perjantai 26. lokakuuta 2012

Syksyn ensimmäinen lumisade.

Auringonnousu 8:38. Auringonlasku 17:38. Päivän pituus 9h.  Lämpötila -2
Syksyn torstaipäivä on ollut kaunis aurinkoinen, lämmin aina myöhäiseen iltaan asti.
Vasta hämärän hetkellä taivas on synkentynyt tumman puhuvaan pilvi vaippaan.


Syksyn ensimmäinen lumisade valuu sakeana taivaalta, soljuu alas pieninä hiutaleina. Peittää maan hetkessä valkoisella vaipallaan, niin mustat asfaltit, kuin vihreät nurmikot, kuorruttaa puut, myös pihan suuret männyt oksistoineen valkoiseen huntuvaippaansa.
Kaunista. Valoisaa. Ulos katsoessani lumisade on tauonnut. 
Lumessa näkyy monien jalkojen jättämä jälki, näyttää ja muistuttaa korkeammalta katsoen aivan kuin lintujen hangelle jättämää, risteillen piha-alueella sinne tännne,
niin kuin olisi ollut vailla tarkoitusta tai tarkempaa päämäärää minne kävellä.

Tuntuu aivan, kuin jo hetken vallinnut tumman illan synkkyys olisi väistymässä pois.
Tuntuu siitä huolimatta, vaikka tiedän että päivänvalon aika vähenee jatkuvasti, hetki hetkeltä vielä muutaman viikon ajan, kunnes alkaa jälleen matkata kohti valoa, luonnon (siis elämän) erään syklin saavuttaessa jälleen kerran elämäni aikana yhden lakikorkeuden.
Lumen merkitys pimeänä syyskautena, valoisuutta lisäävänä tekijänä on huomattava.
Nautin hetkestä. 
Sammutan valot sytyttäen kynttilät, nautin hämärän hetkestä, kuten niin usein ennenkin. 
Istun usein pimeässä vain nauttien olemisesta, hiljaisuudesta ympärillä.
Nautin rauhallisuudesta, hetkestä, jota kykenen lähes käsin koskettamaan.

Tovi kuluu. Havahdun mietteistäni, aatoksista, jotka minut jälleen kerran ovat nostalgisiin hetkiin kantaneet.
Hetkiin jolloin syksyn ensi märkä lumisade yllättää Zyndapp pyörällä liikkuvan nuoren miehen, tukkii takapyörän kurakaaren, estää pyörän pyörimisen moneen kertaan, lopulta kokonaan, vaikka pyöräkoteloa yritti ravistella, kaivaen sinne pakkaantuneen lumen pois, yrittäen saada riittävän puhtaaksi, aina kahdensadan metrin välein.

Lopulta ei auta muu, kuin alkaa työntää pyörää johonkin suuntaan, mutta minne. Kotiin pitkä matka, eräs tuttavuus, jota olin onnistunut tapamaan, pari kertaa saattamaan kotiin asti jo aikaisemmin, asui melko lähellä. 
Vain kolme kilometriä matkaa luokseen, joten aloin työntää pyörää, valillä kantaen välillä käynnistäen moottorin, antaen pyörän itsensä vetää apuna työntäjälle, jälleen kantaa yrittäen, taas työntäen, kunnes ketjut hypähtivät pois rattaalta. 
Matka oli  tuolloin 1968, erään tiistai aamupäivä aikaan pitkä synkkien lumipilvien, niistä satavan märän lumen kastellessa kaiken läpimäräksi.  Oli kylmä ja palelin, mutta oli myös hiki, tuska, vitutus jotka täyttivät mielen, myös ajatus tuotti mahdollisuuden, hetken kuluttua perillä, onko ketään edes kotona.  
Tiesin töiden alkavan vasta puolenpäivän jälkeen joten oletin hänen olevan kotona. Viimein käännyin tuon pienen omakotitalon pihaan, talon, joka oli vuokrakäyttössä ja tästä syystä jaettu kahteen pieneen huoneistoon, jossa pienemmässä hän asui.
Työnsin pyörän talon seinä nojalle, koputin oveen, pääsin sisään.

Huoneistossa oli lämmintä. Lämmityksestä piti huolta öljykamina ja lisäksi siinä oli myös valopetrooli lämmitin, jonka päällä tälläkin hetkellä oli kahvipannu lämpimänä. Sain märät vaatteet yltäni, lämpimät villasukat jalkaani, asperin tabletin, punaisen puuvillaisen naisen yöpaidan, jonka päälle villapaidan, asetuin sohvan tapaiselle naisen viereen, sain huovan ylleni, kahvimukin ja Asterix-lehden.

Nainen hieroi tukkaani kuivaksi.
Asunnossa oli hämärää.  Öljylämmityksen, valopetroolin sekä kahvin tuoksu tuntuivat vahvoina aisteissani, myös kuivumassa olevat ripustetut hikiset vaatteet tuoksuivat, myös jokin muu...
Katosssa oleva sähkölamppu sammutettu, sytytetty muutama kynttilä joiden liekit lepattivat kaikki omaan vallattomaan tahtiinsa, hämärässä vetoisessa huoneessa. Ulkona lumisade yhä jatkui jatkumistaan. Aistin lämmön reiteeni painautuneesta toisesta reidestä, sen siirtyessä lähemmäs, kahvimukiini täydennystä tarjoiltuaan.  Iltapäivään kului, asterix ja kahvimuki saivat pian siirtyä kädestäni sivuun tukkani tultua kuivatuksi ja kammatuksi. 

