Isänpäivää...

                 

Näin isänpäivänä tunnen itseni onnelliseksi ja hieman ylpeäksi, syystä että lapseni ovat kasvaneet reaalistisiksi ja tasapainoisiksi, huumoria reilusti viljeleviksi aikuisiksi. 

Elän myös siinä vahvassa uskossa että kaikki lapsenlapseni perivät hekin nuo samat ominaisuudet vanhemmiltaan.

Onni on ollut myös se että kaikkiin lapsiini välit ovat vain voimistuneet vuosien saatossa, etenkin poikaani jonka kanssa yhteydenpito on ollut lähes päivittäistä.

Kummallista, kun on hetkiä jolloin yhä kaipaan omaa isääni, joka elämästäni poistui jo nuorena, ollen itsekin vielä nuorehko.

Omasta isästäni muistan aina; tuuhean tumman tukan, kulmakarvat, jazsarit, pussihousut, nahkatakin joihin hän usein pukeutui. 

Toisaalta suorat vaaleat työhousut ja nuo tutuiksi tulleet ruskeat nahkaiset solkikengät
sekä käärityt hihat ja kädet lanteilla kävelyn.

Miehen joka lauloi paljon, äitiinikin sen tartuttaen, hiljaisen, mietteliään, mutta myös
huumoristisen, temperamentikkuuden, töitä kaihtamattomuuden, kauniin käsialan, ilmaisutaidon, ulosannin, esiintymiskyvyn, flirttailun, muunmuassa nämä asiat.

Isäni, joka jo varhain kouluajoista alkaen joutui tienaamaan elantoa kotiin noilla jyrkillä louhikkoisilla päijänteen kukkulaisissa rantametsiköissä pokasahalla ja kirveellä.
Rippikoulun jälkeen saatuaan kotoaan luvan, paremman ansion toivossa alkoi niin monen monen aikalaisensa tavoin, telata tukkia ja propsipuita metsästä (p)lanssille.

Tämä sujui hetken aikaa, kunnes talvista jäädytettyä rekitietä pitkin, mäkeä ylös noustessaan, vastaan alaspäin tullut tukkireki ei kyennyt nousemaan syvistä
jää uristaan ylös, ei myöskään isäni tyhjät reet, kurvin takaa äkkiä vastaan tulleen tilanteen hämääminä, vaan hevoset törmäsivät toisiinsa, niin että vastaantulijan sekä isäni hevonen ja reet, hän mukanaan, vierivät rinnettä pitkin päijänteen jäälle, toisen kuljettajan hypättyä kuormastaan hankeen.

Vielä tajuissa ollessa, ylös yrittäessään, hän näki kuinka oman hevosen kyljen oli lävistänyt toisen reen aisa suoraan mahan kohdalta, hevosen ääntelehtien tuskissaan
näkökentän hämärtyessä ja muiden apuun tullessa huomattiin hänen päänahkansa olevan melkein irti, ollen kiinni noin neljännekseltä osaltaan, leikkaantuen auki hänen pyöriessä rekien ja hevosten sekamelskan alla alas jäälle asti.

Molempien hevosten raajoja oli lisäksi poikki, isäni hevoselta molemmat etujalat, joten ne molemmat jouduttiin lopettamaan.

Aikoinaan lääkäri ompeli päänahan ehyeksi, ja muut vammat paranivat täysin, kunto kun oli sitä itseänsä. Pokasahalla ja kirveellä homma jatkui tehvehdyttyään, aina talvisotaan asti. Siellä erässä piiritystilanteen jälkimainngeissa lepoon lähdettäessä
huomasi etteivät jalat lämpene märissä jalkineissa ja esimiehen leikattua jäätyneen saappaanterän auki, käsky oli mies rekeen ja jsp;lle, jossa varpaiden amputoiminen
suoritettiin pahemmalta säästyäkseen.

Tämä johti jatkosodassa sotavankien vartiointitehtäviin, ja tie vei kotiseudulleni läänin vankilaan, josta maatalon töihin komennettujen vankien vartioimisen kautta avioon pientilallisen tyttären kanssa, jolla mm. suoranainen syy-seuraus esim meikäläiseen.

Nuorena menehtyneen (6,5v) isoveljeni ja häntä ennen menehtyneen isosiskoni menetykset olivat kovia, varsinkin isoveljeni menetys oli sitä erityisesti isälleni.

Mutta meitä muita tuli, ja uusi asuinrakennuskin valmistui aikoinaan. Sairastin lapsena paljon, ollen pitkät ajat poissa, milloin viikkoja, milloin kuukausia, poissa kotoani.  

