Vuosi uusi mukanaan, johtaa tuntemattomaan. Viel on kaikki ihan uutta, monta monta salaisuutta tuonee vuosi tullessaan.
Emme tunne juonta sen, vain uteliaana eläen, eläen päivän kerrallaan, vie tarina meitä mukanaan.
Voisko uudelta vuodelta odottaa, omaa mielenrauhaa parempaa. Paljon toiveita mahtuu vuoteen tulevaan, mitä niistä mulle lahjaksi annetaan. Lista toivomusten järjestys selviää, kun saa elää tätä arvoitusten elämää. - Esteri Ahokas - Kiittäen kuluneesta vuodesta, toivotan teille kaikille: Hyvää Uutta Vuotta! Palataan ensivuonna.
Katselin erästä tallennetta, josta kaksi hienoa upeaa musiikkiesitystä, tosin muutama muukin, joista tämä jäi enimmäisenä niistä kahdesta mieleen, hienon hitaan sovituksen ja erityisesti upean laulajan tulkinnan ansiosta. On hienoa saada kuulla, kun ääni tulee luonnollisesti, aidosti, helposti ponnistelmatta niin kuin henkilön luontevan jatkeena, pehmeänä sointuvana esille. Esittäjä, Anneli Saaristo, ei paljon muuta esittelyä kaipaa. Valitettavasti näitä ei löytynyt youtube sivustolta, joten siitä syystä yllä oleva video.
Mikä kerran on ollut.
- Sävel ja sanat Timo Koivusalo / Laulu Anneli Saaristo -
Kadonneet pois on vuodet, niin kuin varkain
jos saada vois, vaikka lantinkin vain.
Joka laulusta lantin, joka laulettu on.
Määrä niiden, on lukematon.
Kadonneet pois on hetket, kuin varkain,
jos saada vois vaikka tuokion vain.
Joka yöstä tuokion, joka valvottu on,
määrä niiden, on lukematon.
Mikä kerran on ollut, se on ollut,
sitä mikään ei milloinkaan pois meiltä saa.
Mikä kerran on mennyt, - se on mennyt,
on aika saada, - aika unohtaa.
Kadonnut pois on nauru, kuin varkain,
jos saada vois, vaikka osankin vain.
Pienen osankin vain, entisestä riemustain,
joka ennen, soi mun lauluissain.
Mikä kerran on on ollut, se on ollut,
sitä mikään ei milloinkaan pois meiltä saa.
Mikä kerran on mennyt, - se on mennyt,
on aika saada - aika unohtaa.
Yllä oleva sanoitus ja sävel on eräs, niitä mieleen soimaan jääneitä.
Sujuu kohtalaisesti jo korvakuulon pohjalta.
Mutta nyt.
Aikomuksena on tehdä pieni laulukeikka, pitkästä aikaa, lähes puoleen vuoteen.
Tapaninpäivä on ollut perinteinen ulkoilupäivä, etenkin aikana jolloin joulun valmistelut olivat vaatineet kaiken vapaa-ajan, mutta myös jouluaaton, pitkän kotona vietetyn joulupäivän takia, pyhä-ajan kulumiseksi sekä ehkä jo arkipäivän askareiden aloitamiseksi. Kylään saatettiin tulla tai mennä aikaisin, monesti heti kirkonmenojen jälkeen, kuten kesäaikaan tapana oli, eli aikaisintaan puolenpäivän tietämissä. Tuohon nuoruuden aikaan matkaa tehtiin sopivan pakkaskelin vallitessa hevosella ja reen kanssa, ellei pakkanen ollut liian kova hevosen odottaa vierailun ajan reen eteen kytkettynä valjaissa ulkona. Tapaninpäivä (Stefanos) on aina ollut perinteinen hevosmiesten ja hevosten päivä, ja myös päivä jolloin alettiin sallia muitakin huvituksia. Tapanin tanssit on perinteisesti ollut arjen aloittaja, aina keväiseen päätökseen asti kestävänä "sisätanssi" kautena, jolloin ulkolavat vielä olivat lumen ja jään peitossa. Se on ollut myös päivä jolloin naista ei saanut kohdata heti ensimmäiseksi aamulla. Hääpäivänä se on ollut suosittu (suosituin heti juhannuksen jälkeen). Myös päivä, jolloin saunaa saatettiin lämmittää heti aamulla alkaen koko päivän ajaksi.
