Sunnuntain mietettä.

                 

Kaipaammeko korjausta. Vaikka emme ole rikki. Vain meidän minäkuvamme, siis käsityksemme itsestämme, rikottiin, murrettiin ja särjettiin palasiksi, ei meitä Itseämme.

Me emme ole viallisia.
Juuri sitä väärä häpeä on sen luulemista että me olemme rikki.
Sen uskomista että meissä on jotakin perustavaa laatua olevaa vikaa.

Suhteessamme omaan itsemme, siksi myös suhteessamme kaikkiin muihin ihmisiin
ja elämään, on luja uskomus että kuolemme jos paljastamme itsemme muille, koska silloin he näkisivät meidän hävettävän olemuksemme.

           

Syvällä sisällämme tunnemme (harvoina selväjärkisyyden hetkinä), että jos antaisimme muiden nähdä millaisia todella olemme, he juoksisivat kauhuissaan pakoon sitä vääristynyttä, kammottavaa ja hävettävää olentoa joka olemme.

Elämämme on ollut pitkälti sen tunneperäisen puolustusmekanismin sanelemaa jonka tarkoitus on salata se että olemme viallisia.

Käytämme ulkoisia asioita; menestystä, ulkonäköä, tehokkuutta, seksiä, huumaavia aineita (addiktioita?), unohtaaksemme, peittääksemme ja salataksemme sen syvällä olevan viallisuuden jonka takia tunsimme ansainneemme hylätyksi, haavoitetuksi
ja petetyksi tulemisen.

Mutta tuo viallisuuden tunne on valhe.   Väärän häpeän tunne on valhetta.
Meillä on hyviä syitä pelätä läheisyyttä. Koko elämämme on täynnä kokemuksia jotka vahvistavat alkuperäisiä häpeällisiä viestejä.

Tämän takia koemme pelkoa ja kauhua ettei vain kukaan pääsisi liian lähelle meitä, näkemään (sisimpäämme) liian syvälle.

Voimme älyllisesti hylätä väärät uskomukset.  Voimme älyllisesti jopa ajatella ja mietiskellä totuutta yhteyden, rakkauden ja valon näkökulmasta.



Mutta jokapäiväinen kokemuksemme elämästä ei muutu paljoa, eikä virheellinen puolustusjärjestelmämme lakkaa ohjaamasta meitä, ellemme kohtaa tunnemaailmamme haavoja.

Ellemme kohtaa alitajuista tunteidemme ja ajatustemme ohjelmointia. Ellemme ole valmiita kohtaamaan sisällämme olevaa tuskaa, tuntemaan sitä ja päästämään sen vapaaksi niin että se ei enää koskaan palaa.

Emme voi oppia rakastamaan kunnioittamatta vihaamme.

Emme pysty olemaan todella lähellä itseämme tai toista ihmistä omistamatta tuskaamme.

Emme voi okea yhteyttä valoon ennen kuin olemme valmiit kunnioittamaan kokemuksiamme pimeydestä.

Emme voi kokea ilon täyteyttä ennen kuin olemme valmiit kokemaan surua.

Tässä on paranemisen kirous ja siunaus.

Mutta kirous kestää vain hetken ja siunaus koko elämän.