Ilta-auringon laskiessa...

          

                                                 Luota auringon nousuun.
                                                                  http://youtu.be/kv6KHYowfK8  (0.40 - 3.60)

                                  Päivä päättyy ilta on, sysi yö taas valoton.
                                  Tuska viiltää rintaa mun, mistä apu milloin rauhoitun.
                                  Aamuun aikaa on ikuisuus, yön tuntien surullisuus.
                                  Astun valoon auringon, silloin kirkas on päivä loputon.
                                  Luota auringon nousuun, luota uuteen huomiseen.
                                  sieltä aarteen voit sä löytää, sekä tien rakkauteen.
                                  Luota auringon nousuun, luota uuteen huomiseen
                                  sieltä aarteen voit sä löytää, sekä tien rakkauteen.




Elämä ottaa antaa,  joskus rakkaus tuo kutsujaan                                toivon niitä voisin kantaa, muille myös ojentaa
                               Kylmään aamuun aina herään tuska taas viltää rintaa mun
                               vierelläin ei ole ketään, kysyn milloin kohtaan sun
                               Luota auringon nousuun, luota uuteen huomiseen.
                               sieltä aarteen voit sä löytää, sekä tien rakkauteen.
                               Luota auringon nousuun, luota uuteen huomiseen
                               sieltä aarteen voit sä löytää, sekä tien rakkauteen.
                               Sekä tien rakkauteen....
                               Sekä tien rakkauteen...


                                           
                                         Luotamme auringon nousuun, edelleen.
                                              Kiitos vierailustasi.
                                              Hyvää illan jatkoa.

Hyvää viikonlopun sadekeliä kaikille.

                  

Perjantai-illan huumassa, ainakin toiset meistä, toivottavat hyvää viikonloppua kaikille
lukijoilleen.

Kuunnellaan sadetta, joka yltyy vaan.

Hyvää viikoloppua.

Tunteilua.

       Koin tähti luokses, vain koivu puuttuu ja tuoksu tuomen on kuollut pois.
       Nyt armaan luokse tie mulle suuttuu, ja meille huomen uus koittaa jo vois.

                 


       En voine antaa mä kuuta taivaan, en sulle ostaa voi kultaa maan,
       vain taivaanrantaa ja haavelaivaan, sut voin mä nostaa jos tahdot vaan.
  
       On taas vain unta ja haavas mielen, ne suureen ääneen sua huiputtaa.

       Kun tunteet valtaa nyt kylmän mielen, se taakse jääneen taas hohteensa saa...

         
         Tiedoksi!
                 

        Hyvää alkanutta päivää teille kaikille vierailijoilleni.

Maxhali !

           

                                    Sä kaukaa saavuit, maasta vieraiden,
                                    vain vaiti ollen, mä sinua katselin.
                                    Ja silloin tunsin kuinka, silta katseiden,
                                    johdattaa toivojaa, sanat vaikka on vieraitakin.
                                    Niin hiljaa kuljen, siltaa suokses sun,
                                    kohtalon tunsin jo tähdissä solmitun.
                                    Ei ole väärää suuntaa, tiellä kohtalon,
                                    viimeinkin kohtasin, hänet ken mulle määrätty on.

                                     Hyvää yötä! 

                                     Myös kaikille vierailijoilleni.      (Olkaapa nyt kiltisti.)

Huomenta!

                         

Nyt herättyäni, hieman huonosti nukutun yön jälkeen, mieli on kuitenkin virkeän odottava, tietäessäni näkeväni Sinut.

Sinä, sinun kasvosi, ovat ne jotka lähdettyäsi jättävät mieleen kaihon, kaipauksen
tunteet.

Katseet, ne molemminpuoliset pitkät jota molemmat kilvan loivat toiseen ensi kerralla,  sattumalta tavatessaan, kun hieman arastellen toisiaan lähestyivät. 
Tähän asti ne nyt ovat johtaneet.

Eilisen tiedämme jo ohi menneenä, tätä päivää emme vielä, huomisesta ei tietokaan.
Kuitenkin huominen tulee, sitä seuraavien päivien jatkumossa, toisiaan alati seuraten.

Mutta tänään on tänään, siksi kannan siitä hieman huolta, huolta aina alku-iltaan asti.
Odotan jotain tulevaksi. Jotain, kuten välitöntä iloista ilmettä, sekä lämmintä halausta.