Tapanin aamuna ajelitte
omalla orhillanne.
Maanko ja taivaan aavistitte
katsovan kulkuanne... Häitäkö helkkyi maailma teille,
välkkyi pakkanen parhain...
- Häitänne soitti se kulkureille Tapanin aamuna varhain. Orhin ohjissa käsi toinen, toinen ympäri armaan: ihana nähtynä onni moinen, ihanampi varmaan, yhä ylväämpi omananne, kun ei näe kukaan, kun ei ehdi kerallanne maailma varkain mukaan...
Näinpä se kulkuri kuvitteli omiksi iloiksensa, onnenne ylvään jo varkain eli, ainoan autuutensa -, Tapanin teitä kun ajelitte, ohitse orhillanne, kevättä kohti kun kiiruhditte talven koruissanne. Kaksi ylvästä onnen lasta yhtenä onnen reessä: pois vain, poispäin maailmasta, - oma maailma eessä!
Kaksi yhtenä kaunokaista huurteisten salojen syliin, katua hohtavan hopeaista kaukovaarojen kyliin, päiväntaipaleen taakse kuuden,uuteen honkalinnaan, - sinne onnenne, ehon ja uuden, viette nyt valkosinnaan. Huurrehuntuna morsiolla, kruununa tähtikiteet: kaunispa sulhona sulhon olla, silmillä kuuran siteet. - Juhani Siljo -
Se kuusi oli vihreä ja pihkan tuoksuinen. Sen isä pirttiin kantoi illansuussa. Ja kirkkaimapana yhä muistan latvatähden sen, mi välkkyi lapsuuskodin joulupuussa.
Me läpsenkäsin sytytimme pienet kynttilät, ja niiden myötä syttyi sydämemme. Me näimme kedon paimenet ja lampaat säikkyvät. Sai jouluenkelikin vieraaksemme. Yön tummaan ruuttuun piirtyi valo joulukynttilän. Se sulatteli kylmän jään ja kirren. Ja vaari kertoi jouluyöstä ääni väristen. Me veisasimme tutun paimenvirren.
Sen kuusen tuoksu unessakin meidät ympäröi. Ja unessa soi laulu heleämmin. Ei pelottanut pakkanen, mi pirtin nurkkaan löi, kun hehkui lähellämme liesi lämmin.
Se pirtti oli pieni, oli pienet asujat. Jo niiden ylle kasvoi vuorten kirsi. On lapsuusjoulun kuvat mulle yhä rakkaimmat, ja kaunein lapsuuskodin jouluvirsi. - Ester Ahokainen -
Minun jouluni silloin on parhain kun on aatto ja aamuinen varhain, ja verkalleen valmistuu, juhla, laulu ja lapsonen nukkuu, muiston käki vain pirtissä kukkuu, parhain jouluni uneksuu. - Pia Perkiö -
juuri sellainen jolloin lapsena oli mukava viettää aikaa ulkona,
pukeutuneena vain pelkkään villapaitaan,
ilman vahvaa ja kömpelöä talvi vaatetusta,
saaden nauttia ulkoilmasta koko olemuksellaan.
Näin se on vieläkin,
on hienoa saada olla raikkaassa luonnonhelmassa hetkittäin.
Miksi kirjoitan niitä näitä joku saattaa miettiä.
Kirjoitan siksi,
kun lukijoita käy tasaiseen tahtiin kotimaan lisäksi eri puolilta maailmaa.
Vaikka kirjoitukset on hyvinkin sekalaisia, ilman jatkuvaa teemaa, on ilahduttavaa huomata että myös vanhempia kirjoituksia selataan, seurataan ja luetaan päivittäin.
Olo on tyytyväinen, saadessaan huomata tälläiset hetket.
Nyt jouluna tai ainakin tämän vuoden aikan sirrytään jälleen uuden tasaluvun alkuun.
