Potkukelkka

Hieno talvinen päivä. Lunta on satanut tiheänä pyrynä, harventuen iltaan mennessä.
Nyt illalla on tyyntä rauhallista. Pehmeä puidenoksille kerääntynynyt lumikerros imee itseensä lähes kaikki junaradalta ja muualta tulevat liikenteen äänet. 

Tuo ennen niin tuttu, tiedostettu haittaamaton raiteiden pyörien ja yhteismassan aikaansaama humisevana jyrinänä kantautuva, syvälle tunkeva ääni on poissa.
Hiljaisuus tuntuu oudolta. Ainoa mistä junan liikkeen erottaa on tuo sininen välkkyvä valo, joka etenee vakaana lähes horisontaalista reittiään, pian kadoten näkyvistä.

Lumisateesta johtuen päivä on ollut talvinen, lähes joulun postikorttimaisen kaunis. Nyt illan hämärässä sää on sateeton, leuto, melkein lempeä.
Ajatus vie jälleen lapsuuden joulua edeltävälle viikolle, jolloin tulevan juhlan odotus askarrutti pientä jännittynyttä mieltä.

Joulun aluspäivien askareet olivat kotona kiireisiä äidin häärätessä keittiön pöydän, puu-hellan ja komeroiden välisessä kolmiossa, esiliina yllä, kumartuneena setänsä tekemän leivontapöydän ylle, joka keittiöpöydän toiseen päähän oli nostettu.
Peltiset ja alumiini vuoka saivat kypsentää niin perunajauho- taateli- tiikeri, kuin maustekakun puuhellan yläosan uunissa.  
Siirappi-pipareita, lusikkaleipiä jaloviina lirahduksen kera, kerrospipareita joiden väliin marmelaadia ja lisäksi hannatädin pikkuleipiä jos aikaa jäi, vaikka niitä oli lähes joka toinen viikko muutenkin saatavilla, tosi herkku joita en saanut kyllikseni napostella.

             
Usein pienen pojan aika oli pitkää, tahtomatta kulua mitenkään, lopulta hätisteltiin pois jaloista häiritsemästä äidin askarta jossa isosisko sai olla apuna.
Tälläisena "joulun alus" aikana sisällä poikkesi usein vieraita, yhteismetsässä vielä olleita karjalais miehiä tukki- tai paperipuu- halko-hakkuiltaan, tai isäntämiehiä kotikunnan pääkylältä, meidän sivukylälle omiin metsiin työhön tulleita hevosmiehiä, jotka myös vastaavia puita tai polttopuu rankoja tienvierten lastaus-lansseille telasivat.

Monet heistä jotka olivat syystalven mittaan jättäneet eväsreppunsa lämpimään, käyden eväillään päivän mittaan poikkesivat  joulun alla kiittämään kuluneesta ajasta palatakseen taas jälleen uuden vuoden jälkeen tähän taviaikaiseen metsätyöhönsä.
Monesti saimme lapset karkkia tai jotakin muuta hyvää, äiti lähes aina kahvipaketin, kotileivonnaisia, hirvenlihaa, isä tupakka askin ja joskus marmeladi rasian muksut jonkin pihlajanmarja karkkipussin tai jonkin muun, vaikka lakritsipiipun, tai patukan.

Saimme kerran isosiskon kanssa toisen pikkusiskoni kummisedältä kokonaisen toffee karkkipussin. Siis molemmat omansa. Nyt äiti sai minut helposti lähtemään ulos potkukelkkailemaan lumisateeseen. Kelkkakeli oli hyvä, kylätien molemmilla puolilla oli siihen aikaan syvät ja tiiviiksi painautuneet auton renkaiden tiivistämät tasaiset, noin 20-30 cm syvät, ehkä metrin leveät urat, joissa oli hyvä kulkea, ne olivat sileitä myös kelkalla kulkemiseen tai pyörällä ajamiseen. Näiden kahden leveän raiteen välissä oli yleensä keskellä tietä aina tallaantumaton kohta, jossa ei ollut kuljettu, siihen aikaan kun teitä ei aurattu kuin vasta tarpeen mukaan.

Olimme siskon kanssa sopineet kumpi saa vaalean, toinen tumman paperikääre toffee pussin. Sain sen jonka olin valinnut, tummia sisältävän. Ne oli pakattu kiiltävään rapisevaan paperiin, malliltaan ne olivat litteitä, leveä suorakaide mallisia, mutta hyviä. Nämä tummat eivät olleet niin sitkeitä mutta kovempia kuin vaaleat, toffee makuiset.

Meillä oli neljä potkukelkkaa, vanha harmaa, vaalea paljon pienempi lasten kelkka,
punainen viimeiseksi ostettu kaikkein pienin, sekä mummon suuri raskas kelkka jonka pitkät sepän takomat jalakset tekivät siitä kömpelön, mallin jolla oli hyvä laskea mäkeä
"meidän paja-ahteella" kylätien 200 m alamäessä ja laittaa se "jontturiin" etumaisena, liittäen muut kelkat limittäin sen perään, jolloin saatiin kelkkajuna johon mahtui monta lasta samaan kyytiin, etumaisen ohjatessa, takana jalaksilla seisovan vielä potkiessa vauhtia lisää.

Tämän kelkan käyttö oli tosin meiltä virallisesti kielletty, sen jalasten kärkien takia jotka  kohosivat suoraan ylöspäin. Vaikka ne eivät ihan teräviä olleet niin vanhemmat pelkäsi meidän loukkaavan itsemme niihin, istumelta pudotessa tai sarvien yli kiersahtaessa, kuten usein sattui kelkan jalasten löytäessä kiven tai soraa lumen alta, jolloin kulku heti pysähtyi.

Olin ottanut suuremman lasten kelkan, laittaen avatun karkkipussin sen istuimelle suunaten kulkuni tien oikean puoleista autojen pyörien tallaamaa jälkikaistaa kohti naapurikunnan rajaa, josta käännyin takaisin. Käänsin kelkan yli tien keskilinjan lumikaistaleen, jonka alla tuntui hiekka kelkan jalaksiin takertuen, joten kelkka oli nostettava ennen kuin pääsin sen yli kääntyen takaisin kotiin päin.

Ennen liikkeelle lähtöä otin lisätankkausta tuosta rapisevasta pussista joka oli kiltävä,  hieno, kevyt, mutta hauras avattava ulkona pakkasessa joten se avautui nyt helposti, haljeten samalla liikaa ja karkit alkoivat valua ulos.
Sakeassa lumisateessa ja kohtuullisessa pakkasessa koitin ahtaa karkkeja takkini yhteen pieneen sivu-etutaskuun onnistumatta, niiden alkaessa putoilla ennestään täyteen ahdetusta taskusta. Viimein sain ne jotenkin pussin riepeiden sisään alkaen potkia kelkaa kotiin päin tuon pelto-aukean mitalla, päästen lähemmäs kotipiha tietä. Isosisko joka oli laskenut mäkeä uudella pikku kelkalla, oli samaan aikaan tulossa omaa tien "varhoa" koti tielle.  

Kun lähdin jälleen kylätien keskustan ylitykseen katsoin taakseni siskon osoittamaan suuntaan huutaen jotakin. Vielä kaukana takana tuleva meijerin aura-auton nostattaman lumisuihku tuli yhä lähemmäs, joten lähdin kiiresti ylittämään tietä, olinhan jo melkein omalla postilaatikolla, vain tien toisella puolella, jonne ei voinut umpihankeen jäädä auraa odottamaan.

Kelkka pysähtyi kuitenkin lumen alla keskitiellä olevaan hiekkaan, karkkien lentäessä istuimelta tielle auran lähestyessä takaa, selvisin tien yli juuri ja juuri.  Äänimerkin kirkas tööttäys kuului lähestyvän ja hivenen vaimenevan kolinan lomasta, suuren punaisen auran suhahtaessa samalla jo ohitse, heittäen yllemme lunta, ruskeaa soraa pieniä kiviä ja hevosten kuivia kakkaroita.

Äskeinen kaunis sileä hyvin kuljettava ja kelkoiteltava tienpinta oli poissa. Se oli kadonnut kuten suurin osa karkeista jotka olivat istuimelta maahan solahtaneet. Muutama kiiltelevä paperi siellä täällä loisti auran jättämän lumipiven laskeuduttua. Näimä keräsin parhaani mukaan mitä tilanteen jälkeen saattoi vielä löytää, muiden jäädessä lumeen hautautuneina niille sijoilleen. 

Tämän jälkeen en ulkona karkkipussia enää kuljettanut, mikäli sellaisen jostakin vielä onnistuin saamaan. Onni tässä kaikessa oli silloin käytössä oleva lumiaura malli, joka oli kaksi siipinen joten se heitti molemmille puolille tietä joten aivan kaikki eivät sentään menneet hukkaan. 

Oikea haitta oli kun tie aurattiin reunoille asti jolloin sen reunat olivat vielä lumesta tallaantumattomia, jääden nyt lumesta paljaaksi samoin kuin tien keskusta joka oli korkeammalla muuta tien pintaa josta hiekka aurattessa aina levisi noiden aikaisempien pyörän jälkiin, tehden liikkumisen kelkalla huonoksi, siihen asti, kunnes uusi lumi jälleen tallaantuisi renkaiden alla kovaksi sileäksi kulkupinnaksi.