Tiedän myös tänään ne näkeväni, kuten myös saavani.

Odottaen.

Hyvää alkanutta päivää, myös Teille ;) uskolliset vierailijat.

Yön jälkeen...

            

Mieli tavoitaa ajatuksen, muistaen se löytää, etsien jotakin mielensä sopukoilta.
Etsii, kunnes löytää kasvot, hymyn, iloiset hieman hämmentyneenä katsovat silmät,
silmät nuo suuret totiset, jotka vahvistavat jo aikaisemmin todetun.

Näky joka mieleen tulee, virkistää ja piristää mieltä, muotoutuu kannustavaksi iloksi.

Kuinka oppisi elämään oikein, ilon kohdattuaan, päästämään sen lopulta sisään, läpi
tuon ulkoisen jäisen kuoren, tunteeseen, siihen luottavasti uskoen, sitä pelkäämättä.  

Mielen vapauttaminen, pelkojen voittaminen, tarkoittaa uuden luomista, hyväksymistä.

Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa, ja voi lentää siivin valkein, niin kuin joutsen!

Kiitos vierailijoilleni.

Aamu-maxi

        

                                                                         


                                        Taas aamun tullen, yön pitkät tunnit,
                                        pois kohta haihtuu, vaihtuu kirkkauteen,
                                        Kun illan tullen, taas hetki koittaa
                                        pian aamu voittaa, tuoden huomisen...
                                                   - Sävel odotus. Sanat mukaeltu -

Ilta-maxi

                                         

                                          Nyt yksin valvon, yön pitkät tunnit,
                                          näin kuluu hiljaa, sua mä oottelen,
                                          sä viivyt vielä, pian oot mun luonain
                                          mä siksi jaksan, sua aina odottaa..
                                                         - Sävel: Odotus. Sanat, mukaeltu. -
                                                         


                                                             Hyvää yötä!

Ilta-maxi

                   

                                                                                                       

                                                                           

Ystävyys on asia joka saattaa joskus muuntua toistaiseksi voimassa olleeksi, näin oman tehtävänsä täyttäneenä.

Taakse jääneinä ovat myös nuo keväisen runsaat lehtilööppien otsikkoiden retostelut, yhdet talokaupat, muut jatkuvat esilläolon mässäilyt, liiat soittelut, muut kirjoittelut asian tiimoilta.

Seestyvää, kuten ulkona nyt selkeytyvä taivas, sellaiselta elämäni nyt näyttäytyy, tällä hetkellä.

Olkoonpa onni hektistä, hetkittäistä, tai jopa pysyvää, kannattaa nauttia tästä tunteesta, oman elämäni pienistä kohokohdista.

Tälle saavutetulle olotilalle, odottanut, tavoittanut, sydän aina sykkii, siitä iloiten.

Se on laulu kun laulattaa...

           

Laulut tuottavat meille useimmille suurta iloa.  Niiden sepittäminen on usein vaikeaa niiden tekijöille, mutta kun syntyy kipale joka jää soimaan mieleen ja jota on mukava rallatella mielessään vaikkapa lenkkipolulla tai kauppareisulla vaivanpalkka on hyvä.

Musiikki jota elämässämme useimmilla on, voi tyynnyttää ja rauhoittaa, innostaa tai joskus ehkä tuottaa suoranaista haittaa, ärsytystä, kuuntelijalleen.

Se saattaa vaikuttaa poistamalla arjen hamit mielipahat, tehokkaasti, niin että jopa verenpaine laskee ja aivotoiminta muuttuu luovaa ajattelua tukevaksi.                 
                
                
                      

Musiikin  vaikutus aivoihin on jäänyt tutkijoilta enimmäkseen salaisuudeksi, tutkimatta, mutta eri rytmit ja muut musiikin tunnuspiirteet saattavat stimuloida aivojamme samaan tapaan kuin kehon muut kemialliset aineet, jotka tunne- ja tahto-elämäämme säätelevät.

Musiikin avulla voit rentoutua ja antaa itsellesi virikkeitä jotakin luovaa tehdessäsi, kuten vaikkapa konseptin teossa tai kirjeen kirjoituksessa. Musiikki piristää sinua autonratissa, pitämällä sinut virkeänä.

Se myös rentouttaa sinua vaikkapa työstäsi palattuasi. Rauhoittava musiikki soimaan ja vaikka lasillinen punaviiniä tai vaikka tuhdimpikin paukku, mukava asento, auttavat.