Hämärä talvinen päivä. Muutama pieni lumihiutale leijuu harvakseltaan ilmassa. Hiljakseltaan hiutaleet alkavat lisääntyä, niiden tahti nopeutuu, alkaa pian laantua. Tuulisen tuiskun enimmiistä lumipeitteistä ravistamat männyt saavat uuden hennon valkoisen kerroksen vihreille neulasilleen, joissasiellä täällä näkyy vielä edellisten lumien muodostamia paakkuja, jotka sitkeinä tuulten voimaa paikoilleen juuttuneina ovat uhmanneet.
Yksinäinen orava juoksee aamuvirkkuna omaa askartaan, pysähtyen välillä puiden oksistojen lomaan tutkimaan jotain mielenkiinnon herättämää seikkaa, muuten koko alue tuntuu vielä nyt aamupäivällä uinuvan ruususen untaan. Ei liiku autot, ei kulje jalankulkijat, hiljaista, hiljaista ja rauhallista, elämän soljuessa verkkaan uomassaan.
Kello raksuttaa yli puolta päivää, hiljalleen liikettä alkaa näkyä. Jokin auto harjataan puhtaaksi lumesta, kaksi kulkijaa rinnakkain, toisen taluttaessa koiraa narun päässä. Huomenna talvipäivä jälleen seisahtaa. Seisahtaako maailma ennustusten mukaan, jää nähtäväksi. Olipa niin tai näin, omasta puolestani uskon kaikenlaisten ihmisten luonnolle aiheuttaman haitan olevan jo niin pitkällä ettei ilmaston muutokselle enää löydy sen pysäyttävää muutosta.
Säätiedotus lupaa kylmää ja pakkasta joulun odotukseen. Sekin jäänee nähtäväksi. Rauhallinen on päivä. Nyt on hyvä hetki lähteä haalimaan jotain joulullista pöytään, ainakin viikunoita, taateleita ja luumuja on mielessä kalan lisäksi. Muuten ei mitään erikoista tai erityisen juhlavaa. Pidän rauhallisesta jouluhetkestä kotosalla, toisaalta kenties hieman tapahtumaköyhä, mutta minulle sopivaa olotila.
Enää aikuisena en ole välittänyt joulun vieton mukanaan tuomista kiireistä, hössötyksistä, ruuhkista, kiireestä ja kireistä ilmeistä. Kaikki tuntuu on hektistä vain päivän, tai oikeammin yhden illan kestääkseen, lisukkeena yksi - kaksi hieman rauhallisempaa päivää, ja onneksi koko kiivas, kauan hehkutettu tavarankeruu häslinki on viimein ohitse. Tapaninpäivän koittaessa alkaa jälleen arki näyttäytyä, siirryttäessä uutta kevättä kohti Toivottavasti sen vielä ehtii näkemään ja siitä myös kevät ihmisenä yhä nauttimaan.
Näitä lapsuuden joulun tapahtumia herää mielen perukoilta aina hetkittäin, herätyksen sattuessa. Selaillessani erästä lehteä sattui silmiini artikkeli jossa oli joulu nuken teko ohjeet ja joulun alla tietysti tuon nuken tontumpi sovellutus siitä. Meillä näitä lankanukkeja näperteli aina serkkuni Orvokki, joka joskus kelpuutti isosiskoa mukaan itsensä seuraksi.Tuohon aikaan kaupoissa myytiin selluloosa levyjä, jotka alunperin ehkä oli ostettu johonkin oikeaan, siis tähdelliseen tarkoitukseen.
En muista enää minkä ikäinen olin, vain sen että meillä oli joskus saatu nukke, toinen kahdesta, joka oli jäljellä. Se oli tehty jostakin pehmeästä aineesta, raajat oli muotoiltu kalastaja langalla. Nuhjaantunut ja kastunut se oli monet kerrat ja Orvokki-serkkuni oli luvannut tehdä meille uudet jouluksi. Erään kerran muistan näitä ns. "selstoffi" (zellstoff) levyjä ostetun ihan joulunukke tonttujen tekemistä varten. Tilanne oli jännä, ja sain seurata kuinka tuo hahmo ilmestyi valkoiselle levylle, ensin jonkinlaisen muotin avulla, siitä hitaasti reunat vahvistaen, piirtäen hahmo valmiiksi. Lopulta pääsin mukaan kokeilemaan oman tontun tekemistä, joka ei sujunut kunnolla.
