perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sarjakuvia (Indian Chief) ja Sairaalaa...


               

Elettiin nostalgista vuotta 7.6.1959.  oli kaunis ja lämmin kesäkuun sunnuntai päivä.
Ilman lämpötila oli helteinen. Aamulla mittari oli jo näyttänyt +26 astetta ja kuumuutta oli jatkunut hetken aikaa.  Satalinna sairaala sijaitsi suurten korkeiden mäntyjen ympäröimässä rakennus kompleksissa hieman muista erillään.
Sen takapihan puolella oli suuri parveke, ja rappujen kohdalla rakennus jakaantui kahtia. Vasemmalla oleva puoli tuberkuloosi potilaille, oikealla oleva lasten osasto.


Saimme luvan päivittäin tapahtuva ulkona oleskelun aikana olla hetken ilman paitaa liikkua vain pelkissä uimahousuissa, sekä
kumitossuissa, varoitukset auringosta ja olla polttamatta itseämme 
Ruokailu ajan tullessa odotimme jälkeen alkavaa vierailuaikaa ja minä odotin isän vierailua.
Vieraita tuli eikä isää näkynyt vaikka kuinka odotin. Hetken kuluttua hoitajatar
tuli kertomaan, isäni oli soittanut ja odotti minua luokseen päärakennuksen edessä olevalla suihkulähteen reunalla.


Nopeasti kumitossut jalkaan ja olin pian matkalla keskus rakennuksen aulan edessä olevalle suihkulähteelle (jossa myös silloin linja-autojen pääpysäkki) metsikön korkeiden mäntyjen keskeltä menevää polkuja pitkin joita hoitajan ohjeiden mukaan seurasin. Tossut olivat tarpeeseen muuten pehmeällä havun neulaisten peittämällä polulla jonka pintaa auenneet männyn kävyt nyt koristi.


Edellinen vuosi 1958 olin toukokuussa täyttänyt 7 vuotta, valmistautuen syyskuussa alkavan kansakoulun enimmäiselle luokkalle. Samana kesänä lääkärin tutkimus, josta olin saanut tutkimus pyynnön sairaalaan, johon joutisin lähtemään heti kun sopiva aika ja vuodetila paikka löytyy.
                                                                                                   
Koulua olin ehtinyt käydä vain vajaa kaksi viikkoa kun sairaalan lähete oli saapunut ja minun oli lähdettävä tutkimuksiin, joissa aika tulisi kulumaan ainakin vuoden ajan.
Tämä oli kaikkein pisin aika jonka olin nyt joutunut kodistani poissa olemaan.
Nyt tutkimukset olivat jo päätöksessä ja ennen juhannusta, ehkä jo seuraavan viikon aikana odotin kotiin pääsyä, kotiini, josta niin kauan (n. 10 kk) olin ehtinyt olla poissa.

             


Pääsin hengästyneenä ja kuumissani perille. Raikkaan suihkulähteen vieressä oli penkkejä joista yhdellä isä puvussaan, lukien kuvalehteä. Kapusin penkille viereen istumaan. 
Hiljaisuus, käden liikahdus, kun isä puristi vasempaan kainaloon vaiti ollen minua katsoen, kunnes viimein sanoi.  
On hirveän kuuma, en jaksanut lähteä sinne asti, kun ajattelin että olet koko ajan ollut melkein terve ja nuorempi olet juoksemaan tänne minua vastaan, koska tämä vierailu on nyt lyhyt ja viimeinen, pääset pian kotiin ja silloin äiti tulee hakemaan.

Sain rahan juosta hakemaan jäätelöt meille molemmille ja isä kertoi lähtevänsä heti seuraavalla linja autolla, joka kohta saapuu. 
Tapaamisesta tuli lyhyt, kun jäätelöt oli tullut syötyä saisin lähteä paluumatkalle. Hetki vielä isän vierellä penkillä lehteä selaillen sen kuvia katsellen, kysyen niiden selitystä, saaden myös vastaukset. Vierailu oli hiljainen, totinen, lähes tylyltä vaikuttava hetki.

Linja auto saapui, isän noustessa siihen kättä heilauttaen minun hämilläni lähtiessä lehti kainalossani paluumatkalle, oudoin tuntemuksin. 
Äkillisen tunteen vallassa kaipasin äkkiä suunnattomasti kotiin, seikka jollaista en ollut tuntenut kaiken täällä viettämäni aikana, olihan niin paljon uutta ja monia kavereita.
sekä vapaa ja huoleton olotila jota edes sairaus ei ollut vaivannut koko aikana, vain ne monet kuvaukset ja tutkimus käynnit hoitajien seurassa olivat sitä varjostaneet.

