Aamukahvipöydän mietettä.

                                                                             


Aamuhetki. Kello kohta puoli yhdeksän. Viesti pippaa tiedoittaen tulostaan. Nousen, kiehautan kahvit, ja pöydän viereen vakiopaikalle.  Pientä rapinaa ikkuna laudallani.

Istun ja hörpin. Siinä ne taas ovat. Ensin ilmestyy koiras, sitten naaras. Räpyttelevät
niin lähellä ikkunaruutua, kuin vain siiven iskuiltaan voivat.  Rinnakkain siinä ovat, naaras muutaman sentin urosta alempana.
Viivähtävät hetken, ja sitten pois pyrähdys, ja ahkera nokan koputus alkaa kuulua.

Yöllä tullessani olin jo lisännyt kauran jyviä, toiselle ikkunalle sekä talipallojen vierelle.
Hetken kuluttua ikkunallani, kinostuneen lumen päällä näkyy utelias silmäpari, aivan
kuin vartavasten aamun puuhiani seuraamaan tulleena. Tapittaen, uteliiaana vahtien,
poistuen pylpähtäen lentoon sulavan kevyesti.

Aamulla, ennen suden tunteja tullessani, taivas oli kirkkaassa kuulaassa tähdessä. Kuulas raikas keli, kuten aamusellakin. Pakkasta -20 tasaisesti lähes koko päivän.

Auringon noustessa matalalle taivaan rantaan kullaten loistollaan mäntyjen salskeat pitkät rungot, valon heijastuessa alastomien koivujen oksistojen kristallikirkkaiden pisaroiden välkkyvässä valossa, tuli jälleen kerran mieleeni tuo aikaisemminkin monesti eräältä mexikon tutulta kuulemani lause.

Kyllä on hienoa, kun saa nauttia neljästä vuoden ajasta. Meillä mexikossa kun näitä
aikoja on vain kaksi. Yleensä paahtavan kuumaa hellettä puolivuotta sekä sadetta, joka kaatamalla valuu alas päiväkaudet. Lisäsipä hän vielä että helle on kamala rasite. Tästä olen aivan samaa mieltä. Hellettä kun ei yleensä pääse pakoon kovin helpolla, pakkasta kyllä.
Lisäksi helle on ulkotöitä tekeville melkoinen haitta, etenkin kauan jatkuessaan.

Aiemmin puhaltanut tuuli puhdisti liiat lumet puiden oksistoista, ja jäljellä oleva kerros on juuri sitä silmälle sopivaa kauneutta, yhtyneenä auringon valon ja varjojen luomaan näkymään. Mikä sää ulkoilla. Kirkasta, seesteistä. Kauniin raikasta. Pidän näistä, kuten syksyn ja kevään raikkaista keleistä, vaikka kevään lapsi enimmiltään olen.

Lapsuuden aikainen koululaulu tuli mieleeni näitä kaikkia ikkunan takaa ihastellessa.
Aurinko kaartaa taivaan rantaan, metsät kummut kultaa, kulje kanssain helmahan luonnon huolet haihtuu sulta. Laula vain, laula vain, huolet sulta haihtuu ain.

Nyt päivä on vaihtunut illaksi. Punaisen ison kynttilänliekin lämmön lepattavassa loisteessa joka johtuu hienoisen sopivasta vedosta virve elää, tavoittaen ylemmäs, suorana ja korkeana kuin aikoen karata yläilmoihin, sitten lähes kohta rauhoittuen, asettuen rauhallisesti aloilleen
Jälleen yksi päivä elämässä on kallistumassa iltaa kohden, tai on jo kallistunutkin.

Miete siirtyy kevääseen, aikaan, jolloin kovin monet vanhukset luopuvat vaelluksesta,
asia jota on tullut sivusta seuratuksi ihan toteamuksena. Miksi kevällä, ennen kesää.
Mietittyä on tullut monesti myös niitä jotka poistuvat keskuudestamme oman käden avustamana. Miksi näin, tämä kun ainakin omalle kokemuskohdalle on usein sattunut
näin tälvikausina.

Aikaisemmin kun oli lumityöpäivystyksiä, kotireitti tapahtui rata-alikulku sillan kautta. Tuon sillan yli kulki helsingin junaliikenne, läpi laajan ja kumpuilevan peltoaukean. Sillan yäpuolelle huoltotien ja radan lähelle oli sijoitettu suurehko tiilinen jakokeskus. Tuosta seinämästä oli ja on edelleen radalle vain muutama metri. Tuon seinän takaa moni katsoi sen poistumisen olevan sopiva paikka omalle kohdalleen.

Olipa kauniita seesteisiä talvipäiviä, kun iltapäivän auringossa tähän suuntaan ajelin
jolloin sai huomata poliisien liikkuvan noin kerran, jopa kaksi, kuussa noilla hangilla,
tampereen suuntaan keräillen tavaraa muovisäkkeihin, niitä hangella perässään raahaten.

Vaikka tapahtumista on jo parikymmentä vuotta, ja toisesta tapahtumasta vähemmän,
tapahtumasta, jossa pidin vahtia yökaudet, estääkseni erästä ihmistä seuraamasta tuota lähistöltä opittua, suosittua menettelytapaa.

Tapa jäi, kun kylläistyin maanitteluun ja ilmoitin etten enää tule laittamaan tikkua ristiin estääkseni joten maailma on siltä osin vapaa, joten jos aiot koikkelehtia junan alle, tee se, vain äläkä maanittele tekemiselläsi. 
Niimpä hän seuraavana yönä poistui, ja jäin levottomana pimeyteen valvomaan. Mietin mitä nyt käy.

Mutta juna tuli, nimenomaan se maitojuna jolla epäonnistuneet aina tulevat takaisin. Aikaa tuohon kului  sellaiset 4-5 tuntia tälläsessä kahden kymmennen pakkas asteessa, johon ilmeisesti liiat kuumat tunteet tukehtuivat. Sen jälkeen maanittelua ei koskaan enää esiintynyt ainakaan sinä aikana minkä vielä yhdessä olimme, elelimme.

Mikäli joku itsetuhoajatuksia mielessään hautoo, päättäen sen toteuttaa, tuskimpa kukaan sitä voi estää millään tavalla, mikäli hän näin sen päättää, eikä se kellekään ole myös mikään elämäntehtävä, lukuunottamatta ammattinsa puolesta sitä työtä tekeviä, heidänkään tuskin voimatta suuremmin vaikuttaa.