Vetovoimaa

            

Kaikki me ihmiset, kierrätyksessä usein olevat, etsimme itsellemme unelmakumppania.

Minkälainen sitten tuo unelmakumppani meille kaikille itsekullekin on riippuu paljolti
meistä itsestämme, siitä minkälaisesta henkilöstä me uneksimme.

Millaisia luonteenpiirteitä tuossa toisessa henkilössä pitäisi olla voidakseen saada/olla
hyväksyntämme kohde.

Mikä tuossa ihmisessä olisi meille se kaikkein tärkein asia, joka ratkaisee ihastumisen.
Mikä ominaisuus siis olisi meille juuri se ratkaisevin seikka joka aiheuttaa valinnan.

Kaikilla on omat mieltymyksensä makujen, mallien, kokojen ja värien suhteen jota kenties vielä eroavat omien syntyperiemme, kotiseutujen mukaisen arvomailman takia.

Pitäisikö olla rikas, viisas, tunteellinen, nokkela, täydellinen rakastaja/-tar, vaiko vain ystävällinen ja huomaavainen ja ahkera, nuo toisen tarpeet huomioon ottava ihminen.

Olisiko se molemminpuolinen vetovoiman lumous, rakkaus, luotettavuus, vakaa emotianaalisuus, miellyttävä olemus, älykkyys. Nämäkö olisivat tärkeimmät.

Ainakin ne ovat niitä joita omalta osaltani eniten arvostan ja tulen arvostamaan.
Muut lisukkeena tulevat ominaisuudet olisivat näiden lisäksi pelkkää lisä plussaa.

Monet naiset, joiden ikä alkaa olla 50 paremmalla puolella ovat  lähes kaiken elämässään saaneet, kokeneet joten he uskoakseni useimmiten arvostavat eniten;
Sosiaalista statusta, jonka he toivovat suhteen kautta lisääntyvän, sekä tietysti siihen samalla liittyvää vaikusvallan kasvamista, kasvumahdollisuutta, kun miehet useimmiten etupäässä vain kumppanin ulkonäköä, tätä tärkeimpänä seikkana pitäen.

On naisia jotka rakastuvat miehen erilaisuuteen, niihin ominaisuuksiin, joilla hän poikkeaa sovinnaisista tapakäyttäytymisistä, ottamatta kaikkea kovin vakavasti.

Tälläinen mies kiehtoo naista, mutta hetken kuluttua naista alkaa kyllästyttää miehen lapsenomainen käytös. Tälläiseen mieheen nainen ei voine koskaan kyetä luottamaan.
Mieshän ei halua sitoutua mihinkään vastuuseen. Näin nainen tuosta miehestä ajattelee.

Miestä kiehtoo useimmiten, ulkonäön lisäksi, naisen itsevarmuus ja viisaus, huumori.
Hetken kuluttua tuo luonteenpiirre (määrätietoisuus) kuitenkin alkaa tulla liian dominoivan tuntuiseksi ja tuntua liian määrävältä käytökseltä.

Ristiriitoja alkaa tulla pian muistakin asioista ja aikaisemmin kiehtoneet ja yhteenvetäneet seikat johtavat suhteen lopahtamiseen, sen vaikuttavimpina tekijöinä.

Kun toinen ihminen imee mangneetin lailla luokseen, juuri niillä ominaisuuksilla joita ei itsellä ole, kannattaa olla varoa mikäli omat ajatukset haaveista toteutuvatkin.

Ihastus saattaa muuttua ärtymykseksi toista kohtaan, yhtä helposti kun se, kohtalokas vetovoima, aikaisemmin on vetänyt toista henkilöä puoleensa.

Tämä kohtalokas tekijä näissä eroon ajautumisissa on usein pieni ja huomaamaton sana. Erilaisuus. Se on sana jota pidemmän päälle emme toisessa osapuolessa tule sietämään pitkään.

Vastakohdat, kuten mangneettisuuden vetovoiman lait tekevät, vetävät ihmisiä aluksi toistensa puoleen. Mutta useimmiten täysin erilaiset henkilöt eivät kestä kauaa yhdessä.

Suhteessa tulisi kasvaa yhteen erilaisuuksien kautta, niitä sietämällä, ei niin että ne olisivat seikkoja jotka väjäämättä erottavat henkilöt toisistaan.