Musiikki voi myös ärsyttää, etenkin liian voimakkaasti soivana ja kuuntelijan omaan makuun sopimaton varmasti kaikkein eniten. Nämä tietenkin juuri silloin kun haluasi
rauhaa ja hiljaisuutta ympärilleen. Verenpaine nousee ja pulssi kohoaa reilusti.

Laulaminen parantaa hengitystekniikkaa, kiinteyttäen lisäksi kasvo ja vatsalihaksia.
Oikein laulaessasi kohoaa samalla ryhtisi ja niskan ja hatioiden jännitystilat laukeaa.

Laulaminen parantaa myös kuuntelutaitoa ja muistia, joutuessasi kuuntelemaan sen
tarkasti ennen kuin pystyt laulamaan sen kyseisen laulun.

Laulaminen myös selkeyttää puhetta koska sanat on laulettaessa äännettävä huolellisesti ja se auttaa laulajaa myös purkamaan tunteitaan.

Ei ole sattumaa että laulamme kun olemme iloisia. Laulaminen antaa hyvän olotilan.

                       

Ei nyt sattunut parempaakaan aihetta käsiin tähän hätään mutta jospa tämä kävisi.
Katsojia on kuitenkin käynyt uskollisesti sivustollani.   Kiitos Teille lukijani.

Olkaapa hyvät.   Passaa toki myös kuunnella :-)

Päivä - mietteitä

                        
           
             Viikonloppu on kohta käsillä. Mutta sitä ennen, perjantai ja 13 päivä.
             Mitä nuo molemmat tuonevatkaan elämänkulkuuni.
      
             Toden näköisesti perjantai tuonnee ainakin housuparini ompelijalta, pitkän
             yksinäisen illanko, kenties matkan jonnekin kauemmas.

             Mitä jos lähden, entä ellen lähde, entä kun palajan.  Mietinkin oisko näin.
                     
             Pitkä matka, palatessa yö puolessa välissä, kotiin tullessani. 
             Kenties joku viivähtäin lauhduttava, lohdullinen onnentunne valtaa mielen
             juuri se, joka täyttää mieleni kaikki sopukat, kenties sieluuni saakka.

             Mitäpä surra, aatella. Aikahan sen jälleen näyttää, mitä elämässä tapahtuu.
             Kelloni, ikivanha Junghans, tiksuttaa uskollisesti hämärässä hiljaisuudessa.

             On rauhallista, kesäisen leutoa suomen suviyötä. Valoisaa, katuvalotonta.
             Riisuudun, kengät, sukat nakkelemalla, liivit tuolin selkänojalle ja paidan
             vanhalle topatulle istuinosalle, jonka päälle kalsarini.

             Hieno, leuto hämäryys. Tassuttelen, onneksi hämyssä, ikkunaan, avaan.
             Huoneeseen tulvahtaa täydellä tenhollaan keväisen keskiyön viileä raikkaus.

             Istun kauan huoneen akkunan ääressä, nautin hetkestä, viileästä ilmasta,
             sen kosketuksesta, kosteudesta, joka kietoo minut hiljalleen vaippaansa.
             Hengitän syvään, sitä ahmien, sen mäntyjen maustamia tuoksuja. Hyvää.

             Tämän lempeän kosketuksen aikana aatos kiitää, muistellen, makustellen,
             katseeni harhaillessa samalla, kuten aatoksenikin, lempeässä, leudossa,
             äänettömässä hämyssä, hämäryydessä, kiitäen yli ajan ja paikan, kauas...

             Kaikki on niin hiljaa, odottaen kohta taivaanrantaa punertamaan ilmestyvää
             aamuauringon kajoa, joka kohta kuin varkain, hiipii pian yhä korkemmalle.

             Jostakin tunkeutuu tajunnan takamaille närhin rääkäisy pihapuusta, mitä lie
             säikkyneenä, mistä varoittavana. Työnnän alitajuisesti sen sivuun.

             On aivan kuin olisin leijunut hetken paikallani ilmassa, jossain henkimaailman
             tai satujen tarinoissa, jossa rauhaisat, onnen hetken laajat ulapat aukenivat.

             Vielä hetki, ja yön kuulaus voittaa. Sitten. Havahtuminen. Utopian lumo on ohi.

             Arki alkaa.

