Kylätaksi

Elettiin tuota nostalgista 1950 lukua, kun kylälle sille kotikuntani puoleiselle osaa  ilmaantui ensimmäinen auto. Sen osti eräälle asutustilalle muuttanut kylän mies.

Tämä, muista kylän miehistä hieman nuorempana, oli jäänyt yksin kotikulmille toisten saman ikäisten, joita tuon ajan siirtolaistalojen veljes-sarjoissa oli paljon, lähtiessä kulmakunnalta muualle töiden perään, yhden jäädessä (koti)tilaa pitämään.
      
Hänellä oli Jawa moottoripyörä, jonka takasatulassa omien sanojensa mukaan oli kerran onnistunut tuomaan kotiinsa näytille nuorikon jostakin Mouhijärven kumpuilevien peltomaisemien, niiden välisten järvien ja metsäisten kukkuloiden sopukoista. Pyöräretki johti lopulta auton ostoon jolla matkanteko appilaan sujui suojatuimmissa oloissa kuin moottoripyörän kyydillä matkustettaessa. 
Nuorikko, hiljainen kiltinoloinen sijoittautui lopulta miehen ja hänen äitinsä asuttaamaan taloon sopuisasti kolmanneksi pyöräksi, jääden siihen loppuiäkseen.

Pikapuoliin Jawa vaihtui käytettyyn Ifa F-9 autoon joka parhaansa yrittäen palveli monia vuosia aikakauden routivilla, kuhmuraisilla, kuoppaisilla ja kuraisilla teillä.
Piipahtipa piili joskus meidänkin pihapiiriin, tämän tapahtuessa naapurien tiedon pohjalta, joka kertoi auton omistajan antaneen heille ja toki myös monille muille kyyditykset useampaan kertaan, kunkin tarpeen mukaan.

Niinpä kun minua varten nyt tarvittiin kyyti lääkärille pyydettiin tuota auton omistajaa apuun, ettei tarvinnut pyörällä tai hevosella lähteä pidempiä matkoja. Tälläiset matkat hän tuli tekemään aina auliisti ja mielellään, ellei kotona ollut kesken työtä mikä olisi vaatinut hänen paikalla olemista. 

Yhden kerran ehdin tuon punamustan Ifan kyytiin istahtaa sen kyydistä nauttiakseni.
Sen takapenkki oli kova, takaikkunat matalalla verrattuna Tatran tai Pobedaan, niiden takaosan penkkeihin, joten polviasentoon nousten pystyin seuraamaan kaikkea ohitse vilistävää, jotka samassa hujahduksessa olivat jo jääneet taakse. 

Aika teki tehtävänsä ja Ifan pelleissä oli alkanut näkyä vanhuuden oireita yhä enemmän, oireita joista kaikki eivät näkyneet päälle asti. Peltiremontti naapurikunnan autoverstaalla ehti jäämään hieman vajaaksi, muiden kulturellisten, kuten nestemäisten nautintojen tullessa auton omistajan ja korjaamon omistajan väliseen keskusteluun. 

Korjaamolla oli näet jatkuvaa ruuhkaa, joten etusijalle pääsi sellainen kenellä oli antaa hitsarille koskenkorvapullo tai vastaava, joka tuli välittömään käyttöön, sen estämättä työtekoa, kunnes ehti tyhjetä. Seuraavaksi päiväksi oli Porin kaupungissa aika varattuna katsastusta varten. 

                  
Niin silloin kuin usein ennenkin, autonsa tarkastukseen vievä toivoi sateista tai lumista keliä, jolloin autoilla oli taipumus läpäistä tarkastus helpommin kuin aurinkoisella kelillä. Seikka, joka johtui katsastusten suorittamisesta ulkona katu-olosuhteissa,
tuohon aikaan kun suojaavia rakennuksia oli hyvin harvassa.

Niinpä auto ei läpäissyt tarkastusta vaan lattiapeltien johdosta oli tullut hylätyksi, sen johdosta että takaosan pohjaan oli laittettu vanerilevy jota oli maalilla ja sitten alustamassalla pintakäsitelty. IFA F9 (= wartburg) KATSASTUS

Muistan vieläkin isäni ja kuljettajan välisen keskustelun jossa ajaja kertoili että vaikka kuinka oli etsinyt kuraisempaa osaa katsastuspaikan katualueelta, herra Mäkinen oli ryöminyt auton alle kaikesta huolimata ja meisselin lattiapelteihin tökättyään saanut sen jäämän kiinni, kunnes irti revittyään ja parikertaa uudelleen kokeiltuaan todennut ei perkele, tämä peli ei vetele.  Uusi pohja on autoon laitettava, jos meinaat läpi sen saada.

Niimpä Ifa vaihtui uuteen Citröen 2 CV:n rättikatto malliin. Tämän "lullan" kyydissä istuinkin sitten useasti, oppien inhoamaan sen ohuilla pehmustamattomilla penkeillä istumista pomppimista josta joskus myös nautin, näille monille myöhemmin tehdyille reissuille sain usemmiten alleni pehmikettä hieman pidemmille ajomatkoille (lääkäri-sairaala) lähdettäessä.

