perjantai 20. toukokuuta 2011

Mittarin raksutusta.

                    

Vein syyni muiihin ja jatkoin juhliain, jäi lehti puihin jos ryypyn vielä sain, sen siinä kestin, lähtös kun tietää sain, se mikä esti, vain syitä hain.
Niin aika kulkee kuin ruhtinaat, tieni ne sulkee taas mennä saan. Nyt saakoon riittää kun muistan muun, saa tuuli niittää pois lehdet puun.
(Näin kertoo vanhan laulun sanat, muistini mukaan, menneestä elämästä, ei omastani)



Mitähän, jospa vielä tässä elämäni juoksupyörässä, näilläkin kilometreillä, löytyisi jokin kiintopiste, ehkä jopa ennen kesäkuuta.

Kykenisikö minun kaltaiseni ihminen siihen. Osaisiko pitkähkön, hieman erakoituneen käytöksensä jälkeen vielä täyspainoisesti suhtautumaan toiseen ihmiseen.

Altistuisi kenties vielä tunteille, joita ennenkin kenties on ollut, kokenut, mutta joita ei ole ehkä koskaan kyennyt täysipainoisesti omalta osaltaan kohtaamaan aikaisemmin.

Kykenisikö, osaisiko löytää syyn ja tarpeet, joilla voisi rehellisesti, täysillä eläen, liittyä
toiseen ihmiseen, hänen lähelleen, tutustua häneen rehellisesti, varauksetta.

Kykenisikö silloin astumaan tuon ratkaisevan askeleen, askeleen jolla astuisi jälleen tyhjyyteen, toivoon, epätoivoon, kenties toivottomuuteen, jonka oma riittämättömyys ja kykenemättömyys-tunne tuottaa, samoin kuin on oman tarvitsevuutensa ja haavoittuvuus-pelkojen kanssa

Sitäkö se elämisen pelko on. Löytää nuo omat, edellä kertomani pelkoni, puutteeni.
MIten musta vielä olisi matkalle, jossa tarvitsen toiselta, läheiseltä ihmiseltä tukea.

Kyetä elämään pelkäämättä, ja täysipainoisesti vuorovaikutuksessa toisen ihmisen lähellä. Tätäkö on elämän pelkääminen.

Kykenenkö koskaan toipumaan nykyisistä asenteistäni. Osaanko luopua niistä.
Luopua asioista joita harrastan, vain siksi kun oma, nykyinen tieni tuntuu mukavalta.
Tämä ylläoleva on pelkuruutta, pelkoa elämää kohtaan. Omahyväisyttäni pelkästään.

Monesti tämän kaltaisen tien kulkeminen muodostuu meille kaikille tuskalliseksi rämpimiseksi, aivan kuin raskaassa upottavassa hetteikössä etenemiseksi, välillä upotessamme lähes joka askeleella millon säärtä, milloin reittä myöden hetteikköön, tuohon vetiseen suomutaan, välillä rähmällemme kaatuen.

Kaatuessa harmittelemme matkalle lähtemistä, tietäen kuitenkin paluun edellistä hankalammaksi, joten kannattaa siis jatkaa. Johtaahan rämpiminen kuitenkin perille, vaikkakaan  ei se helppoa olekkaan.

Kaikestä tästä epätoivon suossa etenemisestä seuraa uskomukseni mukaan vain pelkkää hyvää, etenkin mikäli sen ponnistelun loputtua kykenen löytämään itseni.

Löytämään itseni sellaisena joksi minut on tarkoitettu ja luotu. Kukaties kykenen löytämään vielä kaikki hukassa olleet lahjani joita mulla ehkä vielä on.

Kenties myös kaiken sen mitä elämään väärällä tavalla kiinnittyneenä olevan, ulkoa ohjautumaan pyrkivän ulkokuoreni alta löytynee.

Näilläkö, tämän kaltaisilla eväillä minusta saattaisi olla vielä löytämään turvapaikka ja saavuttamaan se. Voisinko vielä (kin) kyetä kasvamaan omaksi itsekseni, toisen ihmisen avulla, häntä peilinä käyttäen, suostuen peiliksi myös hänelle.

