tiistai 16. lokakuuta 2012

Tiistai. Aamun mietteitä.

                 

Loppuviikon kotiseutuvierailun aikana oli mukava nähdä vanhoja lapsuusajan tuttuja, nyt aikuisia osa jo eläkeellä olevia, toiset, vielä työelämässä vahvasti mukana.


Hetkinen matkaa läpi kotikylän raittia ja yli kuntarajan.
Pysähdyn kylän raitille, vanhan koskimyllyn ja "uuden" saharakennuksen (1958) kohdalle vanhan maitolaiturin (ns. kannupukki) vierelle nähdessäni tutun avioparin puuhailemassa perjantaisessa pikkuaskareissaan  kotipihallaan.














Vasemmalla oleva tie johtaa suoraan myllylammelle, sen avoimen padon yli, ohi puretun vesimyllyn,  lähinaapurin pihapiiriin.

Oikealla yhä kylän sahalaitos sekä mylly sen maitolaituri ja myös entinen postikeskus, josta meille peräkyläläisille, kaikille toisen kunnan rajan takana asuville talouksille tuotiin / saatiin posti. 
Myllylampi on lähes tyhjä, sen rannat paljaat runsaista sateista huolimatta juoksutus on suoraa, kahlitsematonta.
                                                       
Juttu kulkee kuin itsekseen monenlaisiin nuoruusajan muistoihin, siihen arkielämään jota silloin väkevästi ja konkreettisesti kädestä suuhun onnellisesti kaikki elettiin. 

Näiden myötä keskustelu siirtyi luontevasti nyky-aikaan, ihmisten erilaiseen paljon enemmän itsekeskeiseen käyttäytymiseen, mikä tuolloin oli paljon tuntemattomampaa, ei tosin kokonaan tuntematonta.

Mutta kuitenkin elämä oli silloin vielä hyvinkin ihmisläheistä, perheiden asuessa samassa taloudessa isovanhempien kanssa, joista yleensä yleisimmin mummo oli 
se tervaskanto, joka monesti kaitsi ja osittain opetti lapsenlapset perinteisille tavoille
niitä arvostamaan ja ehkä kunnioittamaan, vanhempien saadessa tehdä työnsä rauhassa.

Samoin oli naapurien auttamisen ja palvelemisen kanssa. Aina mentiin auttamaan erilaisilla talkoilla, naapuri avulla, sen sovun säilyttämiseksi tai jonkin takaisin maksun velvollisuudesta, kun oltiin aikaisemmin saatu itselle apua, tai ei ollut rahaa maksaa toisen työstä, maksettiin nyt toisten tekemä työ omalla työpanoksella takaisin, usein kaikkien työhön suinkin vain kykenevien perheen jäsenten voimin, miellytti ;) tai ei.



                                   







Ristiriitoja kiistoja ja kateuttakin tietysti oli, mutta pääasiassa harmoonista yhteiseloa.
Oli tietysti myös perheitä jotka pärjasivät oman perheensä voimin, mutta eivät myöskään osallistuneet muiden huushollien tarvitsemiin talkoisiin.
Elämä oli sujuvaa, usein hieman puuttellista ja yksipuolista varsinkin ruoan suhteen
rahaa käytettiin suhteellisen vähän, muuhun kuin välttämättömiin ostoksiin kuten vehnäjauhoihin ja viljan jauhatuksen ja sahausten (lautojen yms.) maksamiseen.

Nyt kun katselen aamuista uutislähetystä, jossa kerrotaan suomeen töihin tulevista Filippiniläisistä sairaanhoitajista jotka tulevat tänne töihin ja lähettävät täältä rahaa perheilleen, veljilleen, sukulaisilleen, kotimaahansa tehden täällä tyytyväisenä työtään
voidakseen näin menetellä.