Olisiko tälläinen erilaisuuksien sietäminen ja siitä johtuva yhdessä olo oikeasti sitä paljon puhuttua rakkautta.

Sellaistako tuo rakkaus olisi.

Rakkaus - Riippuvuus

          

                        

Usein, kun tai jos, ollaan ns. parisuhteessa, saattaa pidemmän päälle käydä niin ettei toiselle osapuolelle, siis häntä kohtaan, ole tarjolla enää kuin vain mielivaltainen kohtelu, joka suhteen jäykistyttyä paikalleen, perustuu vain toisen osapuolen omiin tarpeisiin.

Siis niiden mukaiseen toteuttamiseen, vain hänen omista itsekkäistä syistään. Mikäli kyseisessä, esim. avioliitossa jossa on lapsia, toinen jäisi tälläiseen olotilaan siihen tyytyen, tulee siirtäneeksi jatkumon omille lapsilleen.

Vaikka lapset usein kärsivätkin vanhempiensa erosta, eron syynä on ysein valittu pienenpi paha, kahdesta vaihtoehdosta, josta tulee valittavaksi eron hetkellä se pienempi paha.

Paljon on olemassa myös parisuhteita joissa elämän käytösmallit aikuiselämään ovat kotoa opittuja, opittuja omilta vanhemmiltaan, jotka ovat/on kohdelleet muita perheensä jäseniään väärin, siirtäen näin omat käytösmallinsa omiin lapsiinsa jolloin se vaikuttaa myöhemmin aikuiskäyttäytymiseen, nais- tai mies- näkökulmastaan.

Usein myös vedotaan esim. uskontoon, jonka varjolla jäädään paikoileen liittoon, eikä uskalleta tällä syyllä lähteä, tai tähän vedoten, kun ei kestetä oman itsensä hylätyksi tulemista. Paetaan siis uskonnon syliin, tähän pelkojensa olotilaan käpertyen.

Vaikkakin ero on usein tälläisissa kylmissä suhteissa hyväksi, ajatellen vaikkapa lasten etua, kannattaa kuitenkin yrittää kaikkensa eron välttämiseksi.

Monet liitot ja yhdessäasumiset vaikuttavat meistä sivullisista, ulkopuolisista, useinkin
yksityis-helveteiltä, joita ne kyllä monesti tosiasiassa ovatkin, miettien miksi pariskunta ei eroa toisistaan, vaan kärvistelee epätyydyttävässä suhteessa.

Kuitenkin tuo toinen osapuoli on valinnut tiensä, kasvanut puolison/kumppanin rinnalle ottaen ja omaten oman vahvan itsenäisen elämän, roolinsa, näyttäen myös lapsilleen sen mallin, kasvun mallin, jossa voi nähdä kuinka ihminen voi kaikista vaikeuksista huolimatta itse selviytyä.

Tälläinen selviytyjä, joita me sivustakatsojat useasti säälimme, voivottelemme, onkin tyytynyt elämään roolissaan itsenäisesti, ilman kumppanuutta,saaden voimansa ja lohtunsa työstä, lapsista, uskosta, tai muista tälläisista. Kenties näistä kaikista, näyttäen usein ulospäin tasapainoiselta ja tyytyväiseltä omaan elämäänsä.

Mitä eron jälkeen käytämme ahdistukseen, hyväksymiseen, läheisyyden haluun, tai turvan puutteeseen, toisen ihmisen kosketuksen tarpeeseen, niin usein se on seksin harrastaminen.

Seksi. Vain se. Käytämme sitä silloin vain vallan ja lahjonnan välikappaleena, lentäen
suhteesta toiseen, haalien kokemuksia, seikkailuja, itseämme toteuttaen.

Tällöin meiltä on kadonnut tai katoaa se aito, kahden ihmisen keskinäinen, keskeinen
kahdenkeskinen luottamuksellinen seksi, jonkalaiseksi sen luoja alunalkaen on meille kaikille tarkoittanut.

Toisen kunnioittaminen väistyy takasijalle, jolloin toista käytetään vain omien halujen tyydyttämisen välikappaleena.

Ylläpidetään seksi, sen tarvetta ulkopuolisin yllykkein, muuntaen sen suoraan vain pelkäksi suoritukseksi, pelkäksi panoksi, teknisesti hiotuksi suoritukseksi.