Askar aloitettiin pienentäen muutama levy vielä pienemmiksi suurilla sepän takomilla "matonkude saksilla", asetettiin muutama näin saatu levy päällekkäin sopivan vahvuiseksi kerrokseksi pituuden ratkaistessa vahvuuden. Ellei Orvokki jaksanut leikata saksilla sitkeää selluloosaa, pyysi hän mummolta, äidiltä tai isältä apua useamman palan kerralla muotoon leikkaamiseksi. Usein leikkaus tehtiin vain karkeasti hahmottamalla zellstoffin sitkeyden takia, sitten levy pala kerrallaan muotoillen samankokoisiksi, pienemmillä saksilla. Tämän jälkeen samanlaiset palat jälleen koottiin päällekkäin yhteen nipuksi, ja yritettiin laittaa vähän maitoliimaa reunojen väliin nipun koossa pysymiseksi ja alettiin sitoa nukkea muotoonsa punaisella villa langalla. Ensin keskivartalon kohdalta, sitten kaula, kädet ranteista, jalat nilkoista kunnes hahmo oli saanut hieman pyöreämmät muodot. Tonttulakki tehtiin punaisesta paperista, jalkoihin värjättiin mustalla kengät, vartaloon napit ja tietysti kasvoihin silmät nenä ja suu, ehkä poskiin hieman färiä. Vartalon keskikohta oli ongelma. Se ei tahtonut pysyä sivuilta irvistelemättä koossa, vaikka liimaa välissä tällä kohdalla olikin. Tähän yritettiin saada ristikäin laitetusta villa langasta edestä ja takaa menevillä "henkseleillä" ne vyötäröllä ympäri nuken yhdistäen, joista olikin jonkin verran apua. Homma oli sotkuista, silppu ja nöyhtä joita selluloosasta kertyi vaatteisiin ja lattialle, kulkeutuen eteisen matoilta sisälle huoneisiin oli stkeää siivottavaa, jonka maitoliima sai irto muruset vielä kiinnittymään kuin iilimato kaikkeen mihin ei olisi tarvinnut. Lopulta vanhempien kärsivällisyys loppui ja niin ollen myös illan tonttuilu. Seuraavan päivän illlalla Orvokki-serkku leikkasi sideharsosta hahmot, laittoi pumpulia tai vanua niiden sisälle liitti ne karhulangalla muotoonsa, joiden päälle punaisesta villalangasta solmiten toisen langan. Zellstoffi-levyt ja palat saivat pikakyydin brännin pesään, muiden roskien seuratessa jonka jälkeen niitä ei meille enää hankittu. Tämän jälkeen ei meillä enää tonttuhahmoja valmistettu kun vain paperista leikaten.
Hieno talvinen päivä. Lunta on satanut tiheänä pyrynä, harventuen iltaan mennessä. Nyt illalla on tyyntä rauhallista. Pehmeä puidenoksille kerääntynynyt lumikerros imee itseensä lähes kaikki junaradalta ja muualta tulevat liikenteen äänet. Tuo ennen niin tuttu, tiedostettu haittaamaton raiteiden pyörien ja yhteismassan aikaansaama humisevana jyrinänä kantautuva, syvälle tunkeva ääni on poissa. Hiljaisuus tuntuu oudolta. Ainoa mistä junan liikkeen erottaa on tuo sininen välkkyvä valo, joka etenee vakaana lähes horisontaalista reittiään, pian kadoten näkyvistä. Lumisateesta johtuen päivä on ollut talvinen, lähes joulun postikorttimaisen kaunis. Nyt illan hämärässä sää on sateeton, leuto, melkein lempeä. Ajatus vie jälleen lapsuuden joulua edeltävälle viikolle, jolloin tulevan juhlan odotus askarrutti pientä jännittynyttä mieltä.