Miksi peili. Olenhan ihminen jolla on loppujen lopuksi huonohkot yhteydet omaan itseeni, peiliin johon usein en edes kykene katsomaan, peläten sen rikkinäistä kuvajaista.

Näkisinkö jälleen syitä vain toisessa, en itsessäni. Toisessa ihmisessä, peilissäni, joka ei olekaan täsmälleen juuri sellainen jonkalaiseksi mielleyhtymäni on hänet mielessäni
muokannut. 

Olisiko hänen kanssaan mahdotonta elää sopusoinnussa, varsikin pidempää aikaa.

Petynkö kuin lapsi, aloittamalla äksyilyni, kehittymättömyyteni paljastaen, mikäli tämä toinen ihminen ei ole juuri sellainen täydellinen ihminen jollaiseksi olen hänet omissa mielikuvitukseni sopukoissa rakentanut, millaiseksi kuvitellut.

Pakenenko siis toista edelleen. Vai kykenenkö kohtaamaan tilanteet omana itsenäni, kohtaamaan vanhat tuskani, suruni, epäonnistumiseni, itsesyytökseni, menneisyyteni.

Pakenisinko jälleen tilannetta, jossa minun olisi mahdollista kasvaa kokonaiseksi, omaksi itsekseni, kasvaen katsomalla sitä aikaisempaa tyhjyyttä, jota pitkään olen edustanut.

Kasvaminen omaksi itseksi on aikuiselle tavallista tuskaisempaa. Kykenenkö täyttämään oman tyhjiöni tunteillani, tarpeillani, vai pyrinkö täyttämään sen joillakin tilapäisellä, johon olen totuttautunut vain omista itsekkäistä näkökannoistani johtuen.

Olenko vieläkin liian heikko voidakseni mennä yli muualta kuin aidan matalimmasta kohtaa, peläten kohtaavani uudelleen omat kipuiluni ja turhautumiseni.

Näitä tunteitako pelkään yhä edelleen.   En enää.

Yritän eheytyä. Matkustaa uudelleen aikuisten maailmaan, lapsen kaltaisena, luottaen.

Luottavaisena tulevaisuuteen katsoen. Elämän aitouteen, suostumiseni elämään vielä hetken tässä maailmassa, toisten ihmisten kautta, heitä tarviten.

Päivän jatkoja kaikille teille vierailijoilleni.

12 kommenttia:

  1. Mittari raksuttaa... totuus, jota ei voi väistyä.
    Rakkaudenunelma kuitenkin pitää säilyttää.. ♥♥

    VastaaPoista
  2. - Elämän pelkoa on monenlaista.
    - Myrskyn jälkeen on poutasää, - rakkaudessakin.

    VastaaPoista
  3. Mukavasti pohdiskelet. Tuosta jatkoksi tulee mieleen Tabermannin runoa ”kuinka paljon rohkeutta uskallan tänään jättää käyttämättä” eli uskaltaa pitää, kun jotain haluaa ja toivoa, että muiltakin löytyy elämänrohkeutta näistä mittarin raksutuksista huolimatta.

    VastaaPoista
  4. maxilla taitaa ollaki nainen.. !!! Trallallalllaa...

    Onneksi olkoon, mutta miksi pohdiskelet. Heittäydy täysillä mukaan sen hetken kuin se kestää, ei se kuitenkaan kauan kestä...:)

    Tai sitten kestää ja jatkuu ja.. kun duracel-pupu tulee avuksi...

    Lyckatillanyway. !!

    VastaaPoista
  5. Ulleriina. Totta turiset.
    Aika kulkee ohi, onneksi ei ole vielä kokonaan pysähtynyt kohdallani.

    Mitä unelmiin tulee. Ja unelmat ei lopu multa milloinkaan, vaikka muille mä niitä jakaisin, sillä syömmeni ompi niitä tulvillaan, ja siksi minä uneksin.
    (näin siis todetaan laulun sanoissa)

    VastaaPoista
  6. Tuhkimo.
    Myrskyjä päin, elämä näin, meitä se eteenpäin vie. Määrää kai sen, suuntauksen, ennalta arvattu lie...

    Ei kukaan ennalta voi aavistaa...

    VastaaPoista
  7. Valkoaspila. Kiitos. Pakko on pohtia omaa tuntemuksiaan, tilittäytyä joskus itselleen aidosti.
    Tiedä, muuttuuko mikään, mutta tekee joskus hyvää pohtia omaa omituista olemustaan...