Auto oli kätevä, sen maavaraa kykeni säätämään veivaamalla sitä korkeammalle jolloin nouseminen suuren ojaluiskan yli kakkostien vielä keskeneräiselle rungolle onnistui
tai laskemaan lähes niin alas, että silloisten kyläteiden ruohoittunut keskikohta oli muutamin paikoin liian korkealla, tässä asennossa ajettavaksi. 
Tällä maavaran ylös veivaamisen tempulla pääsi hieman oikaisemaan, joutuen kohta palaamaan toisen ojan yli, toiselle vanhalle tielle voidakseen jatkaa eteenpäin, mutta pitihän kokeilla mihin auto pystyi. 

Tienluiskat olivat sopivan loivia ojanteen pohjalta asti vaikka niin syvä ettei "rättärin" katto ylettynyt edes maantien rungon korkeudelle, tuulilasista näkemättä muuta kuin penkan ja poutapilvistä taivasta. Keli oli kuiva, michelin ote piti, joten ylitys onnistui hyvin, korkeuden säätöä tarvittiin, ettei pohja ottanut penkkaan kiinni tielle noustessa.

Silloinen kakkostie oli nykyisellä linjauksella valmis Pori-Nakkila välisellä osalla, juuri päällystetty (asfaltoitu) liikennöitävään kuntoon vasta Nakkilan kirkolta asti. 
Tämä kirkko, uusi modernisti muotoiltu nykyaikainen rakennus oli juuri valmistunut, näkyen uudelle tien linjaukselle modernina rakennuksena kaikista muista perinteisistä kirkoista poiketen, joten tästä syystä syntynyt sanonta, Nakkilan kirkon vaiheilta, tuli tunnetuksi.

Tämä Citikka palveli kyläyhteisön jäseniä ja omistajaansa kauan. Sen kyydissä istuin usein niin talvella kuin kesällä, usemmiten omistajan sekä isäni kanssa. 
Heidän keskenään oli syntynyt jonkinlainen kumma symbioosi elokuvissa käynteihin lähinnä naapurikunnan keskustaan, jonne oli lyhin matka ja kaksi teatteria, lähistön muissa kun oli vain yksi.

Tämän harrastuksen alkua josta miehille tuli luppoajan sekä talvi-iltojen tapa, en tiedä. 
Luulen sen johtuvan siitä että tuohon aikaan suuret spektaakkelien tapaiset elokuvat olivat voimakkaasti esillä, toiseksi luulen, että osa kyydeistä joita saimme, maksettiin elokuvien pääsylippuina, osa tietysti myös perunatalkoilla tai vastaavilla, niinkuin siihen aikaan oli naapuritalkoilla tapana hoitaa monet korjuu-, katto- ja sahaustyöt.

                 
Enemmän kuitenkin luulen elokuvissa käyntien olleen kaveritapahtuma kuin muu ja saattoihan siinä joskus olla jyväviljapullokin kolmantena mukana, vaikka muistan kuljettajan pyynnön isälleni, lähtisit sie Kalle mukkaan, mie se en kehtaa yksin lähtiä, on pikkasen nolo männä yksin, haluaisin tämän filmin nähdä.

Kuitenkin aika kului, citikka vanheni, ohutpeltinen sileä kuosi harmaantui entisestään
pieni 425 ccm moottori laiskistui yhä enemmän, esittäen myös muita vanhuuden oireitaan, joista piemenpiä omistaja korjaili parhaan taitonsa ja työkalujensa mukaan.

Joissakin aiemissa kirjoituksissani olen kertonut kotitaloni olevan paikka jossa monet pitivät tapanaan piipahdella arkipäivisin. Etenkin talviakaan heitä oli paljon, kuten esim. yhteismetsälle työskentelemään tulleet miehet piipahtellessaan eväillään, tai kotini emäpitäjästä isännät, samoille asioille takametsilleen metsätöihin tullessaan.

Myös moni peremmällä asuvista piti tapanaan poiketa kyliltä tullessaan, niin arkena kuin sunnuntaisinkin, pyörällä tai hevospeleillä liikkuessaan.
Kyliltä tai kylältä tulon sanomisella tarkoitettiin yleisesti naapurinkunnan keskustasta asioilta palaamista.

Elettiin jo vuotta 1962 jolloin kesken arkipäivän pihaamme pyllähti pieni outo auto.
Suoraan Viinikka oy automyymälän ovesta sen Union huoltoaseman bensamittarin kautta lähteneenä, ajoneuvo tupsahti omalle kylälle ensiesittelyyn pihamme kautta.
                    
Auto oli pieni söpö kaksipaikkainen beige (kellertävä) tai kerman värinen farmari. 
Sen takaosa oli kokonaan umpinainen, tavaratila tasainen, jonka edessä jalkatila.
Citikkaan, 2 CV:n,  verrattuna se näytti lähinnä huvittavalta, ikään kuin isolta aidolta leikkikalulta, jonka sisään aikuisten tuntui olevan vaikea sovittautua.

