Eräs matto-juttu.

Näin keväällä on mattojen pesu ollut eräs perinteisistä talven jälkeisistä askareista. 
Pieneen mutta meikäläiselle sopivan kämpän lattialle ei tosin monia mattoja mahdu.
Tästä huolimatta niitä on ollut melkoinen valikoima ja jäljellä on yhä vielä muutamia räsymattoja.

Nämä kymmenkunta yhä vielä jäljellä olevaa ovat kaikki käyttämättömiä, olleet sitä kutomisestaan asti.

Pienestä asti muistan tämä mattojen kutomisen ja varsinkin tuon vapaa-aikana tapahtuneen kuteiden leikkaamisen, johon pyynnöstäni sain joskus myös osallistua, lähinnä harjoittelumielessä saksien äidiltä vapautuessa.

Meillä oli vain ja ainoastaan yhdet vanhat, mattokuteiden leikaamiseen käytettävät sakset. Kangaspuut "omasta takaa", äidin sedän tekemiä, olihan suvussamme paljon hyviä puuseppiä, kuten nuorempi enoni ja muita äidin serkkuja jotka, sedän tultua vanhaksi, jatkoivat kalusteiden valmistusta.

                   

Eläkeikäisenä, ollessaan vielä kulkemiseen kykenevä, hän kävi yhä hyvin paljon käsityöasemalla kutomassa milloin mitäkin mieleen juolahti. Kangaspuilla kutominen oli hänen lempi harrastuksiaan, vaikka loimien laittamista hän ei hyvin hallinnutkaan.
Eroni jälkeen äitini kutoi siis vielä paljon kaikille lapsilleen jopa minullekin, vaikka mulla ei enää omaa asuntoa ollutkaan, mutta näitä hän kutoi varastoon, rivitalonsa autotalliin.
Paljon kertomani, mustasukkaisen naisen kanssa aloittamani suhde oli kestänut parisen vuotta, kun äitini halusi antaa kutomansa pitkäkarvalankamaton, ison valkoisen pehmeän, vaikkapa vuoteen vierelle tai olohuoneeseen sopivaksi tarkoitetun, jonka hän oli meille myös aikoinaan esitellyt.Koko isohko, 120 x 160, (jonka aikoinaa jo kauan sitten kudottuaan) jonka aina mielellään muiden kudottujen ohellavarastoistaan esitteli, luonaan käymään tulleille.

Niimpä hän joku kaunis kerta sai tuputettua sen puoliväkisin autooni, lahjaksi vietäväksi silloiselle avokumppanilleni, vastustamisestani huolimatta, ja kumppanini
reaktiot, pedanttisuuden sekä nättinokkaisuudet, kuten lapsiensa, joista yhä kotonaan  asuvan, paljon ja monesti yk-palveluksessa radistina olleen poikansa luonteet tuntien.
Oli syksyinen, lokakuun sateinen sunnuntaipäivä, kun satakunnasta tänne seudulle jälleen palailin. Vein maton hieman tyyväisen ylpenä sisään kumppanini taloon, esitellen ja laittaen sen vuoteen vierelle, kumppanini puoleiselle puolelle luullen omasta mielestäni hyvän työn tehneeni.
Mutta matto ei kelvannut. Oli liian sopimaton hänelle, muihin vaaleisiin väreihin nähden jalan alla kyllä pehmeä, mutta liian pitkät langat, jotka menivät varpaiden väliin
ja kutittivat jalkapohjia. Nyt tuli ongelma paikka. mulla itselläni ei säilytystiloja ollut minkäänlaisia, paitsi maasturini Hj-60 takaosan tavaratila. 

Olohuoneen sohvan eteen sitä yritin sovitella, ei käy, pölyä keräävänä ei kelpaa sinne,
joten tarjosin yläkerran huoneisiin, sopimaton, pölyä keräävänä se ei kelvannut edes eteisessä olevan vessan oven ulkopuolelle, sisäpuolelle laitosta puhumattakaan.
Hyvänahkaisuuteni alkoi jälleen harmittaa itseäni. Mikä helvetti olikin kun en malttanut sanoa EI, tarpeeksi voimakkaasti kun sen mukaani suostuin ottamaan, jonkun mieli nyt pahastuisi varmaankin, kun puhettani tai sen ymmärtämistä ei maltettu kuunnella.
Sijaintipaikaa ei löytynyt, joten aikomuksenani oli viedä se pois tieltä, joko lapsilleni seuraavan viikonvaihteen aikana, tai palauttaa se kaikesta huolimatta kutojalle takaisin, nyt olin jo käärinyt sen rullalle autooni kannettavaksi, koska säilytystilaa ei tuntunut seuraavaksi viikoksi löytyvän.
Mutta annas olla, eureka, paikka tuolle matolle järjestyi yhtäkkiä. Hieman tosin harmiteltiin kun ei enää ollut koiraa, jonka alle matto olisi kenties saattanut sopia.
Nyt sille löytyi yht äkkiä paikka, ei ulko eteisestä lasikuistilta rottinkituolin edestä vaan ulkorappusilta, ylärapulta johon olisi hyvä näin syksyisenä ja märkä aikana pyyhkiä kengän pohjat, liiasta kurasta, hiekkapihalta sisään tultaessa. 
Siihen sen puolisoni lätkäisi, ja siihen se jäi. Seuraavassa tilaisuudessa vein sen sen pestäväksi, jonka jälkeen lahjoitin sen kirpputorille. 

Nyt jälleen keväisen siitepölyajan mentyä, pihan mäntyjen kukinnan loppuessa sain kaverini ehdotuksesta hänet pesemään mattoni, samalla vaivalla myös muutaman muun, varastossa yhä olevan vielä uudistamattoman, käyttövuoroaan yhä odottavan räsymaton.
Hän nouti, pesi painepesurilla kotonaan, luvaten palauttaa niiden kuivuttua tarpeeksi.
Mukaan annoin muutaman nukkapintaisen kaupasta ostetun pienen käytävämaton.
Ilmoitti palauttamisesta ja lupasin olla kotosalla vastaanottamassa.

            

Hetki sovitusta ajasta ovikello soi. Avasin, katsoin, oven takana seisoi pieni hymyilevä suurisilmäinen tummatukka, viisivuotias tyttö, hymyillen kädet suoriksi minua kohden ojennettuna, pieni matto rullalle käärittynä pikkuisilla käsivarsillaan. 
Otin tarjotun käärön pienistä kätösistä, pyytäen peremmälle.

Takaa näytti tulevan isä ja toinen isosiskoista, tuoden loput pestyistä sisälle asti.
Kiitin, kumarruin pienen puoleen sanoen, ihan kaikki ei ollut vielä tässä,
Tiedätkö mikä puuttuu. Päänpudistus vastauksena.
Kumarruin pikkuisen puoleen poskeani etusormilla napauttaen, tietkös Rebekka tyttö tästä kuuleppas puuttuu vielä jotakin.
Silmät suurenivat, hymy levisi, kädet kurottuivat kohden, pienten huulien painaessa hennon lämpimän kosketuspusun karkealle poskelle. 

Oi ihanuutta. Voiko parempaa enää aurinkoiseen päivään toivoa, tosin tietysti omat lapsenlapset tottakai ovat aina etusijalla, mutta erittäin hyvä on mieli näinkin.
                                                                   

                                                            Kiitos vierailustasi.
                                                            Hyvää illan jatkoa.