             Kuinka helppoa kaikkea on kuvitella, ja monenlaista meidän mielemme tuottaa
             tai tuo omasta alitajunnasta meidän kunkin omalle valkokankaalle.

             Huomiseen.

Mittarin raksutusta.

                    

Vein syyni muiihin ja jatkoin juhliain, jäi lehti puihin jos ryypyn vielä sain, sen siinä kestin, lähtös kun tietää sain, se mikä esti, vain syitä hain.
Niin aika kulkee kuin ruhtinaat, tieni ne sulkee taas mennä saan. Nyt saakoon riittää kun muistan muun, saa tuuli niittää pois lehdet puun.
(Näin kertoo vanhan laulun sanat, muistini mukaan, menneestä elämästä, ei omastani)



Mitähän, jospa vielä tässä elämäni juoksupyörässä, näilläkin kilometreillä, löytyisi jokin kiintopiste, ehkä jopa ennen kesäkuuta.

Kykenisikö minun kaltaiseni ihminen siihen. Osaisiko pitkähkön, hieman erakoituneen käytöksensä jälkeen vielä täyspainoisesti suhtautumaan toiseen ihmiseen.

Altistuisi kenties vielä tunteille, joita ennenkin kenties on ollut, kokenut, mutta joita ei ole ehkä koskaan kyennyt täysipainoisesti omalta osaltaan kohtaamaan aikaisemmin.

Kykenisikö, osaisiko löytää syyn ja tarpeet, joilla voisi rehellisesti, täysillä eläen, liittyä
toiseen ihmiseen, hänen lähelleen, tutustua häneen rehellisesti, varauksetta.

Kykenisikö silloin astumaan tuon ratkaisevan askeleen, askeleen jolla astuisi jälleen tyhjyyteen, toivoon, epätoivoon, kenties toivottomuuteen, jonka oma riittämättömyys ja kykenemättömyys-tunne tuottaa, samoin kuin on oman tarvitsevuutensa ja haavoittuvuus-pelkojen kanssa

Sitäkö se elämisen pelko on. Löytää nuo omat, edellä kertomani pelkoni, puutteeni.
MIten musta vielä olisi matkalle, jossa tarvitsen toiselta, läheiseltä ihmiseltä tukea.

Kyetä elämään pelkäämättä, ja täysipainoisesti vuorovaikutuksessa toisen ihmisen lähellä. Tätäkö on elämän pelkääminen.

Kykenenkö koskaan toipumaan nykyisistä asenteistäni. Osaanko luopua niistä.
Luopua asioista joita harrastan, vain siksi kun oma, nykyinen tieni tuntuu mukavalta.
Tämä ylläoleva on pelkuruutta, pelkoa elämää kohtaan. Omahyväisyttäni pelkästään.

Monesti tämän kaltaisen tien kulkeminen muodostuu meille kaikille tuskalliseksi rämpimiseksi, aivan kuin raskaassa upottavassa hetteikössä etenemiseksi, välillä upotessamme lähes joka askeleella millon säärtä, milloin reittä myöden hetteikköön, tuohon vetiseen suomutaan, välillä rähmällemme kaatuen.

Kaatuessa harmittelemme matkalle lähtemistä, tietäen kuitenkin paluun edellistä hankalammaksi, joten kannattaa siis jatkaa. Johtaahan rämpiminen kuitenkin perille, vaikkakaan  ei se helppoa olekkaan.

Kaikestä tästä epätoivon suossa etenemisestä seuraa uskomukseni mukaan vain pelkkää hyvää, etenkin mikäli sen ponnistelun loputtua kykenen löytämään itseni.

Löytämään itseni sellaisena joksi minut on tarkoitettu ja luotu. Kukaties kykenen löytämään vielä kaikki hukassa olleet lahjani joita mulla ehkä vielä on.

Kenties myös kaiken sen mitä elämään väärällä tavalla kiinnittyneenä olevan, ulkoa ohjautumaan pyrkivän ulkokuoreni alta löytynee.

Näilläkö, tämän kaltaisilla eväillä minusta saattaisi olla vielä löytämään turvapaikka ja saavuttamaan se. Voisinko vielä (kin) kyetä kasvamaan omaksi itsekseni, toisen ihmisen avulla, häntä peilinä käyttäen, suostuen peiliksi myös hänelle.

Miksi peili. Olenhan ihminen jolla on loppujen lopuksi huonohkot yhteydet omaan itseeni, peiliin johon usein en edes kykene katsomaan, peläten sen rikkinäistä kuvajaista.

