Aikaa on kulunut jo hetkinen tuosta edellisestä lapsuuteni aiheisista ja sitä edeltävistä kirjoituksistani, mutta vielä enemmän on aikaa kulunut tästä eräästä sunnuntaipäivän tapahtumasta.
Uusi vaiva oli ilmaantunut maailmaan menoa ja meinkiä, etenkin sen myöhäsemmissä vaiheissaan, ihmettelemään. Saipa se muun lisäksi vielä merkinnän isänsä kalenteriin jokapäiväisen säätilan sekä muiden ajankohtaisten merkintöjen lisäksi maininnan Ritvanpäivän kohdalle, tuolla tutulla voimakkaalla, tasaisen kauniilla säännöllisellä ja selkeällä kaunokirjoituksella kirjoitettuna lisäys: Sunnuntaiaamu klo 7.00 tuli poika.
Tästä kirjoitan vielä lisää, tulevaisuudessa.
(Kirjoittaja,edesmenneen isosiskonsa kanssa, tässä 1.5 vuotta vanha)
Vain vajaa vuotta aikaisemmin, edellisenä keväänä viisi ja puoli vuotta vanha Mikko-veli oli saanut flunssan jonka seurauksena potenut myös huonovointisuutta, kipua, särkyjä, sekä saanut myös jonkilaista puna-pilkullista ihottumaa, jota epäiltiin vanhassa pirtissä olevien luteiden aiheuttamaksi vaivaksi, hänen siellä monesti käytyään.Mikko tuli kuitenkin yhä huonovointisemmaksi ja heikommaksi. Lääkäriin ei lähdetty vaan poika paranisi lääkärin aikaisemmin antamilla lääkkeillä hyvässä kotihoidossa parhaiten ja nopeasti terveeksi mummoni Josefiinan, sekä äitini hellässä hoivassa. Hevosella meijeriin- sekä puutavaran-rahtiajossa päivät työskentelevän isäni tekemät monet ehdotukset kaikuivat nyt kuuroille korville, kunnes viimein suostuttiin kunnan lääkärissä käyntiin joka välittömästi lähetti heidät satalinnan sairaalaan. Heti perille päästyä lääkärien lausunto kuului, ettemme voi tehdä enää mitään tälle sairaudelle, aivokalvontulehdus on edennyt liian pitkälle, mitään ei ole tehtävissä poikanne hyväksi. Mummoni, Mikon sekä Isäni paluumatka oli raskas ja synkkä, vailla toiveita.
Lapsuudestani muistan isäni hetkittäin aistittavan surumieliisyyden, monen monet valokuvat, joissa hän pään ollessa painuksissa, katsellen pieneen avoimeen kahden pellavan loukuttimen päälle nostettuun arkkuun poikansa levollisia, kuin nukkuvan kasvoja katsellen. Äidilleni tämä oli vieläkin kovempi paikka. Hän ei kyennyt kuin kahteen valokuvaan mikon ja isäni kanssa, sekä yhteen jossa oli myös mummoni.
Noina herkkinä hetkinään isäni lauloi aina jo varhain oppimaani laulua.
Tämän valssin nuotti, Äiti, sytytä lamppu, on soinut pienestä asti mielessäni ennen kuin edes opin lukemaan (4v) kunnolla.
Metrotytöt, Annikki Tähti ja Tapio Rautavaara musiikki oli niitä suosikkejaan joita myös usein mielellään lauloi. Samoihin aikoihin opin myös toisen laulun jota hän lauloi isosiskolleni ja minulle, kuten myös joskus iltahetkinään ihan omaksi ilokseen
keittiön pöydän vierellä istuessaan, kun työpäivän päätteeksi vanhempien iltakahvin, sekä holkkisaimaan päätteeksi oli Maanmiehen Kalenteriin ehtinyt päivän tärkeimmät
jääden odottamaan lasten nukahtamista ennen vuoteeseen menoaan, lukien hellan vierellä kamarin oven yläpuolle asennetun pienitehoisen lampun valossa matalalla jakkaralle isutuutuneena sijoittumistaan, äidin nostaaessa meidät nukkuvat pitkäksi vedettyyn lasten puiseen pinnasänkyyn, jalat toistemme jalkojen lomaan asettaen ja peitellen, kunnes viimein saatiin yksi heteka lisää.
Kiitos vierailuistanne.