Joulun aluspäivien askareet olivat kotona kiireisiä äidin häärätessä keittiön pöydän, puu-hellan ja komeroiden välisessä kolmiossa, esiliina yllä, kumartuneena setänsä tekemän leivontapöydän ylle, joka keittiöpöydän toiseen päähän oli nostettu. Peltiset ja alumiini vuoka saivat kypsentää niin perunajauho- taateli- tiikeri, kuin maustekakun puuhellan yläosan uunissa. Siirappi-pipareita, lusikkaleipiä jaloviina lirahduksen kera, kerrospipareita joiden väliin marmelaadia ja lisäksi hannatädin pikkuleipiä jos aikaa jäi, vaikka niitä oli lähes joka toinen viikko muutenkin saatavilla, tosi herkku joita en saanut kyllikseni napostella.
Usein pienen pojan aika oli pitkää, tahtomatta kulua mitenkään, lopulta hätisteltiin pois jaloista häiritsemästä äidin askarta jossa isosisko sai olla apuna. Tälläisena "joulun alus" aikana sisällä poikkesi usein vieraita, yhteismetsässä vielä olleita karjalais miehiä tukki- tai paperipuu- halko-hakkuiltaan, tai isäntämiehiä kotikunnan pääkylältä, meidän sivukylälle omiin metsiin työhön tulleita hevosmiehiä, jotka myös vastaavia puita tai polttopuu rankoja tienvierten lastaus-lansseille telasivat. Monet heistä jotka olivat syystalven mittaan jättäneet eväsreppunsa lämpimään, käyden eväillään päivän mittaan poikkesivat joulun alla kiittämään kuluneesta ajasta palatakseen taas jälleen uuden vuoden jälkeen tähän taviaikaiseen metsätyöhönsä. Monesti saimme lapset karkkia tai jotakin muuta hyvää, äiti lähes aina kahvipaketin, kotileivonnaisia, hirvenlihaa, isä tupakka askin ja joskus marmeladi rasian muksut jonkin pihlajanmarja karkkipussin tai jonkin muun, vaikka lakritsipiipun, tai patukan.
Saimme kerran isosiskon kanssa toisen pikkusiskoni kummisedältä kokonaisen toffee karkkipussin. Siis molemmat omansa. Nyt äiti sai minut helposti lähtemään ulos potkukelkkailemaan lumisateeseen. Kelkkakeli oli hyvä, kylätien molemmilla puolilla oli siihen aikaan syvät ja tiiviiksi painautuneet auton renkaiden tiivistämät tasaiset, noin 20-30 cm syvät, ehkä metrin leveät urat, joissa oli hyvä kulkea, ne olivat sileitä myös kelkalla kulkemiseen tai pyörällä ajamiseen. Näiden kahden leveän raiteen välissä oli yleensä keskellä tietä aina tallaantumaton kohta, jossa ei ollut kuljettu, siihen aikaan kun teitä ei aurattu kuin vasta tarpeen mukaan.
Olimme siskon kanssa sopineet kumpi saa vaalean, toinen tumman paperikääre toffee pussin. Sain sen jonka olin valinnut, tummia sisältävän. Ne oli pakattu kiiltävään rapisevaan paperiin, malliltaan ne olivat litteitä, leveä suorakaide mallisia, mutta hyviä.Nämä tummat eivät olleet niin sitkeitä mutta kovempia kuin vaaleat, toffee makuiset.
Meillä oli neljä potkukelkkaa, vanha harmaa, vaalea paljon pienempi lasten kelkka, punainen viimeiseksi ostettu kaikkein pienin, sekä mummon suuri raskas kelkka jonka pitkät sepän takomat jalakset tekivät siitä kömpelön, mallin jolla oli hyvä laskea mäkeä "meidän paja-ahteella" kylätien 200 m alamäessä ja laittaa se "jontturiin" etumaisena, liittäen muut kelkat limittäin sen perään, jolloin saatiin kelkkajuna johon mahtui monta lasta samaan kyytiin, etumaisen ohjatessa, takana jalaksilla seisovan vielä potkiessa vauhtia lisää.
