Hieno talvipäivä. Kaunis aurinkoinen ja sopivan viileä.
Tänään, kuten monesti usein ennenkin, alkaen marraskuun puolivälistä, jolloin oli vielä lumetonta aikaa, aloin aamukahvipöydässäni kiinnostumaan parista ahertajasta jotka joka aamu ilmeistyivat säännöllisesti ikkunani taakse, ensin toinen, sitten toinen, rinnakkain, meikäläistä katsomaan.
Heti aamuhämärän vielä hitaasti viivähtäessä nuo kaverukset saapuivat, saaden aamun kuluessa
muita saman henkisiä hengen heimolaisia seurakseen ja jopa asetelemaan rinnalleen.
Homma oli niin säännöllistä, niin kuin kaupungin porukka joka saapui eri osastoineen työpaikalle.
Ensin ilmestyi toinen, uteliaana, sijoittuen ikkunastani noin parinkymmen sentin etäisyydelle, sitten toinen tupsahtaen vierelleen. Molemmat tapittivat tummilla terävillä silmillään, paikallaan
lähes liikkumatta pysyen. Kiinnostuin uteliaista vieraistani, seuraillen puuhaparin askarteluja.
Koko homma oli niin hemmettin säännöllistä, melkeimpä kellonsa olisi voinut tarkastaa tulijoista, jotka säännöllisesti saapuivat kahviseurakseni. Aivan kuin olisi jotakin tärkeämpääkin sanottavaa
heillä minulle ollut. Ellei peräti oikein vaatimusta. Kuitenkin kaikki aurinkoisia, kauniita työpäiviä.
Mitä lie oikein mielessään aikoivatkaan. Äänet kiinnittivät huomiotani ja ihmettelin tuota tarmoa joka asuntoni ikkunan pelleissäni niin kovasti tuntui heitä kiinnostavan. Tuo asiantynkä jota heillä
tuntui olevan vaivasi mieltäni, etenkin kun tuntui sanaton vaatimus jatkuvasti vain lisääntyvneen.
Niinpä vihdoin viimein, pilkoin kauraleipäni murusiksi, avasin ikkunan, laiton murut ikkunani pellille, ja seuraksi kauranryynejä, ja leivän murut leikkuulaudalta, sulkien ikkunan.
Hitsi, mikä sirkus, sirkutus ja tilputus (tinttailu) alkoikaan ikkuna pellillä ja pihan männyn oksilla.
Seuraavina päivinä alkoi utelias ja samalla vaativa nokankoputus ikkunaruutuun, ellen muruja tai kaura ryynejä ollut muistanut valmiiksi tarjolle laittaa. Kaikki ryynimäinen tuntui kelpaavan vallan hyvin, ja ennemän näköjään kuluisi, joten ei kun kauppaan, tali palloja ostoslistallani.
Nyt olen saanut näistä veitikoista iloista seuraa, mutta ilmeisesti hieman ovat alkaneet ujostella
tai olisikohan lumen tulon jälkeen muutkin alkaneet ruokkia ja porukka on vaihtunut toisiin.
Näin voisi ajatella siitä ihmis arkuudesta, joka tällä hetkellä vierailijoiden joukossa vallitsee.
Tosin väki ja lajikkeet tuntuvat lisääntyneen aina valkopäätikkaa myöten. Näin maan jäädyttyä,
on aivan kuin rammer (routavasara) alkaisi koputuksensa, jäiseen maahan tunkeutuessaan, kun
aamu koittaa, kolina ikkunani pellissä alkaa.
Kun kello tulee kymmenen paikkeille, ilmestyy tuo järeä rikotuskone (tikka), jäätä rikkomaan. Tämän kuulee hirmu kolinasta joka työstä aiheutuu. Pienemmät seuraa sitten perässä, rusnaamaan (ammattisanastoa! viimeistelemään mahd. putoavat irtolohkareet) loput valmiiksi.
Mielenkiintoista, vaikka ihan jokapäivä työtä ei seurattua tule. Hienoa jäsenistön yhteistyötä.