Hyvää päivän jatkoa
Mun isällä se oli klubiaski (pilliklubiksiko niitä kutsuttiin) jonka kanteen hän teki laskelmiaan. Mutta Saimaa, Työmies ja Sevilla olivat myös tuttuja. Ja isän lempilaulaja oli Annikki Tähti sekä kauniin äänensä että liikkumattomuutensa vuoksi! Isä ei tykännyt että laulaja liikutti itseään, saati ketkutteli laulaessaan lanteitaan tms. Annikki lauloi Monrepoota vakaasti paikallaan pysyen. Kiitos tunnelmasta!
VastaaPoistaHello, Petriina. Kiitos mielenkiinnosta ja kommentistasi.
VastaaPoistaJuu. Juuri samasta syystä isä piti näistä paikallaan esiintyvistä laulajista.
Sanoi ettei laulajan tarvi muuta kuin laulaa, eikä saa kiemurtaa kuin kusimato tuskissaan.
Tykkään yhä vielä laulaa monrepoota, se on hieno kipale ja mun ekakertaa julki karaokessa esittämäni. Eka live esitys oli Urjalan Pentinkulman päivillä Turkka Malin säestäessä kitarallaan lauloin extempore partisaani valssin, oli palijo ylleissöö -92
Kyllä se oli pilliklubi, siis klubi 7/77 ja sitä kait pidettiin ehkä hieman herraskaisena, tai pyhätupakkana sen pitkän onton (puolet savukkeen mitasta)imuosan ja hankalan neliömallisen rasian ansiosta. Jumalattoman väkeviä ovat yhä. Brändi ja tuote on herätetty uudelleen henkiin muutamia vuosia taaksepäin.
Rasia on silti yhä se sama malli.
Mää luulen että isä poltti saimaata, koska päijänne merkkistä ei ollut olemassa.
Lisäksi oli klubi22, eli ns pölliklubi, taisi olla vielä klubi7 joka myös oli pitkä imukkeinen ja lyhyt tupakkaosa.
Työmies oli toki tuttu rasia, joskin maaseudulla harvempi merkki
Lisäks oli Bronson, sekä Alaska, oisko ollu punaisen filtteri northin edeltäjä, jossa oli junankuva kyljessä. Alaska, Armiro punainen ja valkoinen, samoin markkinoille tullut Boston, Bristol, taisi olla vain yksi lajinen. Vihreä NothState tuli myös ennen punaista filtteri norttia markkinoille joista tuo väri ero johtui.
Tästä surusta, jonka veljesi menetys aiheutti, olet kirjoitellut joskus aiemminkin? Eikä ihme, sillä suru veljestä on varjostanut elämääsi melkein alkutaipaleelta asti?
VastaaPoistaNämä tupakkajutut kiinnostavat sen takia, että mielestäni isä poltti työmiestä, mutta oliko askissa sininen raita? Mynni eli holkki kuului pakettiin? Boston oli tuttu ja vihreän NorthStaten mentholin muistan vieläkin vai oliko se Marlboro? Vaikka vain kokeilen, eli en oppinut ikinä tupakoimaan:)
Huomenta lempi-leskinen. Olen kirjoitellut ennenkin. Tuli poimittua tämä tuolta omaelämkerronnan joukosta.
VastaaPoistaVarjostanut se on sikäli etten nuorempana pystynyt täyttämään sairastelujeni johdosta tuota hänen jättämäänsä vajetta.
Tupakka juttuun sanoisin että saimaa-askissa oli se sininen, hieman vihreäsävyitteinen teksti sekä kansiosio.
Työmiestä taisi olla joskus holkkitupakka mallisena, siis niin kuin klubi 7 ja 77. Niissä olis siis holkki-imuke valmiina.
Muistelen jossakin rasiassa olleen pöllin mallista työmiestä, mutta se taisi olla jotain muuta merkkiä joilla naapurin isäntä oli täyttänyt vanhan työmies-askinsa. Kaksi oli niitä meidän kuntamme kylän puolella, jotka käyttivä työmiestä.
"Pillupin" käryttelijöitä oli kolme. Viidessä 12 kylämme talosta joista yksi oli kuntarajan toisella puolella ei tupakoitu, kaikissa muissa käryteltiin sitäkin runsaammin.
Mun mielestä työmiehestä olis ollu sellainen pöllitupakkakin, Näissä suorakaide rasiassa oli aina se 25 kpl ja se holkki 26:s.
Klubi 7 oli vihreähkö ja toinen (77:kö ?)oli musta ja pölliklubi eli klubi22 olis ollu musta, ja rasia malli saimaan tapainen.