Ihailen näitä marjanpoimijoita ja muita kaukaa tulleita henkilöitä, jotka nurkumatta ottavat sen hyvin pienen paremman elämän antaman mahdollisuuden jonka he ottavat kiitollisuudella vastaan (huolimatta huonosta ja hyvin usein epäoikeuden mukaisesta kohtelusta joita kokevat) eripuolilta europpaa ja muista paremmin voivista valtioista.

Jään ihmettelemään tätä meidän nyky-suomalaisen yhteiskunnan itsekeskeisempää nykyisin eniten vallalla olevaa piittaamatonta ajattelu ja käyttäytymistapaa
lähimmäisten  huolenpitoa koskevaa ja heistä huolehtivaisuutta kohtaan, suuntaa joka tuntuu hetkittäin piittaamattomuutena toista kohtaan vain vahvistuvan edelleen. 

Tämän aamuinen skype soitto oli tämän kirjoitukseni syy. Soitto jossa sain kuulla erään hoitolaitoksessa olevan miehen (55v) joutuneen uudelle osastolle hoidettavaksi.
Mies on ollut hoidossa jo pitkään, sairastuen jo nuorempana otsalohkon dementiaan
hiipuen hiljalleen yhä huonommaksi. Nyt kun hänellä ei enää ole vuosiin toimineet kun vain silmät, hänet on sijoitettu makaamaan uudelle osastolle yksinäiseen huoneeseen
ja hänelle on asennettu hälytys ranneke apua saadakseen.

Ranneke tälläiselle henkilölle joka ei kykene mitään raajojaan käyttämään, saadakseen tarvitessaan itselleen apua. 
Henkilölle joka ei ole moneen vuoteen kyennyt liikuttamaan muuta kun vain silmiään ja hieman hymyilemään kun häntä käydään katsomassa ja ruokkimassa.
Nyt muutamien päivien aikana paino on pudonut päivittäin ja putoaa yhä, syynä lääkitys ja kuivumisen uhka riittämättömän hoivan puutteessa.

Mitenkä nyt tulevaisuudessa mahtaa olla, kun jossakin on muistaakseni kaavailtu pitkäaikaisten potilaiden hoitovastuun siirtämista sukulaisille ja perheelle, sen jäsenten tehtäväksi. 
Mikäli näin käy tuleeko meidän yhteiskunnasta ihmisläheisempi, vanhanaikaisempi, vai tuottaako se lisää uusia ongelmia, joista esim. sairaasta pyritään nopeasti ja entistä helpommin eroon tavalla tai toisella, näin etenkin mikäli hän on haitta tai este vaikkapa perinnön saamiselle, muuten ollessaan vai turha rasite hoitajilleen.

Muttuuko ihminen, ja mihin suuntaan, käy huomispäivän tie..  


Hyvää kaunista syyspäivää vierailijoille.

8 kommenttia:

  1. En sano näihin hoitojuttuihin mitään, mutta muuten olen samaa mieltä tästä väkivelkasilla olosta, se toimi mainiosti meilläkin ihan niin kauan kun kotona asuin. Mielestäni kateellisuus ja itsekkyys on pahasti lisääntymään päin myös suloisessa Suomenmaassa eli kadehditaan sitäkin, että esimerkiksi nämä marjat viedään metsästä? Eikö ole parempi että ne joku poimii, kun että sinne mätänevät, kyllä niitä kaikille riittää ja sopu sijaa antaa.

    VastaaPoista
  2. Hello leskiseni.
    Parempi että joku poimii ne hyötykäyttöön kun ei kukaan. Ehkä joku sitten jopa käytää niitä, kun ne etee tarjoillaan.
    Kateutta on toki aina ollut ja tulee aina olemaan.
    En tiedä onko suomalainen keskiverroin kateellisempaa kuin muun maan kansalaisetmutta tuntuu kummalta kadehtia, nähdä vaivaa ja marmattaa joistakin marjanpoimijoista tai muista vastaavista, sekä ns. ala-arvoisesta työstä joka ei kelpaa yhdellekään suomalaiselle, ei sen paremmin harrastuksena kuin osoitettuna työnä, ajankuluna tai tarpeena sentään vielä vähäisessä määrin.