Tämän kelkan käyttö oli tosin meiltä virallisesti kielletty, sen jalasten kärkien takia jotka kohosivat suoraan ylöspäin. Vaikka ne eivät ihan teräviä olleet niin vanhemmat pelkäsi meidän loukkaavan itsemme niihin, istumelta pudotessa tai sarvien yli kiersahtaessa, kuten usein sattui kelkan jalasten löytäessä kiven tai soraa lumen alta, jolloin kulku heti pysähtyi.
Olin ottanut suuremman lasten kelkan, laittaen avatun karkkipussin sen istuimelle suunaten kulkuni tien oikean puoleista autojen pyörien tallaamaa jälkikaistaa kohti naapurikunnan rajaa, josta käännyin takaisin. Käänsin kelkan yli tien keskilinjan lumikaistaleen, jonka alla tuntui hiekka kelkan jalaksiin takertuen, joten kelkka oli nostettava ennen kuin pääsin sen yli kääntyen takaisin kotiin päin.
Ennen liikkeelle lähtöä otin lisätankkausta tuosta rapisevasta pussista joka oli kiltävä, hieno, kevyt, mutta hauras avattava ulkona pakkasessa joten se avautui nyt helposti, haljeten samalla liikaa ja karkit alkoivat valua ulos. Sakeassa lumisateessa ja kohtuullisessa pakkasessa koitin ahtaa karkkeja takkini yhteen pieneen sivu-etutaskuun onnistumatta, niiden alkaessa putoilla ennestään täyteen ahdetusta taskusta. Viimein sain ne jotenkin pussin riepeiden sisään alkaen potkia kelkaa kotiin päin tuon pelto-aukean mitalla, päästen lähemmäs kotipiha tietä.Isosisko joka oli laskenut mäkeä uudella pikku kelkalla, oli samaan aikaan tulossa omaa tien "varhoa" koti tielle.
Kun lähdin jälleen kylätien keskustan ylitykseen katsoin taakseni siskon osoittamaan suuntaan huutaen jotakin. Vielä kaukana takana tuleva meijerin aura-auton nostattaman lumisuihku tuli yhä lähemmäs, joten lähdin kiiresti ylittämään tietä, olinhan jo melkein omalla postilaatikolla, vain tien toisella puolella, jonne ei voinut umpihankeen jäädä auraa odottamaan.
Kelkka pysähtyi kuitenkin lumen alla keskitiellä olevaan hiekkaan, karkkien lentäessä istuimelta tielle auran lähestyessä takaa, selvisin tien yli juuri ja juuri. Äänimerkin kirkas tööttäys kuului lähestyvän ja hivenen vaimenevan kolinan lomasta, suuren punaisen auran suhahtaessa samalla jo ohitse, heittäen yllemme lunta, ruskeaa soraa pieniä kiviä ja hevosten kuivia kakkaroita. Äskeinen kaunis sileä hyvin kuljettava ja kelkoiteltava tienpinta oli poissa. Se oli kadonnut kuten suurin osa karkeista jotka olivat istuimelta maahan solahtaneet.Muutama kiiltelevä paperi siellä täällä loisti auran jättämän lumipiven laskeuduttua.Näimä keräsin parhaani mukaan mitä tilanteen jälkeen saattoi vielä löytää, muiden jäädessä lumeen hautautuneina niille sijoilleen. Tämän jälkeen en ulkona karkkipussia enää kuljettanut, mikäli sellaisen jostakin vielä onnistuin saamaan.Onni tässä kaikessa oli silloin käytössä oleva lumiaura malli, joka oli kaksi siipinen joten se heitti molemmille puolille tietä joten aivan kaikki eivät sentään menneet hukkaan. Oikea haitta oli kun tie aurattiin reunoille asti jolloin sen reunat olivat vielä lumesta tallaantumattomia, jääden nyt lumesta paljaaksi samoin kuin tien keskusta joka oli korkeammalla muuta tien pintaa josta hiekka aurattessa aina levisi noiden aikaisempien pyörän jälkiin, tehden liikkumisen kelkalla huonoksi, siihen asti, kunnes uusi lumi jälleen tallaantuisi renkaiden alla kovaksi sileäksi kulkupinnaksi.
