Tuo nuoruuden ajatus piipahti taas mieleeni istuessani eräänä iltana yksin kotosalla.
Vastaan soittoon, kuten kysymykseen oletko valmiina. Tulen sopivasti ulos, näen eteeni kaartavan pienen auton, jonka hymyilevä kuljettaja nousee vastaaottamaan.
Tervetulohalauksen jälkeen istahdan sisään, auton lähtiessä liikkeelle.
Myöhemmin palattua istumme autossa hetken keskustellen. Ilta on lämmin kaunis, tuokion alkaessa venyä. Käsi eksyy toiselta kädeltä niskalle kuin itsestään, sormenpäiden herkkä painalluskosketus saa pään nojautumaan olkaan, leukaan.
Avoimesta ikkunasta kuluu lähistöltä metsäkyyhkysen kukerrus, addiction tuoksun huumatessa aistini. On hiljaista, radion soittaessa somerjokea ja herkempää frederikiä.
Huulet raottuvat, lähestyvät, aistin lämmön, muuta, tunnelma on tiivis, käsin kosketeltava.
Oo la laa
Talon ovesta ilmaantuu ulos roskapussin tyhjentäjä, kuljettajan havahtuessa äkisti.
Ei hemmetti. Mehän ollaan kuin kaksi teini-ikäistä, jota seuraa molempien naurahdus.
Hetken lumous on särkynyt, kadonnut ikuisuuteen koskaan palaamatta, ei kuitenkaan uudelleen saavuttamatta.
Keskustelu alkaa, venyen vajaaksi kahdeksi tunniksi, jonka jälkeen on aika nousta pois. Ilta on edennyt jo pitkälle. Autossa mukana oleva suloinen koira on katsoo jälkeeni, minä kirkkanpunaista autoa kääntävää plondia kuljettajaa, jonka puna-valkosävyisten värien vaikutusta jään kaipaamaan, aina seuraavaan kertaan asti.
Vie minut aamuun...
Kiitos vierailustasi
Hyvää illan jatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti