Muisti(ti)kulta.

                   

                                    Kasvutarvettako ???                                   
                                    
                                    Kerran ajassa taakse, kuten sadut joskus alkavat, 
                                    niin vois ajatella, tässäkin tapauksessa, kauemmas,
                                    kuin  kesäkuun 17 päivän, 2010 tapahtumiin.

                                    Taltioinneista; mikäli on kysymys, joidenkin epäkohtien, 
                                    mahdollisen oikaisutarpeen,  tiedoittamisten oikaisuun,
                                    kerron niitä tarvittaessa löytyvän, toimestani. 
                                   
                                    Kasvammehan me ihmiset, tosin vain sitä mukaa,
                                    kun pystymme tunnistamaan kasvun tarpeemme.
                                   
                                    Tervehtyminen alkaa sairauden tunnistamisesta.
                                    Ensimmäinen merkki terveydesta on sairaudentunto.
                                    
                                    Terveet eivät parantajaa tarvitse, sanotaan sanassakin.

                                    Kasvun keskeinen edellytys on sairauden tunnistaminen.
                                    Tunnustaminen itselleen.
                                    Vasta silloin on mahdollisuus, tarpeen synnyttyä, parantua.
                                   
                                    Kaikessa tässä on kyse nöyryydestä. Nöyryys on itsensä
                                    tuntemista. Todellisuuden tajua, tajuamista.

                                    Meillä on tarve, tarve peittää heikkoutemme muilta, sekä,
                                    ennenkaikkea omalta itseltämme.
                                    Emme kykene ymmärtämään, emme tiedä, heikkouden 
                                    olevan osa inhimillistä elämää, inhimillisyyttä.
                                    Tätä, toisten ominaisuutta, halveksimme juuri siksi.

                                    Meiltä puuttuu, tai ei ole, rakkautta omaa itseä kohtaan.
                                    Pidämme huonoutena ja epäonnistumisena heikkoutta.
                                    Tämän takia teemme itsestämme muita parempia, kuin
                                    tosiasiassa olemme, siis normaaleina itseämme pitäen.
                                    Tämä, normaalius, takaa meille, että voimme olla rauhassa.
                                    Siksi ei tarvita itsetutkiskelua, saati "kasvun"tarvetta.

                                    Tästäsyystäkö emme kykene kestämään kritiikkiä, avostelua,
                                     ja usein ommimme kaikki "heitot" itseemme kohdistuvina.
                                    
                                    Tästä syystä tutkimme, arvioimme toisia, itse sitä kestämättä.
                                    Tämä on silloin pelkkää ylpeyttä. Hienostunutta ylpeyttä,
                                    sellaista, jota emme itse kykene ylpeydeksi tunnistamaan.

                                    Tämän takia ollaan, itseylpeydessä, valmiita neuvomaan,
                                     auttamaan toista kaikissa onnettomuuksissa, epäonnisissa.
                                     Mitä muuta se on kuin ylpeyttä, ylemmyydentuntoa. Minää.