Silloin se ei enää ole tunteellista toisen kohtaamista. Siitä puuttuu tuo aito, toisen lähellä, läsnä oleminen, ollen vain pelkkä suorituspainotteinen tapahtuma.

Avoimuus, kahdenkeskeisesti tässäkin asiassa on ratkaisevaa parisuhteessa elettäessä.  Sen ansiosta seksi ei enää ole väline, suoritus, vaan nautinnon lähde, meille kuuluva osa elämässä, joka tuo ja suo voimaa ja luottamusta elämän kaikille osa-alueille, antaen mahdollisuuden etenkin luovuudelle.

Tälläistä elämän vuorovaikutteista konkrettisuutta tarvitsemme kaikki, niin juuri me aikuiset.  Kannattaa siis yrittää hylätä elämän tyhjä sisällämme oleva tila, ja alkaa täyttää sitä tunteilla, sekä toisten, siis muiden ihmisten, tuen ja avun tarpeilla heiltä.

Kukaties, voisimme oppia vielä tälläkin ikää, rakastamaan ja tuntemaan, saamaan yhä rakkautta, toimiessamme epäitsekkäästi, toisten kanssa vastavuoroisesti.

Keskiviikon mietteitä

                     

Keskellä viikkoa taas mennään.

Aika kuluu nopeasti.  Viikko hurahtaa samalla nopeudella, kuin nuoruudessa siihen meni päivä.
Kuukausi kuluu yhtä nopeasti kuin nuoruudessa kokonainen viikko.
Vastaavasti taas vuosi hupenee samoin kuin nuoruuden kokonainen kuukausi.

Esikoiseni täyttää tänään täydet neljäkymmentä vuotta, tuolla uudessa kotimaassaan.
Toiseksi vanhin tyttäreni täytti jo kuun alussa 39, joten vajaa vuosi on tyttärilläni eroa.
Poikani on 35 ja nuorin tytär kohta jo 33 vuotias.  Vanhuus ei tule yksin.

Plokisivustokin tuntuu vanhenevan. Sillä on muistipeli häiriöitä. Joko sitä ei löydy googlella ollenkaan, johon saattaa mennä päiviä. Tai sitten se löytyy vain oman nimimerkkini kautta.

Mikäli se jotenkin löytyy, ja haluaa hieman restauroida vanhaa plokiaan vaikkapa videon muodossa, se kirjauttaa sen kokonaan uutena kirjoituksena luettavaksi.

Saapa nähdä mitä muita muutoksia viikko vielä elämääni tuonnee, ehkä jopa kokonaan uuden ykköskauden elämääni, mutta sese on vielä hamassa tulevaisuudessa.

Ajankuluksi olen seuraillut iltaisella noita dokumentteja jossa Vietnamin veteraanit, siis vietnamilaiset kertoilivat kokemuksistaan sodassa usa:ta vastaan.

Toinen asiadokumentti kertoi usa:n myrkkyjen kylvämisestä Vietnamin maaperään.
Karseeta katsottavaa nämä hyönteismyrkkkyjen tuomat mutaatiot ihmisten perimään.

Muutakin asiallista ohjelmaa on näkynyt esitettävän. Tällä en tarkoita jälkiviisaita jotka
paheksuvat kaljapullon näkymistä yleisölle tai muuta juhlintaa kompasteluineen.

Tästähän sitä saadaan nuorisolle malli-trauman aihetta seuraavaksi kuudeksitoista vuodeksi.

Kukaanhan ei kiinnitä huomiota jokavuotiseen vappu tai rokkitapahtumaan joissa kaikkissa tahtoo olla perhekin mukana, pikkulapsineen aikas useasti.

Näissä on myös se kaljakoppa tai puteli usein vieressä, joista suoraan myös nautitaan.
Kuitenkin nämä on hyväksyttyjä perhetapahtumia joista ei tule jälkipuheita, muiden kuin roskien siivojien aiheuttama päivittely, puhdistuksen yhteydessä.

Nämäkin siivoukset maksaa yhteiskunta, mutta se on normaalia elämää, ei siis tuomittavaa, kuten on noiden kiekkoilijoiden suorittama, ansaittu, ilakointitapahtuma.

Onse hyvä, että osaamme käyttäytyä korrektisti, harvoja urheilijoitamme lukuunottamatta.

Hyvä näin.