    VastaaPoista
  3. Lapsuuteni maalaiskylässä pidettiin naapureista huolta, jos jostain mökistä ei näkynyt valoa eikä kukaan liikkunut pihalla, mentiin katsomaan, mitä sinne kuuluu. Leipomispäivänä äiti lähetti lapset viemään lämpimäisiä naapuriin. Tänä päivänä tässä kerrostalossa sanomme naapureiden kanssa hätäisesti "päivää" jos sitäkään kun kukin kiiruhtaa omille tahoilleen. Apua ei arvaisi mennä pyytelemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näinkin Petriina, niin ihanan tuttua:)

      Poista
    2. Ainakaan täällä ei voi kutsua ketään lähinaapuria esmes äkkiseltään kylään tai muuten vain juttusille vaikka ulkona jonkun sanan onnistus vaihtamaankin.

      Heti katsotaan pitkään, mitä takaa ajatuksia tuolla nyt on tai onko se jotenkin kipee tai muuten pimpahtanu tai sairas jos se nyt jotakin käymään pyytelee.

      Tämä on muutamaan kerttaan kokkeiltu juttu, etenkin lähikerros (pää-asiassa)nais-naapureitten kanssa.

      Poista
  4. Huomenta petriina. Kotikylä(t) koostui pääraitin ja sen sivuhaarojen varrella olevista n. 120 taloudesta, tai savusta :)
    Tähän skaalaan mahtui pikkuisia mökkejä, taloja, ex-pikkutorppia ja maataloja. Kyllä kaikista pidettiin ns. "vaaria" eli siis kannettiin jonkinlaista kiinnostusta ja huolta, mikäli jotakuta asukasta ei vaikkapa vuorokauteen näkynyt niin käytiin viimeistään silloin katsomassa, mikä vaivaa tai onko sairaana tai muuta.

    Nuo lämpimäiset! Ihana asia, vaikka ei aina niin mieluista kun joutui sen lämpimäis-kakon viemään sinne ja tänne, etenkin ellei talossa ollut leikkikavereita, joiden kanssa leikkimiseen yleensä onnistui saamaan samalla äidiltä luvan hetkeksi aikaa.

    Mulla oli ihan lähinaapurin emännän veteen ja ohrajauhoihin tekemä kakko suosikki, vaikka se joiltakin kohdalta oli joskus jäänyt hieman "klittiseksi", siis kunnolla nousematta.
    Mutta hän leipoi kaasu-liedellä, koska pakari oli kylmä ja lämmittämätön (etenkin talvisin) jo kuuskymmenluvulta alkaen.

    Tästä äiti ei pitänyt, olihan äidin leipoma kakko oikeista vehnäjauhoista ja maidosta tehtyä ja ohra oli pääasiassa vain nauta-eläinten ja sikojen rehua.

    VastaaPoista
  5. Voi miten kauniita kuvia olet napannut syksyisellä matkallasi entisiin, rakkaisiin maisemiin.
    Tähän ikävämpään puoleen en nyt halua ottaa kantaa.
    Sehän on niinkuin se on!

    VastaaPoista
  6. Hello Ulleriina. Tämä on vanha koskimyllyn asuinrakennus, johon tuli aikanaan uusi yrittäjä.
    Karjalaispariskunta peräseinäjoelta.

    Tämän pariskunnan tytär, nyt 60v, nyt eläkkeellä asuttaa miehensä kanssa kotitaloaan.

    Kotiraitti on tuttu. Liikuttinhan siinä(alk 13v) jokaisen talon ohitse vuosikaudet kaksi kertaa päivässä meijerille maitoa ajettaessa ja usein toimitimme monien ihmisten asioita kylän osuuskauppaan, sen rauta- ja maatalous osastoille ja muualle, lähikauppoihin.

    VastaaPoista