujaa, likaa hylkivää, ruskea, musta, sininen, vihreä, valkoinen, sävyjä. 

Työpukeutumisesta tulee kaavamaista, toinen toistaan jäljittelevää samankaltaisuutta.

Persoonallisuus, värikkyys, pitomukavuus, alkavat olla taakse jäänyttä elämää.

Yhä enemmän meistä halutaan samankaltaisia, massasta poikkemattomia yksilöitä.

                                                   Hyvää alkanutta päivää vierailijoilleni.