Soitellaan - II / osa II

                 

Kuten edellisessä kerroin, soittelun voi katsoa alkaneen tuosta maanantain päivästä, 
16.2. 2009,  jolloin olin aamukahvin ja hyvästelyjen jälkeen ehtinyt takaisin kämpälleni.

Palailin rauhallisesti ajellen, matkan sujuessa mukavasti pienessä raikkaan keväisessä pakkas kelissä.  Ajellessani iltapäivän alkutunteina mietin, tapahtumia kelaillen.
Aina sattuu ja tapahtuu näköjään kaikenlaista ja varsinkin silloin, kun vähiten odottaa.
Saatuani auton parkkiin, sisälle päästyäni kahvi tippumaan, soitin ilmoittaen perille pääsystäni.

Tässä kuva erään aamun tilanteesta Lahdesta palattuani, taloyhtiömme edustalta. Paikka joka oli ainoa vapaa tila ja johon autoni jätin, koska liikuin ja reissailin paljon niin joku aina piffasi nuo "vapaat parkkitilat" kadun varresta.

Kuvan otin siksi, kun kaikkeen ehtivä kaiken juoruileva talonräpättimme, mies henkilö, sai minulle aikaiseksi tästä parkkeeraamisesta 70 euron sakon, eräänä kauniina sunnuntai aamuna, transitin takapyörän ollessa kolmanneksen osalta kuvassa näkyvällä asfaltilla. Nuo muut autot jotka täyttivät jalkakäytävän yli puolen välin, säästyivät kaikki sakoilta. 
Pelkkää pillukateutta koko mieheltä tuo (kin) aikaan saannos, näistä joskus ehkä lisääkin.
---------------

Nukahdin, tapani mukaan nojatuoliin, heräilin puhelimen soittoon varhaisuutisten aikaan. Mukavaa oli yhdessä ollut, kivaa ja muuta sellaista joten perjantaina nähtäisiin.
Kuten nähtiinkin.
Myöhemmin iltasella tuli toinen, hyvänyön soitto, jonka jälkeen vielä textari.
Näin tuo soittelu alkoi, ja hyväksyin ja ymmärsin hänen soittohalunsa hyvinkin.

Ikävä oli täälläkin päässä linjaa, sekä kaipaus, eikä ihan vähäinen ollutkaa.
Jotakin kummaa tapahtui vaikka en rakastunut ollutkaan niin kiintynyt kuitenki häneen
lähinnä tuo rennon, humoristisen, avoimen käytöksen sekä sanavalmiutensa ansiosta.
Kumma miten hän, runsaan vuoden aikaa leskenä elellyt ja elämään ehtinyt nainen kiehtoikin. Olin ollut parisen kuukautta yksin, tuosta edellisestä soittelijasta päästyäni.

Tämän edellisvuoden joulukuun itsenäisyyspäivän jälkeen päättämäni suhteen soittelut vielä mielessäni, vertailin näitä kahta, olemuksiltaankin täysin erityyppistä naista mielessäni.
Aikaisempi, nykyistä n. kymmenisen vuotta nuorempi ei kiehtonut mieltäni,
ei läheskään niin kuin Hän.

Puheluita tuli harvakseltaan, ja perjantain tapaamisen aikaan hän esitteli minut ensin iltapäivällä pojalleen, lauantaina käymään tuleelle siskolleen.
Mutta seurustelu jatkui päivien kuluessa ja minulle esiteltiin pikapuoliin molemmat, hänen helsingissä työssä oleva tytär perheineen, myös nuorimmainen tyttärensä.

Näin edettiin, soitteluvälien tihehtyessä tuohon aamun 6-7 väliseen aikaan, sekä aamupaivän toiseen soittoon, iltapäivän kolmanteen, illan ensimmäiseen ja lopulta viimeiseen edeten näin kevääseen ja kesään juhannuksen alkupäviin asti.

Tuolloin hän ilmoitti paria päivää ennen juhannusta suuntaavansa matkan siskonsa kyydillä ex anoppiaan katsomaan.

           


Kävikin, joten juhannus oltiin erillä toisistamme, jonka jälkeen yhteiselo jatkui.