Marlboro tuli suht myöhään markinoille, sitten Colt.
Marlboro toi markkinoille menthol tupakan, mutta sitä ennen oli tuo Meil savukkeilta Menthol versio, jota esiintyi markkinoilla pitkään vielä 70 luvun lopulla asti.
Philip-Morrista, sitä kaksiosaista suodatin mallista oli kamelin lisäksi silloin markkinoilla. Kameli jäi pois pitkäksi aikaa, ennen uudelleen markkinoille tulemistaan.
Nämä on merkkejä joita oli vielä mun osuuskauppa ajaltani myynnissä, Jymy-tupakan lisäksi.
Usein lapsuuden surulliset asiat seuraavat mielessä läpi elämän. Ne saattavat olla iskostuneena alitajuntaan, josta putkahtavat esiin.
VastaaPoistaTupakoinnista muistan oman isäni polttaneen sätkiä. Tupakka oli sinisessä pehmeässä "pussissa" ja muistaakseni nimeltään INDIA. Sätkäpaperi oli rullalle käärittynä ja rullan leveys sopi sätkäntekokojeeseen. Isälle rullan leveyden mittainen sätkä oli liian lyhyt.
Niimpä hän pyöräytti pitkän palan paperia rullalta, katkaisi ja kääri sen pituussuunnassa sätkäksi. Oli siinä tupakalla mittaa kun hän sen holkin päähän asetti. Naapureilla olikin tapana sanoa isäni ulkona liikkuessa, että ensin näkyi nurkan takaa pitkä tupakka, jonka perässä sitten mies tuli.
Isäni ehti olla polttamatta n.8 vuotta ennen henkimaailmaan siirtymistään.
Mummoni (isän äiti), joka asui pikku mökissään samalla kylällä, poltteli käyrävartisessa piipussaan Jymyä. Häntä en nähnyt koskaan kotioloissa muuta kuin paljain jaloin. Ei sukkia, ei kenkiä.
Itse olen polttanut armeijasta saakka. Nyt olisi tarkoitus hivuttautua eroon tupakasta. Olen tilannut Englannista ns. sähkötupakkaa, jonka avulla voisi onnistua tavallisen tupakanpolton lopettaminen.
Niin, ehkäpä se aiheutti sellaisen pienen hyväsytyksi tulemisen tarpeen, joka täyttyi vasta kun paranin (12v)ja kykenin ruumiilliseen(13v)työhön ja toki myös urheilemaan, jopa niin etten suostunut lähtemään kouluttautumaan ammattikoulussa.
VastaaPoistaTätä merkkiä en muista kenenkään polttaneen meilläpäin. Naapurikunnan puolelle tuli uusi isäntä tuohon "koski-myllyyn" (ja lautasahaan) jostakin peräseinäjoelta (siirtolais-perhe), Mies oli raivo raitis tupakan ja suurilta osin viinakin vaikutuksista, mutta eräs isän kaveri(räisälä-läisiä) jonka kanssa hän oli aloittanut maidon ajon meijeriin, kummatkin omilla hevosillaan, totutti tuon viimeksi tulleen raittin miehen yhden viikonvaihteen aikana rakennuslautoja sahattaessa tupakoimaan.
Tämä isän kaveri, siis perhetuttu, oli sellainen että molemmat miehet hakeutuivat poliisikouluun lahteen, syntymäni aikoihin.
Molemmat hyväksyttiin, mutta naapurimiehen äiti ei hyväksynyt poikansa lähtemistä poliisiksi ja hän luopui tästä kolutuksesta.
Isäni, vanginvartija sota-aikana, pääsi kouluun lahteen asti, ja
asui myös siellä, mutta äitini ei suostunut muuttamaan kotipaikastaan minnekään kaupunkimaisemiin, lähinnä perustelu meidän lasten takia, sekä mummoni, jolla oli talosta ns. "moona"
eli elatus elämänsä loppuun asti, sekä osasyynä oli myös sairasteluni, joten isäni palasi kotiin, rakkaudesta ja kiintymyksesta, jättäen taakseen myös erään Anna-Liisa tyttösen kanssa lahdessa tuolloin koulutus-aikanaan syhtyneen romanssin.
Tämä isäni mieskaveri oli myös sellainen jaoka talvella käveli ulkona paljain jaloin talvellakin vaikkapa kaivolta vettä hakemassa, sen muistan, mutta hänen äitinsä käveli paljasjaloin melkeimpä kelillä kuin kelillä.