Päivä - mietteitä

                        
           
             Viikonloppu on kohta käsillä. Mutta sitä ennen, perjantai ja 13 päivä.
             Mitä nuo molemmat tuonevatkaan elämänkulkuuni.
      
             Toden näköisesti perjantai tuonnee ainakin housuparini ompelijalta, pitkän
             yksinäisen illanko, kenties matkan jonnekin kauemmas.

             Mitä jos lähden, entä ellen lähde, entä kun palajan.  Mietinkin oisko näin.
                     
             Pitkä matka, palatessa yö puolessa välissä, kotiin tullessani. 
             Kenties joku viivähtäin lauhduttava, lohdullinen onnentunne valtaa mielen
             juuri se, joka täyttää mieleni kaikki sopukat, kenties sieluuni saakka.

             Mitäpä surra, aatella. Aikahan sen jälleen näyttää, mitä elämässä tapahtuu.
             Kelloni, ikivanha Junghans, tiksuttaa uskollisesti hämärässä hiljaisuudessa.

             On rauhallista, kesäisen leutoa suomen suviyötä. Valoisaa, katuvalotonta.
             Riisuudun, kengät, sukat nakkelemalla, liivit tuolin selkänojalle ja paidan
             vanhalle topatulle istuinosalle, jonka päälle kalsarini.

             Hieno, leuto hämäryys. Tassuttelen, onneksi hämyssä, ikkunaan, avaan.
             Huoneeseen tulvahtaa täydellä tenhollaan keväisen keskiyön viileä raikkaus.

             Istun kauan huoneen akkunan ääressä, nautin hetkestä, viileästä ilmasta,
             sen kosketuksesta, kosteudesta, joka kietoo minut hiljalleen vaippaansa.
             Hengitän syvään, sitä ahmien, sen mäntyjen maustamia tuoksuja. Hyvää.

             Tämän lempeän kosketuksen aikana aatos kiitää, muistellen, makustellen,
             katseeni harhaillessa samalla, kuten aatoksenikin, lempeässä, leudossa,
             äänettömässä hämyssä, hämäryydessä, kiitäen yli ajan ja paikan, kauas...

             Kaikki on niin hiljaa, odottaen kohta taivaanrantaa punertamaan ilmestyvää
             aamuauringon kajoa, joka kohta kuin varkain, hiipii pian yhä korkemmalle.

             Jostakin tunkeutuu tajunnan takamaille närhin rääkäisy pihapuusta, mitä lie
             säikkyneenä, mistä varoittavana. Työnnän alitajuisesti sen sivuun.

             On aivan kuin olisin leijunut hetken paikallani ilmassa, jossain henkimaailman
             tai satujen tarinoissa, jossa rauhaisat, onnen hetken laajat ulapat aukenivat.

             Vielä hetki, ja yön kuulaus voittaa. Sitten. Havahtuminen. Utopian lumo on ohi.

             Arki alkaa.

             Kuinka helppoa kaikkea on kuvitella, ja monenlaista meidän mielemme tuottaa
             tai tuo omasta alitajunnasta meidän kunkin omalle valkokankaalle.

             Huomiseen.

Mittarin raksutusta.

                    

Vein syyni muiihin ja jatkoin juhliain, jäi lehti puihin jos ryypyn vielä sain, sen siinä kestin, lähtös kun tietää sain, se mikä esti, vain syitä hain.
Niin aika kulkee kuin ruhtinaat, tieni ne sulkee taas mennä saan. Nyt saakoon riittää kun muistan muun, saa tuuli niittää pois lehdet puun.
(Näin kertoo vanhan laulun sanat, muistini mukaan, menneestä elämästä, ei omastani)



Mitähän, jospa vielä tässä elämäni juoksupyörässä, näilläkin kilometreillä, löytyisi jokin kiintopiste, ehkä jopa ennen kesäkuuta.

Kykenisikö minun kaltaiseni ihminen siihen. Osaisiko pitkähkön, hieman erakoituneen käytöksensä jälkeen vielä täyspainoisesti suhtautumaan toiseen ihmiseen.

Altistuisi kenties vielä tunteille, joita ennenkin kenties on ollut, kokenut, mutta joita ei ole ehkä koskaan kyennyt täysipainoisesti omalta osaltaan kohtaamaan aikaisemmin.