Olin saanut aikaisemmin kevään korvalla yhden ylinopeus sakon hieman ennen Tuuloksen kauppakeskittymän liittymää, kahdeksankympin alue keskellä metsäistä taivalta, matkallani lahden suuntaa.
Toinen oli tupsahtanut hieman myöhemmin Tuuloksesta Hämeenlinnan suuntaan ajaessa, palatessani tätä reittiä eräänä arkiaamuna takaisin.

Tuli kesäkuun loppu. Ajelin jälleen, nyt keskellä arkista aamuyötä asuntoni suuntaan
omissa ajatuksissa, mukavat muistot mielessäni tuuloksen risteyksen yli, perstuntumalla, mittariin katsomatta. Kiirettä ei ollut, seesteinen, valoisa kesähämärä.

Pääsin risteykseen. Jumalavita, kuinka kirkas oranssinen valo rävähtikään äkisti salaman tavoin näkökenttään. 

Kurkistus mittariin kertoili transitin nopeudeksi 110 km / h,  tuolla kahdeksankympin alueella, josta miinustin sen kympin ensihätään, ja sakko-perusteen anteeksi antamat pari-kolme piirua lisää.

Voi helvetti. Kolmas sakko jo puolessa vuodessa. Tiesin sääntöjen korttikäytänössä muuttuneen joiltakin osilta, joista muistan kuulleeni.

Kotiin päästyäni katselin edellistä, Päijät-Hämeen poliisilaitoksen leimoin varustettua sakkoani ajattellen nyt se on se kolmas josta kortti liikahtaa hyllylle helposti.
Alla oli konstaapelin nimi ja ajattelin soittaa ja kysyä tilannetta omalta kohdaltani.

Sopivan tilaisuuden koittaessa ennen seuraavan saakon saapumista ja sitä yhä odotellessani soitin ko.  konstaapelille esitellen itseni, asiani.
Tavoilleni uskollisena kysyin häneltä muiden sanojeni jatkoksi, onko nämä teidän peltipoliisit täällä kanta-hämeen tuuloksessa kaikki naaraspuolisia.

Kaveri ei ymmärtänyt kysymystäni ennen, kun perustelin asiani tällä seikalla. Kun ne lähes järjestään tykkäävät meikäläisen pärstää, tienoolla sattumalta ajellessani jatkuvasti kuvata.
Kaveri nauroi. Tarkisti asian, sanoi ei näy kuin vasta kaksi sakkoa tälle vuodelle, jotka molemmat on sinulle jo lähteneet.

Kertoili myös että säännöstöjä on muutettu niin, (Paateron tultua virkaansa) ettei poliisilla ole enää mahdollisuutta samaan harkintaan kuin ennen on ollut mahdollista, tapauksittain ajatellen.

Voihan vitalis ajattelin. Kortti menee hyllylle väkisinkin. Samalla viikolla ajelin hämeenkyrön suuntaan kolmostietä, ja jälleen ylöjärvellä sorarekan imussa ajaessani
näin kameran joka samantien räpsähti kirkkaasti. En vain tiennyt kummalle meistä.

Juhannuksen jälkeen myin tuon vanhan, monia vuosia, yli 250 th / km minua loistavasti palvelleen Transitin eteenpäin. Lukema jolloin auton Klaukkalasta ostettaessa oli 31th / km
Nyt jäin siis autottomaksi, kortin kuivumista odottaen.

Arvaatte varmaan että reissaaminen autottomana yli 40v + 7v mopedi ikäni  jälkeen jäi vähiin. Se jos joku, mikä harmitti, oli siirtyminen julkisen kyydin suomiin palveluihin.
Tämä julkisin välinen tehtävä kyyti ei maittanut, eikä maita vieläkään.

                                                             
Tuli aika jolloin matkustin linja autokyydillä lahden suuntaan, täältä ensin kaupunkiin, sieltä jatkaen. Tympäisi totaalisesti, mutta myös hienoa, rentouttavaa, kun ei tarvinnut itse ajaa. 
Perille pääsin, ja vastaaottaja tervetulotoivotuksineen oli aina valmiine katettuine pöytineen odottamassa saapuvaa matkailijaa.

Tämä nainen joka oli hieman yli vuotta aikaisemmin jäänyt pitkäaikaisesta elämäkumppanistaan leskeksi, myös saattoi lähtiessäni pysäkille.
Oleskeluun pakatun täyden matkalaukun laahaaminen mukana oli tuo kaikkein suurin vaiva. Toinen tietysti ensin itse kaupunkiin, linja-autoasemalle tuleminen toisella bussilla.