Isäni ajoi myös rahtia meijerille, ja päätyönä oli rahdinajo myös talvikausina metsästä
teiden varsille. Näin jatkui, kunnes, tilanne näytti hetken paremmalta, kun tuo maidon ajo oli loppunut hevosilla ja hevosmiesten tilalle tullut traktorikuski lopetti maitoajon.

Isäni kävi tekemässä tarjouksen, se hyväksyttiin hankittiin traktori ja sen ajokortti ja homma alkoi toimia. Sain toimivat lääkkeet, "paranin" ja olin jo elämäni kunnossa 13 vuotiaana, jolloin aloimme olla työssä apuna aina viikonloppuisin ja kohta kokonaan etenkin koulun kesäloma aikoina.

Mutta sitten isäni terveys alkoi hiipua nopeasti. Jo 42 vuotiaana alkoi liikkuminen olla entistä vaikemapaa keuhkolaajentuman ja sydämen laajentuman takia. Tästä alkoi hidas kehitys jota seurasimme koko perhe sivusta katsellen.

Viimeiset kolme vuotta kotona olivat hänellä raskaita. Pullohappi auttoi hieman, mutta lopulta tie vei satalinnaan jossa sitten viimeiset parisen vuotta.

Poissa oli pian tuo elämäni aina päivettyneeltä, hieman kuin intiaanilta tai lappalaiselta väriltään vaikuttava mies, josta tykkäsin, jota ihailin, katsellen usein hänen jäntevää lihaksikasta vartaloaan jonka paino ei ikänä yltänyt kahdeksaankymmeneen asti. Kuhmuilevaan sixpakkia, ja litteitä hauiksia jotka saattoivat niittää viikatteella lakoheinäistä sarkaa 1/2 ha päivässä, ellei niittokone siihen kyennyt.

Tuli viimein vuosi -68 ja palatessa kotiin näin äidin kiiruhtavan traktoria vastaan maitolaiturillemme asti, ja arvasin odotetun tilanteen heti.

Äidin sanat. Nyt se olis pian se meidän viimeinen reissu isää sairaalaan katsomaan.
Niin se olikin ja oman isän arkkuun nostaminen oli eräs oudoimpia tapahtumiani.
Tapanina hautajaiset, arkunlasku hiljaisessa, (- 32) kireässä pakkaskelissä, muutaman hennon lumihiutaleen saattelemana. Päättyi kodissamme muistotilaisuuteen.

Kaipaamaan jäin karkeaa parransänkeä, johon sai pienä nojata päätä, polvella istuen, keinutuolin suodessa hiljaisen keinunnan, isän kohta nukahtaessa, usein tulen vielä palaessa keittiön hellassa, äidin ommellessa pöydän ääressä, isosisko toisella polvella.  Torkahdus oli usein myöhemmällä ikää lyhytaikaista kun kaksi pienempää siskoa halusivat hekin oman osuutensa isän polvelle pääsemisestä.

Kaipaamaan jäin myös oikeudenmukaisuutta, huumoria, sarkasmia ja välittömyyttä sekä aina kummeksumaani säännöllisen tasaista, kaunista voimakasta kirjoitustaan.

Tietysti myös monia muita asiota ja myös tukea ja turvaa, jota ehkä olis vielä aikuisenakin tarvinnut, sekä neuvoja ja elämän viisautta joita tiedän hänellä olleen.


 
  Kerrohan isä oi onko pyöreä maa,
eikö onnesi lintua myös kiinni saa,
sano ootkö sä toisinaan myös onneton?
Kerrohan missä aurinko nukkua saa,
onko tuutuna sen meri, taivas vai maa,
miksi pääse en lintujen luo lentämään,
miksi kyyneleet nuo isän silmillä nään?
 
Pienoinen kerron sen, niin on pyöreä maa,
onnenlinnunkin kyllä sä voit saavuttaa.
Siks taivas on kaunis ja siintävä niin,
ettei lintusi joutua voi kadoksiin.
Mutta aurinko ei nuku voipuessaan,
tietä kuulle ja tähdille antaa se vaan. Ja jos lentää sä voisit, ei lintuja oisi kyynelettä en sanojas kuulla mä voisi.
 

Jos on pyöreä maa niin kuin on palloni mun,
kierrän sen ja onnen tuon syliisi sun.
Pienoinen sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran lintuna luokses lentää se vaan.
Missä sen pesä on kun kertoisit sen,
syliis toisiin ja pois siitä päästäisi en.
Pienoinen se on piilossa sydämen vain
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.

Hyvää isänpäivää.