Näkisinkö jälleen syitä vain toisessa, en itsessäni. Toisessa ihmisessä, peilissäni, joka ei olekaan täsmälleen juuri sellainen jonkalaiseksi mielleyhtymäni on hänet mielessäni
muokannut. 

Olisiko hänen kanssaan mahdotonta elää sopusoinnussa, varsikin pidempää aikaa.

Petynkö kuin lapsi, aloittamalla äksyilyni, kehittymättömyyteni paljastaen, mikäli tämä toinen ihminen ei ole juuri sellainen täydellinen ihminen jollaiseksi olen hänet omissa mielikuvitukseni sopukoissa rakentanut, millaiseksi kuvitellut.

Pakenenko siis toista edelleen. Vai kykenenkö kohtaamaan tilanteet omana itsenäni, kohtaamaan vanhat tuskani, suruni, epäonnistumiseni, itsesyytökseni, menneisyyteni.

Pakenisinko jälleen tilannetta, jossa minun olisi mahdollista kasvaa kokonaiseksi, omaksi itsekseni, kasvaen katsomalla sitä aikaisempaa tyhjyyttä, jota pitkään olen edustanut.

Kasvaminen omaksi itseksi on aikuiselle tavallista tuskaisempaa. Kykenenkö täyttämään oman tyhjiöni tunteillani, tarpeillani, vai pyrinkö täyttämään sen joillakin tilapäisellä, johon olen totuttautunut vain omista itsekkäistä näkökannoistani johtuen.

Olenko vieläkin liian heikko voidakseni mennä yli muualta kuin aidan matalimmasta kohtaa, peläten kohtaavani uudelleen omat kipuiluni ja turhautumiseni.

Näitä tunteitako pelkään yhä edelleen.   En enää.

Yritän eheytyä. Matkustaa uudelleen aikuisten maailmaan, lapsen kaltaisena, luottaen.

Luottavaisena tulevaisuuteen katsoen. Elämän aitouteen, suostumiseni elämään vielä hetken tässä maailmassa, toisten ihmisten kautta, heitä tarviten.

Päivän jatkoja kaikille teille vierailijoilleni.

Sunnuntain aamupäivä

                   
                   
Olet siinä vieressäni. Unesta, läsnäolosta yhä lämmin. Siinäkö olet viihtynyt vierelläni nukahtamisesta asti, maaten kyljikkäin vierelläni, lämpimänä, pehmoisena.   

Puoliksi unenpöpperöisenä heräilen aamuhetkeen, havahdun ylösnousun tuottamiin liikkeisiin, muihin ääniin, ne paremminkin aistien, kuin tuntien.  

Avoimen ikkunan kautta ulkoa kantautuu kevään kohinana luonnon tuottamien äänien kaiut, ilman raikas kuulaus, sen keväinen sunnuntaisen aamun kostea tuoksu.

Pidän näistä viileistä aamuista. Nautin niistä, toivoen etteivät edellisen kahden vuoden
liian kuumat hellekesät toistuisi. Hellettä ei pysty pakenemaan, pakkasta unseimmiten. 

Takana on kuitenkin paljon muutakin, kuten mennyttä tulevaisuuttani. Mietin menneitä en juuri niinkään tulevaa, jota kuitenkin on hetki hetkeltä edessäni yhäti vähemmän.

Kuitenkin joku sisälläni itkee, itkee mitä, mennyttä, kadonnutta, menettettettyä, suurta tulevaisuuttani, sen toteutumattomia unelmia, jotka eivät kai vieläkään multa loppune.
Tuskin milloinkaan.

On hienoa köllötellä, vielä viivähtäin, viileällä vuoteella, nauttien ulkoa tulvivasta 
raikkaudesta, tietäen voivani milloin tahansa tarvittaessa pujahtaa lämpimän pehmoisen peitteen suojiin.

Odotella aamukahvin tippumista, kentes pilviverhon takaa näkyviin tulevaa aurinkoa,
sen lisukkeeksi kenties pieni pannari, juustoleikkele-leipä, maito, omena, salaatti.

Iltapäivällä hieman tuhdimpi ateria.  Rauhalliselta ja hiljaiselta, suorastaan verkkaiselta, tuntuu tämä eteenpäin soljuva elämäni olevan, tällä nimenomaisella hetkellä.

