Lapsuuden tarinaa Osa 2.

                  
Vastavihityn nuorenparin elo soljuili rauhallisesti. Taloon saatiin hieman miespuolista apua, milloin puiden pilkkomiseen, milloin penempään askareeseen, aina kun muilta töiltään tuo uusi sulhaskandidaatti suinkin ennätti, poistumisluvan esimeheltä saatuaan.

http://youtu.be/sIV7UHhHEqA

Usein lupa heltisi, ja taitaa tuo edellisen plokin, sylikkäin kuva, olla mainitun esimiehen ottama. Hääkuva toisen aidon valokuvaajan ottama, samoin kuten valjaista hevosensa riisuneen, hieman ylpeän ja onnellisen morsiamen yhteiskuva, ennen Virkun laitumelle päästämistä, olihan hevonen ennen sitä juotettava tuolla saunakaivolla.

Kuva on silloisen, vasemalla näkyvän sauna-  ratas-huoneen ja liiteri rakennuksen, vintti-saunakaivon viereiseltä kedolta, jossa vielä myöhemminkin yhä kasvoi tilliä ja kuminaa, juhannusruusuja sekä päivänkakkaroita ja muita kedonkukkasia.

Virkku, hevonen josta hän oli ylpeä heidän koettua yhdessä nuorempina monen
monet rasittavat tukin, propsin, halkojen ja rankapuiden lansseille telaamiset sekä pinoamiset alkaen äitini neljästätoista ikävuodesta, joka katsottiin kai sopivaksi hevosen hevosen ajamisen taitoisuus (hallinta) iäksi muuallakin.

Kuvan aidan takaa kulki silloinen kylän valtaväylä, aivan ratas-huoneen edestä, ja aita tarvittiin lampaiden laitumena olevan saunapellon takia, jolla se oli rajattu susien takia.

Taempana näkyy vanha hirsirakennus joka myös on syntymäkotini, M4- alkuisesta setistä, viimeisenä syntyneelle. Tyypillinen senaikainen hirsirakennelma. Kuvan puoleinen pääty ns. pirtti osa talosta. toisessa päässä pakari, keskellä kaksi kammaria ja eteisenä pitkä kapea käytävä. Ulkoista kuistia talossa ei aikanani ollut olemassa.

(Parihuonepohjakaavan mukaisesti siinä on vastakkain pirtti ja pakari ja niiden välissä kaksi kamaria pitkän, pimeän porstuan takana.)

Tuli seuraava talvi, koitti kevät 1944.  Perheeseen syntyi esikois-poika,  jolle kasteessa annettiin nimi, Mikko Ilmari. Sota loppui samana kesänä, vangit koottiin yhteen kotiin palauttamista varten, mutta kaikkia palautettavia ei löydetty kovin helposti.

Osa vangeista halusi jäädä palaamatta kotimaahan takasin, suomen maaseutu oloihin jo hieman kotiutuneena.  Vankien kohtelu oli pääasiassa kohtuullisen hyvää, joka usein tarkoitti taloista työtä vastaan saatavaa ruokaa, mutta myös "muuta" hyvää.

Olivathan vangit, paitsi ulkoilman ja rankan työ ja vankina olon karaisemia, laulavia, tanssivia, musisoivia, monet myös tummia, komeita, iloisia, nuorehkoja miehiä joista tienoolla elelevät, etenkin pari eronnutta, mutta myös leskirouvaa olivat kovinkin kiinnostuneita, parhaan heistä kiinnostuessa kolmestakin vangista "samanaikaisesti".

Osa lähtevistä vangeista ja etenkin monet tuolla kylällä olleet, nyt paljon alle 40 miestä, tahtoivat ja lupasivat palata takaisin, nyt kun sota oli loppunut, lupasivat toiset myös kirjoitella kotiin päästyään. Ne ketä lähtevään satsiin kuuluivat, heistä ei koskaan enää senjälkeen kuultu mitään, tuskin edes kotimaassaan. 