Tuli koulujen aloitusaika ja hänen tyttärensä joka toimi opettajana pk-seudulla ei saanutkaan enää lapsilleen aiemmin ollutta hoitopaikkaa, pyytäen äidiltään päivähoito-ongelmaan apua.
Nainen tietenkin suostui, alkaen viettää arkipäivät tyttärensä luona hoitaen ja asuen siellä.

Viikonloppuisin hän tuli junalla luokseni, kun pk-seudulta tänne, kuten Lahteen, on hyvät yhteydet. Olihan hän jo aikaisemminkin kevät-kesän aikana näitä hoitoapuja esikoiselleen antanut, tosin hieman harvakseltaan, mutta kuitenkin.

Soittelu jatkui kuitenkin entiseen malliin, samoin hänen aina, joskus, ja joka paikassa harrastamansa kutominen. Aina puikot liikkuivat, värit langan koot ja materiaali saattoivat hieman vaihdella mutta villaista pääasiassa. 

Koskaan lapsuusajan jälkeen en ole nähnyt tälläistä käsin kudontaa missään liikkumassani paikassa. Tätä hän teki pienen eläkkeensä takia, lisä-ansioiden saamiseksi, tosin tutun kauppana paremminkin, kuin muiden seikkojen johdosta.

Mutta tyttären perheen tarve alkoi saamaan yhä enemmän huomiota ja vaatimukset häiritsivät meitä molempia. Muitakin seikkoja, pieniä lähes huomaamattomia, tuli esille.
Riitaa tai kinastelua, syyttelyita, toisen testaamisia meillä ei keskenämme koskaan ollut, ei alistamista, arvovaltakiistoja, sanailuita, ei mitään tälläisia.

Kuitenkin kun tämä reissaaminen helsinkiin hänellä tuli jatkumoksi aina seuraavaan kesään asti ja matkustaminen linja autolla sen ylimääräisen tuottaman vaivan takia ei mun mieltäni kiehtonut, joten ilmoitin tämä kulkuhaluttomuuteni syyn hänelle.

Syyskuun alkuun mennessä suhteemme oli jo alkanut hiipua, lähes kaiken muun paitsi hänen soitteluidensa suhteen jotka jatkuivat edelleen jokapäiväisinä.

                                                                

Soittelu jatkui vielä vanhan miitinkin jälkeenkin alkaen vasta huhtikuussa hiipua hiljalleen, jääden ensin huhtikuussa soittoon päivässä, harventuen kuun loppuun mennessä kahteen kolmeen viikossa ja viimein yhteen kertaan, aina toukokuun puoliväliin asti, viimein laaten kokonaan,  kesäkuun alkuun menessä päätepisteeseen asti. 

Kaipailemaan, haikailemaankin jäin välitöntä, heti toimivaa ja leimahtavaa ajatusta, reipasta liikehdintää, välittömyyttä, iloisuutta, huumoria, niin ja justiinsa sitä,  mikä yhteen veti ja maittoi meille molemmille, saaden meikäläisenkin tuntemaan itsensä vielä mieheksi.

Nainen joka sai minut käymään ns. kapakassa, opetti mun pitämään karaokesta, lukemaan tekemiään runoja, kuuntelemaan poikansa tekemää, säveltämää, esittävää (tube) musaa.

Hänen luonaan myös näin tuon ek sivuston jossa luin plokitekstejä ja loin myös profiilin vaikkaan hän ei ollut tähän sivustoon liittynyt, myöhemmin kyllä ja tänäkin päivänä ilmeisesti on, koska muistan nuo kasvot nähneeni.


         

Nyt, tänä kesänä olen soittanut kerran ja hän on vastannut. Ompa myös kertonut uuden kuljettajan olevan tuossa hänen vierellään.
Hyvää jatkoa ollaan toivoteltu. Muistot säilyvät, kuulin hänen sanovan.

Textareistasi muistan erään sinulta saamani viestin, jonka olen myös säilönyt mieleni pohjalle.

Tuoksusi on tuossa vieressäni. Sinua minä odotan.


Lopuksi pieni musiikkikevennys.

                  

                  Hyvää päivän jatkoa kaikille. Kiitos vierailuistanne.