Auto oli italialainen Autobianchi, jonka rinnakkais-mallia Neckar saksassa valmisti.
Tämä auto palveli isäntäänsä loppuun asti, saipa myös emäntänsä sillä ajo-opetusta niin, että nyt aikuisena hän sai helposti ajokortin.

Aika kului. Naapurikylän puolella ensimmäinen alle 50 mies menehtyi äkkiä, kuten monilla tuon ikaisillä miehilla oli taipumus siihen aikaan.
Muutaman vuoden kuluttua, seuraavana 50 ikäisenä isäni, pitkään sairasteltuaan.

Olin muuttanut pois, mennyt töihin, ehtinyt avioitua ja elettiin 1970 luvun puoliväliä. 
Erään helteisten elokuisten päivien jakson päätteksi ilmaantui taivaalle synkkiä pilviä joista alkoi pudota lähes suoraan alas vuolaana virtaava sade. Seuraavina päivinä se sai mukaansa ensimmäisen kunnollisen kolme päivää kestävän alkusyksyn myrskyn. 

Myrsky repi peltikattoja, heitteli esineitä, katkoi oksia, kaatoi puita puhelin- ja sähkölijat mykistäen, poikki kylätien, sateen lamauttaessa myös puhelimien jakokeskukset. 

Autobianchin omistaja oli muutamaa kuukautta aikaisemmin ehtinyt täyttää ja ylittää tuon maagisen 50 vuoden rajapyykin.
Myrskyisen elokuun hetken, myrskyn toisena riehumispäiväna, miehen ehdittyä edellisenä iltana katkaisemaan ja raivaamaan tieltä kartanon metsästä yli kyläraitin kaatuneet kuuset, hän sai seuraavana yönä sydänkohtauksen.  

Puhelinlinjat eivät toimineet, ambulanssia ei voitu tilata. Pikkufarmari lähti tekemään isännälleen viimeistä palvelusta emännän suunnatessa kohden naapurikunnan terveyskeskusta, vanhimman pojan istuessa takaosassa isänsä kanssa.
Vajaat puolituntia auton kaartaessa terveyskeskuksen etuovelle, jossa voitiin todeta hoitotarve hänen kohdaltaan tarpeettomaksi.
    
Tuolla huumorintajuisella ja vitsikkäällä miehellä oli elinaikana tapanaan sanoa
(isäni menehtymisen jälkeen) saas nähdä, koska se on kenenkii vuoro. 
Miust se on alkant tuntuu, nii ko joku on miul jo sanont, ko miust aika jättää koko kylä kuoloo miu mukanai.

Sanat olivat metkan enteelliset. Sanat jotka vielä joskus mieleeni tulevat. Enteelliset, siksi koska ne olivat tosia, kylän alkaessa hiljalleen muuttua yhä hiljaisemmaksi. 
Ihmiset vanhenivat, osa myi peltonsa, pari tilansa, joku omien vanhustensa kuoltua, jotakin alkoi viljellä vävy, menehtynyttä tilallista perhettä lukuunottamatta ei yksikään heidän lapsistaan, yhden tilan jäädessä perikunnan haltuun.

Kuten monissa suomen maaseutupitäjistä myös oman kuntani puolella vain parilla vanhalla tilalla asutaan enää vakituisesti.

Muut ovat autiona. Naapuripitäjän puolelle olevat talot ja tilat toimivat pääasiassa vapaajan asuntoina, muutamia lapsista on jäänyt kotikylälle, oman talonsa tehden.

Poikkeuksen tekee synnyinkotini ja lähin naapurimme, jossa vielä elää 87 vuotias äiti
sairaan poikansa kanssa vanhassa kunnostetussa pirtissä jossa yhä on myös pakari.
Nuorempi pojista, tilan nykyinen isäntä, asuu samassa pihapiirissä perheineen.

Aika kultaa muistot, muistot, jotka hetkeksi ovat palanneet mieleeni keskimmäisen siskoni, rakkaan sisko-pikkusiskoni eilisen kokopäiväisen vierailun johdosta.

Maisema itsessään ei muutu vaikka uudet ihmiset sitä muokkaavat, näin jatkossakin.
Ihmiset muuttuvat, vanhenevat, poistuvat kuin huomaamatta, tehden uusille tilaa.
Tienoon halki virtaavassa joessa on yhä solisevaa ruskeaa vettä, liraus vielä kesän kuuminpiin aikoihin. 
Pian lumi sulaa, jäät lähtevät, vielä virtaavat solisten nyt niin pieniltä näyttävät lapsuuden koskipaikat.

Pensaiden oksat ovat saaneet jo hieman väriä, silmut alkaneet kasvaa. 
Jälleen alkaa maasta kohota uutta elämää.

Ja minä itse, miksi näitä mietin...