Torsta-aamun mietteitä..

Aikainen aamu. Kello hieman vaille neljä ( < 4 am),  tämän aamun varhaishetkellä.
Lehdenjakajaa ei vielä näy, ei kuulu. Eipä silti, en lehteä kaipaa, enkä ole sitä tilannut.
Aamuhetki on raikas, kaunis, auringon noustessa tuota tuttua rataansa, ollen nyt jo näkyvissä kokonaan oranssin kirkkaana hehkuvan säteilevänä pallona, nousten kohti lakikorkeutta lähes silmin nähtynä, sen säteiden kullatessa vielä puiden latvojen yläosat, lintujen alkaessa hilakseen äännellä niiden herättyä aamun askareihin.
Taivaan täyttää nyt yhteneväinen tumma synkkä pilvilautta.

On aivan kuin suojaisella, leudolla talvisäällä. Avaamastani keittiön ikkunasta haistan
ilmassa tuntuvan kosteuden tuoksun. 


Laitan kahvin tippumaan tehden itselleni voileivän sen kyytipojaksi. 
Katsahdan uudelleen ulos ja on aivan niin kuin jokin olisi laskenut suurensuuren tummansinisen kannen kaiken näkyvissä olevan taivaan ylle. Ainoastaan pieni yhä kapeneva rako jossa auringon valo hehkuu, kajastaa vielä kapeana kaistaleena puiden latvojen tasolla.
Säteiden kuulto puiden rungoista ja oksistosta on nyt kadonnut aamun hämäryyteen.

Vain hetki ja koko taivaan kansi umpeutuu yhtenäiseen tummaan pilviverhoon.


Kahden mukillisen jälkeen aamiainen on siemaistu. Suljen ikkunat odottaen sadetta alkavaksi, mutta sitä ei tule, ei pisaraakaan. Mietin missä mahtaa sataa kaatamalla.


Istahdan nojatuoliin mieliasentooni johon hetken kuluttua olen nukahtanut kuin tikka.
Kello käy, aika kuluu ja havahdun ikkunaan törmäämisestä kuuluvaan jysähdykseen, sitten toiseen ja kolmanteen, siipien surahdus kertoo että seuraavat kurvit eivät mene linnulta liian pitkäksi.  
Olen muutamana aamuna, ilman viileennyttyä tällä viikolla seurannut pihan suuressa männyssä ahkerasti uurastavaa pienten lintujen joukkoa. En tunne lajia, mutta ne kieppuvat kuin kolibrit noissa männyn oksien päissä, napostellen jotakin neulasista ja kuihtuneista kukinnoista.
Näitä pieniä hentoja touhukkaita otuksia on kiva seurata, katsella niiden puuhia, iloista pylpähtelyä, aaltoilevaa hieman ilkamoivaa lentoaan kun ne pyrähtävät muualle.


lltapäivällä seurailen vanhaa kotimaista elokuvaa, torkahtaen hetkeksi telkkarin eteen
tapani mukaan, sitä katsoessani.


Havahdun pian näihin jysähtäviin ääniin uudelleen, tajuamatta vielä kolmannellakaan kerralla mistä ne tulevat. Mitään ei näy. Keittiön ikkuna on jälleen avoinna ja kohta sieltä pyrähtää pieni lintu, jysähtäen vauhdilla olohuoneen ikkunaan meikäläisen katsellessani, pudoten lattialle. 

Mietin miten sen mahtoi käydä, ihmetellen linnun kestävyyttä mikäli se yhä on elossa. 
Missän ei näy, kun koitan sitä varovasti verhontakaa yrittää katsoa. En näe missään, 
ei kuulu pienintä ääntä, ei rapinaa, ei liikettä. Hiljaista on.
Mietin että lämpöpatterin takaa varmaan sen löydän kuolleena. Tyhjää on sielläkin.
Kunnes, löydän sen pöydän vahvan jalan takaa hiljaa paikaltaan.
Ei liikettä, ei minkäänlaista. Lähestyn kädellä ja lintu liikahtaa.


Puhelen sille hiljaa ja rauhoittavasti noutaen keittiöstä pyyhkeen, miettien miten saan sen kiinni ja ulos.  Lähestyn ja lintu hieman liikauttaa päätään ympäröidessäni sen
löysästi pyyhkeen avulla. Siellä se nyt on, mutta kuinka nostan sen vahongoittamatta.
Yritettävä on ja kuperran käteni löysästi kasan ympärille, miettien pääseekö se minulta jonnekin karkuun. Pääsen onnellisesti nousemaan ylös ja julmettu kirkuminen kuuluu ulkoa korviini sen emon seuratessa tapahtumaa oksalta kutsuen poikastaan hädässä.


Lähestyn avointa keittiön ikkunaa ja huuto muuttuu kirkuvaksi laantuen pian. Pyyhe liikahtaa ja pienipieni ruumis osoittaa hirmuista elämisen halua ponnistellen voimalla vapautta kohden, työntäen pienen lapsen sormenpään kokoinen päänsä pyyhkeen raosta väkisin näkyville. Jalat ja siivet liikkuvat.


Kurotan ikkunasta kauemmas raottaen pyyhettä ja hups, lehahdus kasvoillani, tuttu pyrähtävä ääni ja iloinen ääni pääsee linnulta, vallaton aaltoileva lento kauemmaksi
linnun kadotessa näköpiiristäni kaukana olevan männyn oksien suojaan.
Tilanne on onnelleisesti ohi. Lintu lentää jälleen. Kuinka noin pieni kestää tuollaiset törmäykset mietin, jolle syyksi löydän vain tuon keveyden ja vankat ontot luut.

Hämmästyttävintä tässä kaikessa oli huomata tuo suunnattoman suuri elämisen tahto
sekä vapauden tuottama riemullinen lento kaiken tuon paniikkikokemuksen jälkeen.


Kiitos vierailustasi.
Hyvää illan jatkoa.