Parisuhteen karikkoja.

                  

Nyt kun paljon on ollut puhetta ja etenkin erilaista kiinnostusta parisuhteita kohtaan , olivatpa ne sitten hetkellisiä, lyhyitä tai pitkiä niin kuinka moni tälläinen suhde onkaan päättynyt toisen ihmisen arvostuksen ja kunnioituksen puuttumiseen.

Toista ihmistä ei osata, eikä edes haluta hyväksyä vain omana aitona itsenään, erillisenä, vaan aletaan heti, pikkuhiljaa muokata toista omiin tottumuksiin sopivaksi,
soveltuvaksi. Toista ihmistä, kumppania ei nähdä todellisena sellaisena kuin hän on.

Kun tuota toista ihmistä ei kyetä näkemään (huomioimaan) omana itsenään, hänet nähdään vain ja ainostaan omien tyydyttämättömien tarpeiden ja toiveiden mukaisena  kuvana, juuri sellaisena jota tuo näkijä ei ole saanut lapsuudessaan omilta vanhemmiltaan kokea.



  Nämä lapsuudessaan vaille jääneet tarpeet eivät koskaan häviä, haihdu tai unohdu, vaan ne elävät aina taka-alalla, tuota tyydyttämätöntä lapsuuden tarvetta vaatien, mutta kuitenkin niin ettei ihminen alitajuisesti tiedä niitä edes etsivänsä.
Tämän edellä olevan seikan takia lapsuudessa puuttumaan jääneet perustarpeet alkavat nyt kohdistua lähimpään ihmiseen, eli siis kumppaniin, aivan yhtä pakottavina
tarpeina kuin ne lapsuudessa oli halunnut kokea ja saada itse koettua.

Tuo kumppani joutuu nyt korvaamaan nuo kaikki puuttuvat, tavalla jossa kumppanin oman aikuisuuden kunnioitus ei kuulu kuten ei myöskään kumppanin omat tarpeet, vaan häntä käytetään ainoastaan omiin tarkoituksiin.
                 

Kumppania johon tämä vaatimus kohdistuu, ei hyväksytä tasaverataisena alistajan rinnalle, joka on näin siirtänyt oman pahan olotilansa toisen niskoille, siis kumppanin kannettavaksi.

Tähän syyllistettyyn takerrutaan, odottaen tämän kumppanin antavan tuota turvaa jota halutaan, mutta jota toinen ei voi hänelle antaa, koska sitä ei ole mahdollista antaa.

Lapsi saa yleensä tämän turvan aikuisilta ihmisiltä, jotka ovat lapsen ympärillä, kun taas jokaisen aikuisen on opittava  kohtaamaan elämään kuuluva turvattomuus itse.


  Eli hänen kuuluisi ottaa itse omasta elämästään vastuu, samoin kuin siihen kuuluvasta turvattomuudesta ja ne myös kohdata.
He ketkä eivät tähän kykene odottavat toisen aikuistuvan heidän puolestaan ja silloin tämä kykenemätön ihminen  ripustautuukin toiseen ihmiseen, kieltäytyen omista kasvun paikoistaan.

Tuo johon ripustaudutaan saa nyt kaikki syyt tuosta omasta kaikesta pahasta olosta
joka aina selitetään tuon toisen, kumppanin aiheuttamaksi.

Syylistäjän käytös on aivan sama kuin pienen lapsen. Hänen ei tarvitse antaa toiselle mitään, eikä huomioida tätä, siis tuota kumppaniaan, millään tavalla.

Tällä syyllistäjällä ei ole mitään velvollisuuksia, toista ihmistä, kumppaniaan kohtaan, vaan ainoastaan pelkkiä oikeuksia, kuten lapsilla yleensä on. Näin hän kokee asiat.



                                                   Hyvää yötä kaikille.