Päivä - mietteitä

                        
           
             Viikonloppu on kohta käsillä. Mutta sitä ennen, perjantai ja 13 päivä.
             Mitä nuo molemmat tuonevatkaan elämänkulkuuni.
      
             Toden näköisesti perjantai tuonnee ainakin housuparini ompelijalta, pitkän
             yksinäisen illanko, kenties matkan jonnekin kauemmas.

             Mitä jos lähden, entä ellen lähde, entä kun palajan.  Mietinkin oisko näin.
                     
             Pitkä matka, palatessa yö puolessa välissä, kotiin tullessani. 
             Kenties joku viivähtäin lauhduttava, lohdullinen onnentunne valtaa mielen
             juuri se, joka täyttää mieleni kaikki sopukat, kenties sieluuni saakka.

             Mitäpä surra, aatella. Aikahan sen jälleen näyttää, mitä elämässä tapahtuu.
             Kelloni, ikivanha Junghans, tiksuttaa uskollisesti hämärässä hiljaisuudessa.

             On rauhallista, kesäisen leutoa suomen suviyötä. Valoisaa, katuvalotonta.
             Riisuudun, kengät, sukat nakkelemalla, liivit tuolin selkänojalle ja paidan
             vanhalle topatulle istuinosalle, jonka päälle kalsarini.

             Hieno, leuto hämäryys. Tassuttelen, onneksi hämyssä, ikkunaan, avaan.
             Huoneeseen tulvahtaa täydellä tenhollaan keväisen keskiyön viileä raikkaus.

             Istun kauan huoneen akkunan ääressä, nautin hetkestä, viileästä ilmasta,
             sen kosketuksesta, kosteudesta, joka kietoo minut hiljalleen vaippaansa.
             Hengitän syvään, sitä ahmien, sen mäntyjen maustamia tuoksuja. Hyvää.

             Tämän lempeän kosketuksen aikana aatos kiitää, muistellen, makustellen,
             katseeni harhaillessa samalla, kuten aatoksenikin, lempeässä, leudossa,
             äänettömässä hämyssä, hämäryydessä, kiitäen yli ajan ja paikan, kauas...

             Kaikki on niin hiljaa, odottaen kohta taivaanrantaa punertamaan ilmestyvää
             aamuauringon kajoa, joka kohta kuin varkain, hiipii pian yhä korkemmalle.

             Jostakin tunkeutuu tajunnan takamaille närhin rääkäisy pihapuusta, mitä lie
             säikkyneenä, mistä varoittavana. Työnnän alitajuisesti sen sivuun.

             On aivan kuin olisin leijunut hetken paikallani ilmassa, jossain henkimaailman
             tai satujen tarinoissa, jossa rauhaisat, onnen hetken laajat ulapat aukenivat.

             Vielä hetki, ja yön kuulaus voittaa. Sitten. Havahtuminen. Utopian lumo on ohi.

             Arki alkaa.

             Kuinka helppoa kaikkea on kuvitella, ja monenlaista meidän mielemme tuottaa
             tai tuo omasta alitajunnasta meidän kunkin omalle valkokankaalle.

             Huomiseen.