                  


Mikko poika, josta tuli paitsi äidin, varsinkin isänsä mutta myös Josefiina mummoni silmäterä, miehenalku kasvoi piankin reippaaksi, terhakkaaksi "isoksi" kulkien uusissa sarkahousuissaan, ja kumisaappaissaan isänsä jäljessä.

Kului vuosi, tuli toinenkin lapsi. Vuosi 1946, jolloin tuossa pienessä makuukammarissa syntyi uusi pikkuinen, tyttö, "pikkusisko"tuolle isolle veljelle, josta äiti nyt piankin saisi oman tytön seurakseen arkipäivän pikkuaskareisiin, kanalaan, talliin, navettaan, mummo lampaidensa hoitajan.

Kaiken ollessa äkkiseltään hetken järjestyksessä, elämä näyttäytyikin kohta nurjalta puoleltaan. Paikalle hälytetty kätilö antoi hetken tutkittuaan hätäkasteen, jossa tytölle annettiin nimi Maija-Leena.

Kaste ehdittiin antaa juuri ajoissa, seuraavaan iltaan mennessä pieni, uusi tulokas oli hetken hiljaa äitinsä rinnalla huokailtua, nukkunut pois.

(Vasemmalla oleva kuva, ei ole tuosta pikkuisesta Maija-Leena tytöstä, koska hänestä ei kuvaa mulla ole, vaan toisesta hieman myöhemmin, 1949 maailmaan putkahtaneesta
2009 edesmenneestä,  http://www.jaakkoharjuvaara.com/Marjatan_muistovideo.html iso-siskostani, Marjatta tytöstä, kuvassa noin vuoden vanhana, mummon sylissä)

Mutta aika aikaa kutakin, sanotaan sanonnan kuuluvan.  Päästiin vuoteen 1950 kevääseen. Mikko sairastui, keuhkokuume heikensi poikaa, joka kuitenkin alkoi toipua,
ollen kuvanottohetkellä jo tervehtymässä, kesä läheni, Mikko sairastui uudelleen.
Tällä kerralla kysessä oli aivokalvontulehdus, jolle sen hetkinen lääketiede ei osannut tehdä mitään, ainoastaan yrittää hieman lievittää oireita.

Keväisten lumipälvien vielä täplittäessä siellä täällä maanpintaa, ilman olessa keväisen ahava, kaunis, Mikko nukkui pois.

Lapsuudesta muistan nuo luikuisat valokuvat, jossa hieman kumarainen mieshahmo tummassa uudessa puvussaan seisoo pienen valkoiseen verhotun arkun vierellä.
Arkku on avoin, nostettuna kahden vaakaan laitetun pellavalihdan pälle, josta näkyy tyynesti nukkuvan pienen pojan selkeästi erottuvat, levolliset kasvonpiirteet.

Löytyypä siltä äitini laajasta perhealbumi- ja kuvasarjasta sellaisiakin kuvia joissa on molemmat surevat vanhemmat, tuon kukitetun, vielä sulkemattoman arkun ääreltä.
Löytyy kuvia myös sujetusta, kuljetusta odottavasta arkusta, sekä löytyy myös runo, tai oikeastaan mikon vanhimman serkkupojan, serkulleen tekemä muistokirjoitus.

Mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta eteenpäin. Vanhempien, myös mummoni elämän täyttää, paitsi tuo pikkuinen nuori tyttö, myös äidin vanhemman siskon, talvisodan viimeisinä päivinä miehensä menettäneen leskiäidin, mummolle hoitoon (kasvatiksi) annettu nuorimmainen tyttö,  joka jo hetken aikaa on mummolassaan ehtinyt asua.

Kaiken kukkuraksi uusia, tulevia murheita, hieman erilaisia, odottaa kohta maailmaan ilmestymistään, vaikka mitään orastavaa ei juuri vielä tällä hetkellä ole näköpiirissä.