Siirsin käteni terhakkaille rinnoille, tuntien naisen käden niskassani. Suu tuntui yht' äkkiä kuivalta, ehdin nielaista ennen kun kaaduin selälleni sohvalle. Luonto vaati omansa vastustamattomalla alkukantaisella voimalla siirtäen kaiken muun tajunnan käsityskykyni ulkopuolelle jonnekin kauas, tietämättömiin.
Vain tämä hetki, tässä ja nyt.   
Hetken kuluttua katsoin ulos,  lumisade ulkona päättynyt, mieli kevyt, ilmava.
Jotakin pientä sapuskan puolta löytyi leivän lisäksi jostakin kaapista, samoin myös muutama jo hieman kuivahtanut hedelmä, joiden avustamana aika kului iltaan asti.

Takapyörä oli kuitenkin edelleen jumissa koteloon juuttuneen lumen, pakkas ilmaksi muuttuneen kelin takia, joten kotiinlähtö estyi, lisäksi ketjut olivat edelleen sykkyrällä, joten ilman avaimia pyörää en saanut liikkeelle. Naapurin puhelimesta soitin apua, jota en saanut sinä iltana. Niinpä oli jäätävä yöksi, lainasin kahviin tarvitsemaani maitoa samalla kertaa, naisen ilmoittaessa olevansa poissa työstä esteen takia. Aamulla sain kyydin kotiin, saman iltana kävin hakemassa pyöräni, myös sisällä ja seuraavana perjantaina ostin meille yhteisesti valitut kihlasormukset. Elämäni eräs, siihen paljon vaikuttanut vaihe elämästäni, alkoi näistä tapahtumista.

Nyt illalla katsoessani ulos lumisade on loppunut kokonaan. Sulaa pian, ajattelen. Ilma on lämmin, asfalttiosuus on jo sula. Selailen plokitapahtumia, osallistun. Nukahdan ja aika kuluu. Herään aamyöllä nojatuolistani telkkarin höpötykseen, sammutan sen, siirryn vuoteenseen, heräten aamulla puoli seitsemän aikaan.
Olen nukkunut yön hämmästyttävän hyvin täydenkuun läheisyydestä huolimatta. Ehkä nukun seuraavan samalla tavalla. Ken tietää. Ulkona huomaan lumikerroksen lisääntyneen yön aikana.

Nyt päivän valoisana aikana julkaisen tämän illalla kesken jääneen tarinani. Ulkona on kaunista. Jälleen on tosi-tosi kaunista. 
Pieni sopiva raikas pakkanen mietin, puhdistaen lumet autosta, jään sen ikkunoista. Palattuani aurinko paistaa suoden lämpöä ja valoa asunnon ikkunasta, josta hetken kahvimukin kera seuraan tilannetta. 

Plokisivulle, jossa painan - julkaise - osiota, pätkän vanhoja ajatuksia näin siirtyessä  virtuaalimusteesta bittimuotoon.
Siirtyy tähän nykyajan suosittuun, virtuaali-elämä muotoon, hautaantuu lähes kohta,   unohtuen kenties ikuisesti sen monien sokkeloisten lokeroiden kätköihin.

Näin myös me ihmiset, hetken elettyämme.

6 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen ja henkilökohtainen muistelu, kukaan ei ole uskaltanut kommentoida:)

    VastaaPoista
  2. Huomenta. Kuka vanhoja muistaa, sanotaan...
    Eipä juur :) ole uskallettu.
    Koskahan tulis ensmäiset.

    VastaaPoista
  3. Rohkaisinpa mieleni ja kirjoitan kommentinpätkän;)

    Muistot ovat kultaa, niin ikävät kuin valoisammatkin muistot ja niitä on hyvä käydä läpi aina silloin tällöin.
    Muistelemistamme emme pääse koskaan eroon, emmekä kai kukaan haluakaan..


    VastaaPoista
  4. No niimpä näkyy. Toinen urhollinen!

    Muistot kultaa, myös ne huonot hetket, ryppyjä hieman silotellen.
    Olen myös aina ollut sitä mieltä ettei muistoista pidä päästä,
    niiden kanssaelettävä, käsiteltävä oikein, antamatta vaikeuttaa
    nykyistä elämää.

    Muistojani en halua hukata, en niistä ainoatakaan. Siks muistelen.

    Mieleeni tulee näistä kahdesta yhteydestä erään laulun sanat.

    Tämän, tosin monikossa: http://youtu.be/4BMGnrk8GPw

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No johan nyt on markkinat...!!:)
      Eräänlainen muistelo tämäkin, vai mitäs tuumaat tosissas?

      Poista
    2. Markkinat, niin, nehän ovat ollennainen osa kaupankäyntiä.

      Ohessa pari musiikkivalintaa, joita olen karaokessa kuullut joskus laulettavan:

      http://youtu.be/JRW1ohFFwnM http://youtu.be/cl05qtAyBU0

      Poista