Sateinen sunnuntain aamupäivä...

...joten on ehkä aikaa muistella laulujen sanoituksin elämän draamaa ja rakkautta.
Nehän ne juuri ovat niitä elämän suoloja, jotka jaksavat kiinnostaa ja kiehtoa.

Kai mulle hetkisen, suonette kuunnellen, oon lapsi yksinäinen öisen kaupungin. 
Tiedä et lukijain, kuinka mä syömmestäin, taas teille riemuja vai tuskaa kertoisin. 
On onni kauneinkin valhetta vainen ja hurma hetkien pois kiitäväin. 
Käy öisten lyhtyjen, loistehen sammuen, mun tieni virvatulta kohti yksinäin...
Yö perhonen

Ken haaveistaan rakentaa linnan, tuonne tähtien tarhaan, hän siitä saa maksaa myös hinnan, aina käydä saa harhaan. 
On murhe taas täyttänyt rinnan, jälleen menetin varmaan, murtui elämäin, jälleen yksin jäin, tietää kun mä sain.
Murtunut elämä

Tämän hienon venäläisen valssin sanoin (Maks A Kjuss), jonka alempana olevat "syyskeltaiset" alkuperäiset sanat ovat K Raikon, eli siis Kauko Käyhkön käsialaa, 
voin todeta olevani (jälleen) hieman harmissani tulokseen johtaneista päätelmistäni.

Olehan erehtymätön joissakin asioissa, harmi sinänsä, joka näin myös surukseni on tunnustettava, myös muutamissa niistä, mitä ihmisluonteen käytösmallin tulkintoihin tulee, luottaen intuitioon, tunneälyyn, sekä elämänkokemuksiin, joista viimemainittua juuri haluasin muuttaa heidän ansioistaan, heidän, joiden takia on vielä halua uskoa tulevaisuuden suomaan uuteen mahdollisuuteen. 

                 

Toisaalta ymmärrän myös muita, seikka joka on heikkouteni, naiivi realistinen, muiden usein huomioimatta molemminpuolista scannaus (dx) mahdollisuutta.               

Uskon kuitenkin elämään, sen suomiin erilaisiin mahdollisuuksiin, uskon yhä ihmisiin vaikka se joskus hieman turhaa vaivaa ehkä tuottaakin, mutta eihän mitään saa, ellei jotakin yritä, saaden aikaiseksi lisää kokemusta ja variaatioita, ellei mitään muuta.
Mikäli elämä tuottaisi muuta, kuin ylivaltaisuus- tai riippuvaisuus-suhteen, olisi se kenties lopulta sitä kaivattua yhteisen elämän suomaa nautintoa.

Koska olemme jälleen syksyn kynnyksellä, seuraavat 3/4 tahtien sanoituksin:

Syyskeltaiset lehdet maan peittää, 
pitkä on päivä ja harmaa. 
Se surujen varjoja heittää, 
tielle, miss yksin mä harhaan. 
Sun luotas vei kohtalon reitti, 
ruusuilla muistosi peitti. 
Yksin jäin mä kun, 
muistoasi sun 
hellin yksinäin, 
tuskaa syömmessäin, 
rauhaa, koskaan ei saa.

Kauan kestänyt ei, 
meidän onnemme aika.
Kauan en, saanut sua,
nähdä vierelläin.
Onnemme tuon, 
liian kauniiksi kai teit.
Kohtalo kostaa,
yksin kun jättänyt on...

On kaukana onnekkaat päivät, nyt nään taivaan niin harmaan, on jäljellä muistojen häivät, kanssa hetkistä armaan, ne mitä en tahtonut jäivät, yhden tiedät sä varmaan, 
toiveet murtuneet, haveet haihtuneet, ne on onnesta, jäljellä nyt vain, kaikki muu on pois.
Miks aina on niin, ettei onneen voi luottaa, jos unelmiin, uskoo pettymyksen saa, 
kun toivo ei, ei voi murhetta tuottaa, eikä voi vuottaa, surua ahdistavaa.

"Ne mitä en tahtonut jäivät, yhden tiedän mä varmaan, toiveet murtuneet, haaveet haihtuneet, ne on onnestain, jäljellä nyt vain, kaikki muu on pois....!"

                

Jälleen olen yhtä tai sanoisko useampaa, joskin pienehköä ;) kokemusta rikkaampi. Ehkä kenties myös :) muut, jotka edelleen elävät ikiteini-ikäisyyden maailmoissaan.

Nyt, kun punaposket on nautittu, makuvivahteet tiedostettu, tie kutsuu jälleen kulkijaa.


Kiitos vierailijoille. Hyvää päivän jatkoa.