Talvi-illan hämyyn, yksin astelen, yölinnun laulua mä kuuntelen, Se lintu laulaa, kaunis talven maa, illan hämy huumaa, tahtoo rakastaa. Talvi-illan hämyyn oottamaan nyt jään, kohta linja-auton tulevan mä nään. Käsikkäin pian käymme, kuiskaillen vaan, jospa ilta tää ei, loppuis milloinkaan. Talvi illan hämyyn sylihini mun sä jäädä voitkin, jäädä aamuhun. Talven utuharso meidät verhoaa, ilta hämyn taika mielet lumoaa. Kohta linnun laulu meille vaikenee, talvinen kun tuuli meitä saattelee, Huomisaamuun asti aika katoaa, pian taas kaikki herää, aika kiiruhtaa. Uuden aamun tullen hyräillä mä voin, kun mä ihmeellistä viimeyönä koin. Enää en nyt kulje tuska sisälläin, muistot on niin rakkaat, niiden pariin jään. - Lea Määttälä (mukaeltu) -
Auringon nousu 9:31. Auringon lasku 15:06 Päivän pituus 5h 35 min. Ilma -6 Rauhoittava talvipäivän hämäryys, tervetuloa taas myös sinä, tuttu talvinen pimeä.
- Juhani Aho -
Talvipäivän seisaus 21.12. Klo 13.14 joten pian päivänvalon aika alkaa pidentyä.
Kunhan ilta joutuu ja yö nukutaan olen aikeissa palata nuoruuden ensimmäisen pyörämatkan muistoihin, mikäli nettiposti on löytänyt ja toimittanut muutamia kuvia.
Valkeat haihtuvat hiljaa leijaa, ylitse maan ylise puun kuuran kourissa seisoo metsä, kullassa talvisen aamusuun Hiljaisuus metsän urkuja soittaa puitten humina hymni soi. Lumien kristallikynttilät loistaa akkunat kultaa aamun koi. Alttarina on luminen vaara hartaana seisoo maa ja puut Läpi valkeain haihtuvain hiljaa metsässä aamu kirkastuu. - Lauri Pohjanpää -
On jälleen itsenäisyyspäivä. Itsenäisyyden ajan yksi päivistä, joka taitaa tätä nykyä olla enää vain pelkkä myytti. Pidämme itsenäisyyttä itsestään selvänä asiana, mutta olemmeko me enää itsenäisiä.
Neuvostoliitto tunnusti suomen itsenäisyyden ensimmäisenä, samoin Neuvostoliiton olivat tunnustaneet vain Baltian maat ja Suomi vuoteen 1922 mennessä. Länsivallat pitivät vielä 1922 Neuvostoliiton suhteiden palauttamisen edellytyksenä Tsaarin aikaisten velkojen tunnustamista. Neuvostoliitto ei tähän suostunut joten se joutui eristettyyn asemaan. Eristetyssä asemassa oli myös Saksa joka oli joutunut siihen 1919 Versaillesin rauhansopimuksen johdosta. (Yhdysvallat avusti neuvostoliittoa kauan, 1919-1945 materiaalisesti ja taloudellisesti)
Tämä sama Suomen itsenäisyys on ollut koetuksella muutamaan kertaan. Sen alku löytyy tuolta 1930 luvun puolivälin tienoilta jolloin maailmalla alkoi näkyä ensimmäiset merkit levottomuuksista jotka hieman myöhemmin euroopassa leimahtivat.
Talvisodan oikea esinäytös käytiin jo huhtikussa 1939, jolloin Saksa tarjosi Suomelle hyökkäämättömyys-sopimusta, ilmeisesti turvatakseen itselleen petsamon nikkelin saannin, mutta tähän sopimukseen ei suomalaisten taholta suostuttu. Samaan aikaan professori Salmialan välityksellä, maamme hallituksen sivuuttaen, Hitler ehdotti Mannerheimille turvallisuustakeita Neuvostoliiton mahdollisen hyökkäyksen varalta. Tähän Mannerheim ei suostunut vaan hylkäsi ehdotuksen oikopäätä jyrkin sanakääntein joita sellaisenaan ei edes voitu kääntää tajouksen tekijälle. Marsalkka Mannerheimin ylimielisessä ja halveksivassa suhtautumisessa Saksan johtajaa vastaan on monien mielestä syy talvisodan puhkeamiseen sekä Suomen luovuttamiseen Viron ja Latvian ohella neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi. Tässä on ehkä syy siihen miksi Saksa pysäytti euroopasta kaiken aseavun saamisen suomeen euroopan satamia hallussaan pitäessään, talvisodan puhkeamisen jälkeen.