Kykenisikö, osaisiko löytää syyn ja tarpeet, joilla voisi rehellisesti, täysillä eläen, liittyä
toiseen ihmiseen, hänen lähelleen, tutustua häneen rehellisesti, varauksetta.

Kykenisikö silloin astumaan tuon ratkaisevan askeleen, askeleen jolla astuisi jälleen tyhjyyteen, toivoon, epätoivoon, kenties toivottomuuteen, jonka oma riittämättömyys ja kykenemättömyys-tunne tuottaa, samoin kuin on oman tarvitsevuutensa ja haavoittuvuus-pelkojen kanssa

Sitäkö se elämisen pelko on. Löytää nuo omat, edellä kertomani pelkoni, puutteeni.
MIten musta vielä olisi matkalle, jossa tarvitsen toiselta, läheiseltä ihmiseltä tukea.

Kyetä elämään pelkäämättä, ja täysipainoisesti vuorovaikutuksessa toisen ihmisen lähellä. Tätäkö on elämän pelkääminen.

Kykenenkö koskaan toipumaan nykyisistä asenteistäni. Osaanko luopua niistä.
Luopua asioista joita harrastan, vain siksi kun oma, nykyinen tieni tuntuu mukavalta.
Tämä ylläoleva on pelkuruutta, pelkoa elämää kohtaan. Omahyväisyttäni pelkästään.

Monesti tämän kaltaisen tien kulkeminen muodostuu meille kaikille tuskalliseksi rämpimiseksi, aivan kuin raskaassa upottavassa hetteikössä etenemiseksi, välillä upotessamme lähes joka askeleella millon säärtä, milloin reittä myöden hetteikköön, tuohon vetiseen suomutaan, välillä rähmällemme kaatuen.

Kaatuessa harmittelemme matkalle lähtemistä, tietäen kuitenkin paluun edellistä hankalammaksi, joten kannattaa siis jatkaa. Johtaahan rämpiminen kuitenkin perille, vaikkakaan  ei se helppoa olekkaan.

Kaikestä tästä epätoivon suossa etenemisestä seuraa uskomukseni mukaan vain pelkkää hyvää, etenkin mikäli sen ponnistelun loputtua kykenen löytämään itseni.

Löytämään itseni sellaisena joksi minut on tarkoitettu ja luotu. Kukaties kykenen löytämään vielä kaikki hukassa olleet lahjani joita mulla ehkä vielä on.

Kenties myös kaiken sen mitä elämään väärällä tavalla kiinnittyneenä olevan, ulkoa ohjautumaan pyrkivän ulkokuoreni alta löytynee.

Näilläkö, tämän kaltaisilla eväillä minusta saattaisi olla vielä löytämään turvapaikka ja saavuttamaan se. Voisinko vielä (kin) kyetä kasvamaan omaksi itsekseni, toisen ihmisen avulla, häntä peilinä käyttäen, suostuen peiliksi myös hänelle.

Miksi peili. Olenhan ihminen jolla on loppujen lopuksi huonohkot yhteydet omaan itseeni, peiliin johon usein en edes kykene katsomaan, peläten sen rikkinäistä kuvajaista.

Näkisinkö jälleen syitä vain toisessa, en itsessäni. Toisessa ihmisessä, peilissäni, joka ei olekaan täsmälleen juuri sellainen jonkalaiseksi mielleyhtymäni on hänet mielessäni
muokannut. 

Olisiko hänen kanssaan mahdotonta elää sopusoinnussa, varsikin pidempää aikaa.

Petynkö kuin lapsi, aloittamalla äksyilyni, kehittymättömyyteni paljastaen, mikäli tämä toinen ihminen ei ole juuri sellainen täydellinen ihminen jollaiseksi olen hänet omissa mielikuvitukseni sopukoissa rakentanut, millaiseksi kuvitellut.

Pakenenko siis toista edelleen. Vai kykenenkö kohtaamaan tilanteet omana itsenäni, kohtaamaan vanhat tuskani, suruni, epäonnistumiseni, itsesyytökseni, menneisyyteni.

Pakenisinko jälleen tilannetta, jossa minun olisi mahdollista kasvaa kokonaiseksi, omaksi itsekseni, kasvaen katsomalla sitä aikaisempaa tyhjyyttä, jota pitkään olen edustanut.