Hetken kestää vielä tuo seesteisyyden hektinen tovi.  Vedän peittettä ylleni, ihon viileys helpottaa hetkessä.  Kaipaan pehmyttä, tuoksuvaa lisälämmikettä vierelleni.

Kutsu.

Kahvi alkaa olla tippunut, viimeiseen pisaraan, sen tuoksu, kutsu, kertoilee näin.

Siirryn pöydän vierelle istumaan, mukillisen seuran suoman tuoksun lumoamana.

Alan hörppiä, suurella mielihalulla.  Otan paakkelsin seuralaiseksi.

Sunnuntaipäivä alkaa tästä.

Yö -VII. Musiikkia.

                  

              
              
                            Kukat kertoo sen nyt puolestani vaan.
                            Mennyttä on mennyt taas sä uskot tulevaan,
                            kuihtuu tämä kerran muistot häviää,
                            kukkakimpun verran meidän muistoihimme jää.  
                                                              - Päivi Nieminen -      Foxi
                                 
                            Ken haaveistaan rakentaa linnan, tuonne tähtien tarhaan,
                            hän siitä saa maksaa myös hinnan, aina käydä saa harhaan.
                            Se kelle on täyttänyt rinnan, kaiken kadotti parhaan,
                            muuttui elämä, jälleen yksinjäi, alkoi loputon, täällä onni on
                            tietää kun jo sai.

                            Miks aina on niin, ei onneen voi luottaa, jos unelmiin, uskoo
                            pettymyksen saa.
                            Kun toivo ei, ei voi murhetta vuottaa, eikä voi tuottaa surua ahdistavaa.
                                                                  - Kaisa & Kumppanit -           Valssi


                            Hyvää yötä, toivotus vierailijoille sekä muillekin.

Päivä -II. Musikkia.

                      



                                         Niina, oi kun sä saavut yöhön tummuvaan
                                      kuu kirkas taivaalle, saapuu loistamaan.
                                      Tanssiin käy kaikki toiset, mistä löytänen,
                                      silloin sun naurus mulle helkkyy kutsuen.
                                      Ei jäädytä vuoriston tuuli kaipuutaan,
                                      kuutamon loiste on kuin meitä varten vain.
                                         Saavu Niina jo kuutamon kultaan,
                                      balalaikkojen helke jo soi.
                                          On sydän niin kauan hehkunut tultaan,
                                      ei ilman sua, se riemuita voi.

                                         Niina, kai nuokkuvat jo kaikki katsojat,
                                      kun saavut, niin onnen tuot mulle tullessas.
                                      Tiedä ei toiset lainkaan, muut  ne huomaa ei,
                                      Kerro ei uksi minne askel tanssiin vei.
                                      Sä tiedäthän tien luokse vanhan lehmuksen
                                      niin usein sinne johti, tiemme yhteinen.
                                          Saavu Niina jo kuutamon kultaan,
                                       balalaikkojen helke jo soi.
                                           On sydän niin kauan hehkunut tultaan
                                        ei ilman sua, se riemuita voi.

                                      Ei jäädytä vuoriston tuuli tunteitaan,
                                      kuutamon loiste on kuin meitä varten vain.
                                      Saavu Niina nyt kuutamon kultaan,
                                      balalaikkojen helke jo soi.
                                      On sydän niin kauan hehkunut tultaan,
                                      ei ilman sua, nyt riemuita voi
                                                                                                                    - Humppa-foxi.-
                                                                                                              

Ilta-II. Musiikkia.

                                                       
                              Joka ymmärtää, hän rakastaa, tietää ja näkee...
                              Mitä enemmän tietoa jossakin on sitä enemmän rakkautta...
                     
                              Näin pysyvät nämä kolme, mutta suurin niistä on rakkaus.
                              Ken joskus ei ole kiduttanut omaa sydäntään,
                              ei myöskään voi, tai osaa, tehdä toista onnelliseksi.

                              On etäällä etsitty onni, ja kaukainen viel toiveiden pää,
                              sit' kohden mun rientää täytyy, ei aikain suo levähtää...

                                                            Ilta toitotuksin.
                    

Uudelleen

                         

                                                            Hyvää yötä.