Syytä siihen miksi suomi jäi edelleen itsenäiseksi talvisodan jälkeen, ei ole koskaan selvinnyt. Arvioita siitä on esitetty lukuisia mutta todellinen syy jää yhä arvoitukseksi. 105 päivän talvisota päättyi rauhaan. Tämän päättymisen syytä on ihmetelty useissa yhteyksissä siihen suoranaista syytä koskaan löytämättä. Neuvostoliitossa ei ilmeisesti tiedetty Suomen olevan romahtamaisillaan kaikilla tahoillaan, jonka loppu olisi koittanut yhden viikon aikana hyökkäystä jatkettaessa. Epävarmuutta lisäsi hieman Ranskan ja Englannin lupaama mies- ja materiaali-apu jotka kuitenkin tyrehtyivät lastaus-satamien puutteeseen, jotka kaikki olivat Saksan hallinnassa. Myös Japanin ja Neuvostoliiton väliset sodat 1938-1939 ehkä osasyynä lisäksi pelko japanin uudesta hyökkäyksestä.
Neuvostoliitto varustautui kilpaa yhdessä Saksan kanssa ja Tsekkoslovakia myytiin rauhan säilyttämiseksi, Englannin ja Ranskan pelätessä sotaa Saksaa vastaan. Suomella ja Neuvostoliitolla oli voimassa hyökkäämättömyys-sopimus vuodelta 1932 joka uudistetiin pari vuotta myöhemmin. Suomi eli siis naivistisena rauhaista eloaan yrittämättä mitenkään varustautua, huolimatta maailmalta kuuluvista huonoista enteistä. Suomessa turvauduttiin ajatukseen pienen maan ase on pienoiskivääri, suuren maan ase tykki ja panssarivaunu.
Nyt itsenäisyyspäivän aamuna 2012 joka on Suomen 95, päivä on pilvisen harmaa. Herään aamulla hyvin nukutun yön jälkeen raukeana. Keittelen aamukahvit, juon rauhassa pihalle katsellen. Hiljaista ja rauhallista, ei minkäänlaista liikettä näkyvissä. Kahden ja puolen mukin jälkeen kahvinhimoni on tyydytetty ja aamiaisen jälkeen nukuttaa edelleen, joten vuoteeseen, josta herään iltapäivä viiden aikaan. Olo on raukea, rento, nautinnollinen, hyvin nukutun yön ja pitkien päiväunien jälkeen tunnen kuin tulleeni läpi mankelista, olematta vielä kunnolla hereillä. Kuinka hienoa voi elämä joskus päivittäin olla. Mitä ja minkälainen se on huomenna, mutta se on jo kokonaan toinen juttu se. Nyt hereillä ollessani viimeistelen tämän luonnoksen, laittaen sen liikkeelle.
Tämä päivä, on minulle tärkeä, olenhan yhä riippumattoman vapauden kannattaja. Tässä mielessä en ymmärrä EU-yhteisöjä tai muita sen kaltaisia, joita "satelliiteina" esiintyvät narsistiset poliitikot tukevat Tukevat pelkästään saadakseen pitää nykyisen valtansa, sitä yhä kasvattaen. Inhoan edelleen syvästi komissaari sanaa joka pysyvästi negatiivisena on syöpynyt mieleni perustan sopukoille. Mielestäni ei ole olennaista merkitystä sille, tuleeko määräykset suljetusta yksipuolue järjestelmästä vaiko kapitalistisen maailman globalisoituneesta järjestelmästä. Yhtä kaikki: Molemmat nämä pyrkivät kahlitsemaan pienen yksittäisen ihmisen elämää ja joka päiväistä toimintaa, sitä liikaa ohjaillen. Siksi en ole näitä kumpaakaan koskaan hyväksynyt, enkä koskaan tule hyväksymään.