Kasvaminen omaksi itseksi on aikuiselle tavallista tuskaisempaa. Kykenenkö täyttämään oman tyhjiöni tunteillani, tarpeillani, vai pyrinkö täyttämään sen joillakin tilapäisellä, johon olen totuttautunut vain omista itsekkäistä näkökannoistani johtuen.

Olenko vieläkin liian heikko voidakseni mennä yli muualta kuin aidan matalimmasta kohtaa, peläten kohtaavani uudelleen omat kipuiluni ja turhautumiseni.

Näitä tunteitako pelkään yhä edelleen.   En enää.

Yritän eheytyä. Matkustaa uudelleen aikuisten maailmaan, lapsen kaltaisena, luottaen.

Luottavaisena tulevaisuuteen katsoen. Elämän aitouteen, suostumiseni elämään vielä hetken tässä maailmassa, toisten ihmisten kautta, heitä tarviten.

Päivän jatkoja kaikille teille vierailijoilleni.

Sunnuntain aamupäivä

                   
                   
Olet siinä vieressäni. Unesta, läsnäolosta yhä lämmin. Siinäkö olet viihtynyt vierelläni nukahtamisesta asti, maaten kyljikkäin vierelläni, lämpimänä, pehmoisena.   

Puoliksi unenpöpperöisenä heräilen aamuhetkeen, havahdun ylösnousun tuottamiin liikkeisiin, muihin ääniin, ne paremminkin aistien, kuin tuntien.  

Avoimen ikkunan kautta ulkoa kantautuu kevään kohinana luonnon tuottamien äänien kaiut, ilman raikas kuulaus, sen keväinen sunnuntaisen aamun kostea tuoksu.

Pidän näistä viileistä aamuista. Nautin niistä, toivoen etteivät edellisen kahden vuoden
liian kuumat hellekesät toistuisi. Hellettä ei pysty pakenemaan, pakkasta unseimmiten. 

Takana on kuitenkin paljon muutakin, kuten mennyttä tulevaisuuttani. Mietin menneitä en juuri niinkään tulevaa, jota kuitenkin on hetki hetkeltä edessäni yhäti vähemmän.

Kuitenkin joku sisälläni itkee, itkee mitä, mennyttä, kadonnutta, menettettettyä, suurta tulevaisuuttani, sen toteutumattomia unelmia, jotka eivät kai vieläkään multa loppune.
Tuskin milloinkaan.

On hienoa köllötellä, vielä viivähtäin, viileällä vuoteella, nauttien ulkoa tulvivasta 
raikkaudesta, tietäen voivani milloin tahansa tarvittaessa pujahtaa lämpimän pehmoisen peitteen suojiin.

Odotella aamukahvin tippumista, kentes pilviverhon takaa näkyviin tulevaa aurinkoa,
sen lisukkeeksi kenties pieni pannari, juustoleikkele-leipä, maito, omena, salaatti.

Iltapäivällä hieman tuhdimpi ateria.  Rauhalliselta ja hiljaiselta, suorastaan verkkaiselta, tuntuu tämä eteenpäin soljuva elämäni olevan, tällä nimenomaisella hetkellä.

Hetken kestää vielä tuo seesteisyyden hektinen tovi.  Vedän peittettä ylleni, ihon viileys helpottaa hetkessä.  Kaipaan pehmyttä, tuoksuvaa lisälämmikettä vierelleni.

Kutsu.

Kahvi alkaa olla tippunut, viimeiseen pisaraan, sen tuoksu, kutsu, kertoilee näin.

Siirryn pöydän vierelle istumaan, mukillisen seuran suoman tuoksun lumoamana.

Alan hörppiä, suurella mielihalulla.  Otan paakkelsin seuralaiseksi.

Sunnuntaipäivä alkaa tästä.

Kuumaa - kylmää.

Toiset kirjoittelevat ja haaveilevat menneistä, tai saati jopa tulevista tapahtumista. Miks'en siispä minäkin! 

Elämässä kun ei aina tiedä onko menossa taru vai todellisuus. Luultavasti molemmat, sillä elelen mielestäni joskus täysillä kummassakin.

No, olipa niin tai näin. Se on joskus jopa huisin kivaa, aikajaksosta riippumatta.
Toiset täällä ilmaisevat tämän saman eri tavoilla.  
Meikäläinen helpoiten Merja Rantamäen (31.1.plogini) laulaman laulun sanoituksin.

Sitäpaitsi. Näin vanhemmalla iällä on kesäaikanakin meikäläisellä usein kylmä.

