Rantaelämää.

                         
                

                     
Video on eräs kuuskymmenluvun alkupuolen (-62) suomeen rantautuneista instrumettikipaleista. Alunperin tässäkään (kuten Mexico) ei ollut sanoja.
Suomessa ne tehtiin, oiskohan S Puhtilan sanoite.
Meksiko oli, tämän ohella, eräs radion suosituimpia.
                                  
                                   Espanjaan, kun viimevuonna matkustin,
                                   rannalla, niin hauskan miehen kohtasin.
                                   Aina vaan hän lauloi lauluaan,
                                   ja vaikk en saattanut ymmärtää,
                                   se mun mieleeni vain soimaan jää.
                                   aina myös kun mä kuulen sen,
                                   mä myös laulan, nauraen.
                                  
                                   Jose tuo. On hauskin sekä mukavin,
                                   viihdyttää, hän voi mua niinkuin muitakin.
                                   Jose tuo on nero kerrassaan.
                                   Kuinka oikein hän pystyikään, 
                                   noin hauskan lalun tekemään.
                                   Aina kun vain mä kuulen sen,
                                   mä myös laulan nauraen.
                              
           
                                  Lomalle. Pakoon kaikkea. Sinne mieli.

Kun monen vuoden jälkeen astuu ulos toimimattomasta ryhmästä, työyhteisöstä, suhteesta, aviosta, työpaikasta, huomattuaan ettei mikään toimi, se on ratkaisu, ratkaisu jota vihataan. Halveksitaan ja vihataan, inhotaan.

Harpatessaan ulos yhteisöstä, jossa ei ole, tai ei anneta hyvinvointi mahdollisuutta toiselle, osoittaa sankaruutta. Kuitenkin, kuten usein käy, on käynyt, yhteisölle on annettu tilaisuudet kyetä käsittelemään asia. Asia ennen ulosloikkaa, joka useimmille  aiheuttaa pelkkää huonovointisuutta.

Poislähtevä on tuonut esiin vaikeita asioita joita hän on valmis kohtaamaan, pakoonhan hän ei ole lähdössä. Hän ei ole arka. Kun muutosta ei tapahdu, em. vihjailuista huolimatta, jäämiseen ei kannata uhrata enää enempää, joka tuottaakin haittaa,vaivaa, vain omalle itselle.

Riskin ottamalla näkee, miten käy, riskillä, asettuessaan vain omien arvojensa kannalle.

Tällöin on otettu tietoinen riski. Riski hylätyksi tulemisesta. Tila jossa ei enää ollakaan totutun kiltti ja säyseä, vaan ilmaistaankin suoraa tervettä vihastumista, vihaa. Vihaa siksi, kun rauhan hinta tulee tarpeettoman korkeaksi, huonommaksi vaihtoehdoksi.

Kriisejä luomalla tuhotaan rauha. Sen uskaltaa tehdä siitä syystä koska asioiden käsitteleminen ei onnistu. Välttely, käsittelyssä, tarkoittaa niiden kohtaamisen pelkäämistä, kenties kasvojensa menettämistä, siksi vähäisestäkin turhasta, itseomaksutusta ns. arvovallasta pidetään kiinni. Sen taakse voikin aina paeta, ellei ole ketään, puskurina, esiliinana.

Sota on asia joka aina jalostaa. Se jalostaa sekä ihmisluonnetta että tuo uutta teknologiaa, kehitystä, muutoksia, yhteistyötä. Siksi se on parempi vaihtoehto, kuin näennäinen, siis teennäinen rauhan verhon taakse kätkeytynyt olotila, joka välttelee kriisien esiinottamista, käsittelyä millään muulla tapaa. Siihen ei kyetä.

Liika kiltteys luo vääränlaisen, näennäisen turvapaikan, jossa voi olla kunhan ei aiheuta häiriöitä, vaan tyytyy annettuun rooliinsa. Vihan, siis kiukun ilmaiseminen, saa rikki tämän mallinnuksen.
Mallinuksen joka aina kahlitsee, estäen kasvun ja yksilöllisyydet.
                                  
Mikäli aina osoitetaan yhteisöä kohtaan jatkuvaa lojaaliutta niin se ei ole oikeaa, esim. työyhteisöään kohtaan.

Silloinhan hyväksyy kaikki, yhteisön suorittamat toimenpiteet heikompaa, yhtä yksilöä
kohtaan. (Työyhteisö tarvii erilaisia kriisejä, totutusta poikkeavaa, muuta, erilaista
mielipidettä, niiden esiintuomista.)

Tämä näkyy useimmiten halveksuntana, syyllistäen, niiden taholta, jotka useimmiten ovat ns. pelkkiä hyviä ihmisiä. Lähimmällensä ainoastaan ja vain pelkkää hyvää tarkoittavia ihmisiä.

Mikäli joku on sattumalta seurannut vaikkapa viimeaikojen uutisia huomaa helposti pahuuden naamoituneena aina hyvän taakse.Mutta tämähän onkin luonnolllinen ilmiö. Pahan on aina pakko naamioitua, käyttää maskia. Muutenhan se näkyisi liian helposti.

Tämän takia pahuus verhoutuu aina hyvyyden naamion taakse.
                     
Mikäli olisimme lojaalimpia, siis oikeasti, voisimme tarjota muitakin mielipiteitä, pikku mielipiteen vaihtoa, keskustelua asiasta, jolloin yhteisö, työ- ja vapaa-ajalla, pystyisi voimaan sisältään paremmin.

Kun kykenee ravistelemaan horrostavaa karhua, yhteisöä. Silloin ollaan oikealla tiellä, tiellä kohti vapaampaa suhtautumistapaa.
Tämä edellyttää myös että uskalletaan paljastaa haavoittuvampi siis sisempi puolemme. 

Loukkaantuneen ihmisen paljastaessa tunteensa, haavoittuvuuden, hän näyttää, että häntä on loukattu.
(Järkevyyttä kuitenkin tarvitaan, sisintään ei voi kaikille näyttää.Tätä, haavoittuvuutta, käytetään surutta hyväksi. Kun astutaan toisen päälle, noustaankin itse korkeammalle näköalapaikalle.)
              
Näennäisen vahva, mutta sisältä heikko ihminen ei tähän kykene.  Käytös on edelleen, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Loukattuna, hänen lähietäisyydelleen muodostuukin aina este.
Näin ollen hän ei voi enää koskaan kohdata tasavertaisenaan häntä loukannutta,  jotakin on välissä, hymyilyyn ei enää kyetä.