    VastaaPoista
  8. KasKas. Omio viola.
    Millegrazia, Millegrazia, le petit fleur.
    Que sabe, que sabe, ehkä näin olis.

    Maxilla on aina ollut Nainen. Miksi. No, tiedäthän nuo tyttöset...
    Kaikki ovat sitäpaitsi olleet ns. "omia", ei lainattuja.

    Tämä ei ole mikään rinsessan sukkanauha.
    Paremminkin kulkurin valssin tapainen...
    ...niin, kenties juuri sen, joka jäi viimevuoden jussina toiseksi, saaristolaisromantiikalle...
    ...mutta sese taisikin olla orpopojan valssia... ...sanat...

    Tiedäthän orvokki hyvä. Puutarhurintaitoja tapaavana pyrin
    poimimaan tielleni sattumoisin sattuvia kukkia, koska pidän niistä...

    Kenties olen, kenties en,löytänyt.
    Ehkä jopa orvokin! elämääni,
    vai lieneekö tuo pelkkä taru, ehkäpä jopa molemmat...

    Pääasia kait on tämä:
    Kukka kumminkin... :*)

    VastaaPoista
  9. Minulta pääsi itku kun luin tekstisi. Niin samanlaisten asioiden kanssa painiskelen.Minut on luotu elämään yksin. Etsin kyllä ja hapuilen mutta kun vähän saan kiinni, työnnän pois. Semmoinen minusta on tullut! Mutta jospa sinä uskallatkin "elää"!

    VastaaPoista
  10. Voi namimelliseni, Ellimari.
    Kiitos sanoistasi. Itke. Helpottaa.

    Kyynelehditty on, milloin mistäkin aiheesta. Surusta, kaihosta, kaipuu-ikävästä, ilosta, onnesta.
    Herkimpinä, tai synkimpinä hetkinä.

    Kaikkiin meihin vaikuttaa omat aikaisemmat tapahtumat, valintamme.

    Esko Rahkosen Onnen kyynel, Matti Vierulan sanoitus, joka on eräässä aikaisemmassa plokissani videona, kuvaa tuntoja kohtalaisesti.

    Jos koittaisi vielä se hetki, onnen suuren kun tuntea sain, se hetki kun kyyneleen silmiini sain, oli onnen kyynel vain.

    Sinä olit niin lämmin ja hellä, syliis silloin kun suljit sä mun. Kun suudelman annoit ja hymyilit niin, suli syömmeni kyyneliin.

    Sinun katseesi polttava liekki, läpi sieluni poltti se niin. Sinun tukkasi tumma kuin syksyinen yö, minun poskeain hyväili niin.

    Jos vielkin tuntea saisin, saman onnen mä taas uudestaan, niin aarteenain vielä mä tallettaisin, kulta pikariin kyyneleen tuon.

    Sitä katsoisin aina mä silloin, elon taistot kun tuskia tuo, mulle murheenkin hetkinä lohtua suo, vain onnen kyynel tuo.

    VastaaPoista
  11. Uskalla elää ja tuntea minunkin puolestani, sielu siinä vain särkyy, sydänhän on jo särkynyt? Tämä on ihana tämä mustaruusu, vähän kuin...:)

    VastaaPoista
  12. Voi tokkiisa leskiseni. Toch toch.

    Täydellä syyllä ja; - niillä lopuilla voisin sanoa seuraavaa.

    Mä ruusun tumman, niin ihmeen kumman, tieltäni sattumoisin kohtasin, en tiennyt silloin keväisin illoin..

    Mutta ellei ole näistä kumpaakaan, ei edes sen särkyneen sirpaleita.

    Kuitenkin tämä mustan ruusu Taru, oli täyttä totta maaliskuusta alkaen.

    Vieläpä niin päin että tuo ruusu bongasi poimijansa, eikä toisin päin.

    Mut kesti se vain hetkisen...
    Osan huomiosta(ni) sai tyttären tapahtumat, iltalehti-otsikointi..

    Mutta kaunista niin kauan kuin se kesti ja hitsin hauskaa.

    Muistan hyvällä. (My Fb)

    VastaaPoista