Lintu pien

                        

                                               Ennen kuin edes kutsuit nimeäni
                                                 olin jo sinun puolellasi rantaa
                                                   jossa seisoit joen rantamalla.
                                              Olen silta jonka löydät, jos sanot;
                                          "tapaa minut nyt tähtien tuolla puolen"
                                          Pakkaan laukkuni ja menen niin kauas
                                        voiman kanssa, jota vain sydän hallitsee. 
                                                                 Annan sen.

                                         Pidä se itselläsi jos sinun täytyy mennä
                                            se saattaa sinut turvallisesti kotiin.
                                         Kiedo se ympärillesi kuin lempitakkisi,
                                                      jolloin saavutat myrskyn.
                                                 Mikäli menetät uskon kuka olet
                                         tuon sen takaisin, tulen tarpeeksi kauas
                                         voiman kanssa jota vain sydän hallitsee.
                                                                 Annan sen.

                                              Jolloin se kaikki on jättänyt minut
                                                     kaikki sanat tässä laulussa
                                                 Tiedän, tämä tuntemus jatkuu.
                                                                  

                                            

Matkakuumetta, Osa-II :)

                       

Elämä niin lyhyt ihmisen
Älä anna minun odottaa,
hiukset harvenevat
silmien kirkkaus katoaa
iho ohenee.

Tuuleen kuiskaan nimeäsi
kosken pauhuun huudan
ja kastepisaran valuessa alas ruohonkorresta
huomaan itkeväni...

Miten lyhyt tämä elämä,
miten suuri kaipaus sinuun.
Vielä ajatus kulkee kirkkaana.
Mutta älä anna minun odottaa...


Sillä elämää antavampi kuin ruoka, juoma, ravinto, ja kaiken katkeruuden pois polttava, on ollut rakkauden henki.
Henki joka ei ole pitänyt silmämääränään omaa kunniaa, vaan tavoitellut vain onnesta osattomaksi jääneiden onnea.       -Ester Stålhberg-


Matkamietteissäni kuulen erään laulun sanoja;  Kun juna puksuttelee kohti "kantokylää", pian heiliäin saan lähelläin mä pitää...  kunnes... ...sivulta kuuluu toinen, jonka sanoja (naisen laulamana) jään kuuntelemaan.


Kun olin nuori, moni poika juoksi perässäni mun,
saattoi kotiin ehdotteli kaikenlaista.
Mä melkein siveästi odottelin sitä oikeaa,
joka ymmärtäisi suomalaista naista.
Hylkäsin tummat tuliset, myös pehmo hemmot helsingin,
jotain aidompaa mä etsin maailmalta.
Kun saapui rehti uros, sinisilmä maalaiskaupungin
sydän kurkkuun pomppi polvet suli alta.

Minun kultaseni pönäkkä tanakka punakka hanakka
rehti raavas mies, onnen hetket ihanimmat mulle antaa.
Minun kultaseni pönäkkä tanakka punakka hanakka
kilteinkin ken ties, vaik' ei ruusuja hän muista mulle kantaa.

Pian kirkon kellot soitti polkkaa, pappi lausui aamenen
hieman myöhässä! se pakko oli myöntää.
Nyt riemut riemuitaan ja harmit harmitellan kahdestaan,
anoppi ei meille nokkaansa saa työntää.
Niin tomera on tosimies ja muistaa kyntää sarallaan,
minkä aloittaa sen sattaa loppuun asti.
Jos harhateille hairahtuukin, syntinsä hän tunnustaa,
pyytää anteeksi ja katuu kamalasti.

Minun kultaseni punakka tanakka pönkkä hanakka
rehti ravas mies, onnen hetket ihanimmat mulle antaa.
Minun kultaseni punakka tanakka punakka hankka
kilteinkin kenties, vaik' ei ruusuja hän jaksa mulle kantaa.

Kirjailtua. -Onneni on meri-

                       


Haaveillen, uneksien,
hiekkaan kirjailen,
kaiken mitä onni olla voi.

Kaipuun jaksaa meri kaunis kantaa,
voimallaan se voittaa vahvan ikävän.
Tietää saan kun vaellan sen hiekkarantaa;
onneni on meri sekä hän.

Tuuli hiljaa soi ja kaipuun kantaa,
on meren liike tauoton.
Käy yksin kohti uutta rantaa...

Pilvi valkoinen oottamaan jää
kuin kaivaten myös ystävää...

Tuuleen kuiskaten soi meren laulu.
Vaiti kuuntelen.
Onnellinen sitä ilman voisi koskaan olla en.
 - Ulla Kytöluhta -