Mittarin raksutusta.

                    

Vein syyni muiihin ja jatkoin juhliain, jäi lehti puihin jos ryypyn vielä sain, sen siinä kestin, lähtös kun tietää sain, se mikä esti, vain syitä hain.
Niin aika kulkee kuin ruhtinaat, tieni ne sulkee taas mennä saan. Nyt saakoon riittää kun muistan muun, saa tuuli niittää pois lehdet puun.
(Näin kertoo vanhan laulun sanat, muistini mukaan, menneestä elämästä, ei omastani)



Mitähän, jospa vielä tässä elämäni juoksupyörässä, näilläkin kilometreillä, löytyisi jokin kiintopiste, ehkä jopa ennen kesäkuuta.

Kykenisikö minun kaltaiseni ihminen siihen. Osaisiko pitkähkön, hieman erakoituneen käytöksensä jälkeen vielä täyspainoisesti suhtautumaan toiseen ihmiseen.

Altistuisi kenties vielä tunteille, joita ennenkin kenties on ollut, kokenut, mutta joita ei ole ehkä koskaan kyennyt täysipainoisesti omalta osaltaan kohtaamaan aikaisemmin.

Kykenisikö, osaisiko löytää syyn ja tarpeet, joilla voisi rehellisesti, täysillä eläen, liittyä
toiseen ihmiseen, hänen lähelleen, tutustua häneen rehellisesti, varauksetta.

Kykenisikö silloin astumaan tuon ratkaisevan askeleen, askeleen jolla astuisi jälleen tyhjyyteen, toivoon, epätoivoon, kenties toivottomuuteen, jonka oma riittämättömyys ja kykenemättömyys-tunne tuottaa, samoin kuin on oman tarvitsevuutensa ja haavoittuvuus-pelkojen kanssa

Sitäkö se elämisen pelko on. Löytää nuo omat, edellä kertomani pelkoni, puutteeni.
MIten musta vielä olisi matkalle, jossa tarvitsen toiselta, läheiseltä ihmiseltä tukea.

Kyetä elämään pelkäämättä, ja täysipainoisesti vuorovaikutuksessa toisen ihmisen lähellä. Tätäkö on elämän pelkääminen.

Kykenenkö koskaan toipumaan nykyisistä asenteistäni. Osaanko luopua niistä.
Luopua asioista joita harrastan, vain siksi kun oma, nykyinen tieni tuntuu mukavalta.
Tämä ylläoleva on pelkuruutta, pelkoa elämää kohtaan. Omahyväisyttäni pelkästään.

Monesti tämän kaltaisen tien kulkeminen muodostuu meille kaikille tuskalliseksi rämpimiseksi, aivan kuin raskaassa upottavassa hetteikössä etenemiseksi, välillä upotessamme lähes joka askeleella millon säärtä, milloin reittä myöden hetteikköön, tuohon vetiseen suomutaan, välillä rähmällemme kaatuen.

Kaatuessa harmittelemme matkalle lähtemistä, tietäen kuitenkin paluun edellistä hankalammaksi, joten kannattaa siis jatkaa. Johtaahan rämpiminen kuitenkin perille, vaikkakaan  ei se helppoa olekkaan.

Kaikestä tästä epätoivon suossa etenemisestä seuraa uskomukseni mukaan vain pelkkää hyvää, etenkin mikäli sen ponnistelun loputtua kykenen löytämään itseni.

Löytämään itseni sellaisena joksi minut on tarkoitettu ja luotu. Kukaties kykenen löytämään vielä kaikki hukassa olleet lahjani joita mulla ehkä vielä on.

Kenties myös kaiken sen mitä elämään väärällä tavalla kiinnittyneenä olevan, ulkoa ohjautumaan pyrkivän ulkokuoreni alta löytynee.

Näilläkö, tämän kaltaisilla eväillä minusta saattaisi olla vielä löytämään turvapaikka ja saavuttamaan se. Voisinko vielä (kin) kyetä kasvamaan omaksi itsekseni, toisen ihmisen avulla, häntä peilinä käyttäen, suostuen peiliksi myös hänelle.

Miksi peili. Olenhan ihminen jolla on loppujen lopuksi huonohkot yhteydet omaan itseeni, peiliin johon usein en edes kykene katsomaan, peläten sen rikkinäistä kuvajaista.

Näkisinkö jälleen syitä vain toisessa, en itsessäni. Toisessa ihmisessä, peilissäni, joka ei olekaan täsmälleen juuri sellainen jonkalaiseksi mielleyhtymäni on hänet mielessäni
muokannut. 

Olisiko hänen kanssaan mahdotonta elää sopusoinnussa, varsikin pidempää aikaa.

Petynkö kuin lapsi, aloittamalla äksyilyni, kehittymättömyyteni paljastaen, mikäli tämä toinen ihminen ei ole juuri sellainen täydellinen ihminen jollaiseksi olen hänet omissa mielikuvitukseni sopukoissa rakentanut, millaiseksi kuvitellut.

Pakenenko siis toista edelleen. Vai kykenenkö kohtaamaan tilanteet omana itsenäni, kohtaamaan vanhat tuskani, suruni, epäonnistumiseni, itsesyytökseni, menneisyyteni.

Pakenisinko jälleen tilannetta, jossa minun olisi mahdollista kasvaa kokonaiseksi, omaksi itsekseni, kasvaen katsomalla sitä aikaisempaa tyhjyyttä, jota pitkään olen edustanut.

Kasvaminen omaksi itseksi on aikuiselle tavallista tuskaisempaa. Kykenenkö täyttämään oman tyhjiöni tunteillani, tarpeillani, vai pyrinkö täyttämään sen joillakin tilapäisellä, johon olen totuttautunut vain omista itsekkäistä näkökannoistani johtuen.

Olenko vieläkin liian heikko voidakseni mennä yli muualta kuin aidan matalimmasta kohtaa, peläten kohtaavani uudelleen omat kipuiluni ja turhautumiseni.

Näitä tunteitako pelkään yhä edelleen.   En enää.

Yritän eheytyä. Matkustaa uudelleen aikuisten maailmaan, lapsen kaltaisena, luottaen.

Luottavaisena tulevaisuuteen katsoen. Elämän aitouteen, suostumiseni elämään vielä hetken tässä maailmassa, toisten ihmisten kautta, heitä tarviten.

Päivän jatkoja kaikille teille vierailijoilleni.