Keskikesän salamointia...

Sunnuntain iltamyöhäinen. Nukahdan tapani mukaan nojatuoliini katsellessani toisella korvallani samanaikaisesti vanhaa, monenmonesti jo esitettyä Eastwoodin filmiä.

Näen unta kotini vanhasta aittarakennuksesta, jonka oviaukosta olen onnistunut ajamaan pienkuormaajalla jotenkin sisään. 
Mietin, edelleen unessani,  miten hitossa se on ollut mahdollista, onhan oviaukon alaosassa kolme hirttä kynnyksenä, oviaukko itsessään on leveä, mutta matala, niin että siitä joutuu (i/u) kumartumaan aina sisään mennessään. 
Yhtä siisti katajanoksilla lakaistun puhdas se oli kuin aina aikaisemminkin sen muistan

Näin on myös todellisuudessa, vaikkakin aittarakennus on siirrettynä alkuperäisestä sijaintipaikastaan ja nostettu nyttemmin korkeammalle alkuperäisestä tasostaan.
Havahdun äkisti ajatuksiini. Uni ei maita, olen täysin hereillä kellon lähestyessä puolta yön hetkeä, viipyen vielä vanhan vuorokauden puolella muutamia minuuttejaan.

Ajatus vaivaa kiehtoo mieltä, sielussa, tai paremminkin sydämessä salamoi hiljakseen.
Samoin on myös ulkona. Tumma synkänpimeä taivas antaa jostakin kaukaa valonvälkettä, välkyntää, hiljaa kantautuvan kaukaisen kumun mukana.
Salamointia on luvattu säätiedoituksen mukaan ja myös rajuja ukkosia pirkanmaalle.
Niin luvattiin eilenkin, vaan nittä ei liiemmälti näkynyt, paria pikku väläystä lukuunottamatta

                

 
Odottelen mieli virkeänä, selaillen nettiä aikani kuluksi, ajatuksena katsoa miten tuo ukkosrintama kehittyy
Kaukainen kumu lähenee,  jymy yltyessä yhä lähestyväksi jylinäksi.
Tienoon täyttävät pian huikaisevan kirkkaat ja alati jatkuvat salamoinnit. 
Räiske yltyy kimakoiksi kirkkaiksi kaiken valaiseviksi räsähdyksiksi, joita ihailen avoimesta ikkunasta. 
On kirkasta kuin päivällä, tai ei, vaan itseasiassa paljon kirkkaampaa.


Räike ja jyminä yltyy jatkuvasti, tuulee jonka kuulee puunlatvojen tuottamasta huminasta.
Lähden ulos katsomaan tuota jatkuvaa välkettä, mieleni tehdessä myös autoon jäänyttä vajaa sikari askia, jonka pohjalle muistan niitä vielä jääneen pari kappaletta.
Pian olen ulkona ihailemassa valkoisena välkkeenä näyttäytyvää pihanäkymää ja lähimetsän salskeita puita. Muutama pisara napsahtaa kuuluvasti osuessaan. 
Jylinä jatkuu ulkopuolella kauan, alkaen viimeinkin laantua, jylinän etääntyessä.

Tuota räiskettä on kestänyt kolmisen tuntia, hieman runsaat, välillä kerran etääntyen, palatakseen vain hetkeä myöhemmin entistä rajumpana takaisin, palaten joen tältä puolelta, kosken juoksua vastaan, mennessään sen alajuoksun mukaan matkaten.


                 

Näin on myös joskus live-elämässä. Salamointia esiintyy, kuitenkin useimmin onneksi pieninä nautinnollisina sy(t)kähdyksinä, hieman samoin kuin pienenä ottaessaan / saadessaan paimenpojan aidan langasta "tällit" itse itselleen.


                              


Tämä salamointi joka sisältä lähtee on kuitenkin laadultaan pehmyttä ja rentouttavaa, sellaista jossa ei ole erillisiä iskupiikkejä, vain tuota hyväolon tuottaavaa sykähtelyä.
Tälläisesta pidän. Toki pidän myös tietyistä pituuksista, vaikka olenkin huonosti pärjäävää mallia, mitä lähes kaikkiin alle 160 cm mittoihin tulee, kuinka ne silti kummasti mieltä kohdallani kiehtovatkaan. 


Hemmetisti on pakattuna amppeereita tuohon 1952 valmistuneeseen paristoon.
Mietinkin joskus mistä tämä lataus tulee ja kauanko kyseinen virtalähde sitä luovuttaa. Sivuseikka, joka tosin on vain hyvin hentoinen takaa-ajatuksen johdannainen.
Joskus paristot on kuitenkin ladattava uudelleen, ehkä vaihdettava kokonaan uuteen.

Mutta, siihen mennessä nautin tuosta 156 cm näkymästä (ajatelematta tulevia/tulevaa), vaaleasta lyhyestä tukkamuodista, hymystä,  päälaelle työnnetyistä aurinkolaseista, vihreistä silmistä, rentona pulppuavasta naurusta, siroista nilkoista, aatellen samalla missäs hitsissä ;) ne kesakot taas olivatkaan.


Toivottavasti tämä olisi durachell, se pitkäkestoinen patteri, tiedättehän...


Kiitos uskollisille vierailijoilleni.
Hyvää päivänjatkoa.