                                   
                                           Nähnyt oon ihan liikaa maailmaa,
                                           tahtoisin vain nyt unohtaa!
                                           Menneet nuo mulle rauhaa anna ei,
                                           muistoihin taas ne minut vei.
                                           On elämäin, kuin nurinpäin,
                                           siks pyydän sua nyt ystäväin.

                                           Tule lähellein kun yö mua hyytää,
                                           sun tahdon siinä tuntuvan.
                                           Tule lähellein, mä saanhan pyytää,
                                           sua tiukempaa niin puristan.
                                           Tule lähellein sä lämpös suothan,
                                           mun sydämeeni vaikuttaa.
                                           Tule lähellein sä aamun tuothan,
                                           niin että on taas valoisaa.

                                           Ilmestyit sä kuin tähti taivaallein,
                                           ymmärsin sen mä yksin tein.
                                           Kanssas sun tahdon vielä yrittää,
                                           vaikkakin mua nyt peittää jää.
                                           Sen sulaamaan saat sinä vaan,
                                           ei kukaan toinen milloinkaan.

                                           Tule lähellein kun yö mua hyytää,
                                           sun tahdon siinä tuntuvan.
                                           Tule lähellein, mä saanhan pyytää,
                                           niin tiukempaa mä puristan.
                                           Tule lähellein, sä lämpös suothan,
                                           mun sydämeeni vaikuttaa.
                                           Tule lähellein sä aamun tuothan,
                                           niin että on taas valoisaa.

                                            Taas tahtoisin, niin tahtoisin
                                            mä nauraa kuin ennenkin.
                                            Se minulle suo ja jää mun luo,
                                            pois pyyhi menneisyys tuo.

                                            Tule lähellein kun yö mua hyytää,
                                            sun tahdon siinä tuntuntuvan.
                                            Tule lähellein, mä saanhan pyytää,
                                            niin tiukempaa sua puristan.
                                            Tule lähellein, sä lämpös suothan,
                                            mun sydämeeni vaikuttaa.
                                            Tule lähellein, sä aamun tuothan,
                                            niin että on taas valoisaa.

                                            Tule lähellein, kun yö mua hyytää,
                                            sun tahdon siinä tuntuvan...


                                             Hyvää päivänjatkoa kaikille.

Kevätmietettä.

Paljon on vettä virrannut vantaajoessa ja varsinkin kotikyläni sonnilan joessa sitten viimeisen kirjoittelun.

Koneeni vaan tilttasi ja on ollut jo melkein kuukauden mykkänä. Tällä en voine ladata tuota 60 luvun musikkia josta erityisesti pidän.

Sanoja sensijaan.. ...joista tämä kaikki kirjoitteluni aikoinaan lähti, voin kyllä tekstailla.

Siipä. Joten. 

Dannyn vanhaa, 1967 sanoin laulamaa laulua muistellen.
Lasse Mårtenssonin sävellys.  Sanat Alvi Vuorinen.

                                          Sua kutsun laululla kaipauksen
                                          joka maan yli kauas rientää.
                                          Sinun muistosi, ystävä lapsuuden
                                          minun murheita raskaita lientää.

                                          Kun lauluni, ...., nyt kuulet sä vaan,
                                          sä kutsua noudata silloin.
                                          Sun syliini sulkea jälleen saan, 
                                          kun kutsuni kuulet vain milloin.

                                          Myös sulla kai murheita ollut on,
                                          ehkä kaipauksen tuntenut lienet.
                                          Liekö kirjoissa määrätty kohtalon,
                                          ehkä syömmeni ainiaaks vienet.

Kaunista, lämmintä kevätaamupäivää teille kaikille uskollisille vierailijoilleni toitotellen.

Menen nyt, mutta palaan.  (Älkää hätäilkö    :*) 

Hello.

Aattelin piipahtaa kattelemassa näitä tuttuja maisemia pitkästä aikaa.

Tutuiltapa nuo näyttivät. Vakiota, vakiota. 

Kuinkapa ootta pärjäilleet. Tai oikeastaan mitäpämä näistä.
Kunhan jotakin naputan. Sekaiseon pääasia, että nappuuttan.

Palailen, kunhan ehdin paneutumaan asialle.

Kiitokset teille uskolliset vierailijat, visiiteistä (Ulkomaita myöden).