Päästyäni huoneeseen, josta kaikki muut olivat poissa, istuin pöydän ääreen lukemaan tuota suurta villin-lännen lehteä joka oli hieman hankala avattava sivujen irtoamisen pelosta johtuen. 
Kuvat olivat upeita, yksityiskohtaisen tarkkoja kuvaukseltaan, hieman punaruskean sävyn täyttäviä mutta selkeitä, ja joissa selityksen ja puhe tekstin osuus oli niukkaa. Seikkailuita oli kaksi erillistä.

Nykyisin lehti olisi normaalia B-5 albumi kokoa tai ainakin hyvin lähellä sitä.
Lehden numero oli 2/1959. ja lehti neljä kertaa vuodessa moniväri painatuksena.

Lehden nimenä komeili Intiaanipäällikkö ja ratsun selässä olevalla intiaanilla oli Colt-revolverit vyössään olevassa kotelossa, sekä yksi sulka tukan pantaan kiinnitettynä. 

Olin nähnyt intiaanien kuvia aikaisemmin ja niissä päällikkö oli aina kuvattu monella sulalla koristetussa päähineessä sekä nahkaisessa asussa. 

Yhä tänään muistan kuin eilisen, lehden juonen kertomuksen jossa tämä intiaani puolusti yksinäistä vanhusta valkoisia roistoja vastaan, jotka yrittivät häätää miehen joen rannalla olevasta hirsimökistä, joka puolusti itseään kerran laukeavalla takaa ladattavalla kiväärillä, jossa näyttettin tämä patruunan lataaminen. 

Kysyessäni tästä aseesta isä selitti minulle, millainen on suusta ladattava kivääri, mikä takaa ladattava, mikä kerran laukeava, tai erillisellä patruuna lippalla varustettu.

Vanhuksen mökkiin virran yli uimalla peuran päällä naamioituneena yritti eräs roistoista jolle vanhus järjesti kuuman vastaan oton Intiaanipäällikön huolehtiessa muista samalla puolella rantaa olevista rosvoista näistä loput kukistaen, päättäen rosvojen maan anastus aikeet.

Hieman myöhemmin tämä Intiaanipäällikkö sai seurakseen yhä enemmän tilaa ottavan valkoisen ystävän ja apurina toimineen naamiotuneen miehen, yksinäisen ratsastajan.
Tämä silmänaamiolla varustettu (Texas Ranger Dan Reid hahmo) asettui lopulta lehden sarjan (kustantajan vaihduttua) johtavaksi henkilöksi jossa Intiaanipäällikolle annettiin vain avustajan rooli ja nimeksi Tonto joka tarkoittaa espanjaksi hölmöä. 

Lehden kustantaja vaihtui ja samalla vaihtuivat myös sankareina ja pahiksina olleet intiaanit valkoihoisiin. Intiaanopäälliköstä tuli Tonto, Lone Rider uskollinen apulainen.
Hieman myöhemmin, ennen kuin yhsinäisen rangerin tarina alkoi olla loppumassa, tämä intiaani siirtyi lähes suoraan sellaisenaan Cary Cooper esikuvana tehdylle Italialaiselle Tex Willer sarjakuva lehden seikkailuille, 
nyt winchester kivääri asenaan. 

Näin jälkikäteen, miettiessä tuota sankaruuden vaihtoa, Intiaanipäällikkö (The Chief) lehteä voi hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä etnisenä julkaisuna sisältönsä mukaan.


Tänään:
 Historian pyörä on pyörähtänyt jälleen. Se on pyörähtänyt runsaat 60 vuotta.

Jälleen ratsastavat valkokankaalla Lone Rider  ja Tonto.

Tällä kerralla uusin modifioiduin menetelmin ja seikkailuiden teknillisessä hengessä.
Näemmekö joskus nämä sankarit jälleen myös laadukkaina sarjakuvina. 

Tuskin sentään, sillä perinteisen sarjakuvan aika on jo auttamattomasti ohitse.
Nykyaikana kaiken pitää olla digitaalisessa ja sähköisessä muodossa ennen kuin ihminen kykenee sitä edes kunnolla käsittämään tai mieltämään millään tavalla.





12 kommenttia:

  1. Kauniisti kerrot tapaamisesta isäsi kanssa, Maxi! Uusista kavereista huolimatta oli varmaan pitkä vuosi koko perheellesi. Onneksi kaikki päättyi hyvin...

    VastaaPoista
  2. Huomenta Milena.
    Kyllä. Isä oli tärkeä minulle.
    Oikeuden mukainen, "helposti syttyvä" mutta hyvin huumorintajuinen
    myös tilannne komiikalle.

    Myönnän että vuosi oli pitkä, mutta ei tosin :) minulle.
    Oli hienoa saada olla puhtaassa ja suuressa ympäristössä(+ulkoalueet)ja kulkea vapaana kärsimättä sairaudesta.

    Nämä aihepiiri tekstini eivät tule aina konologisen tapahtumaketjun mukaisessa järjestyksessä vaan spontaanisti, yleisen tapani ja hektisten tuntemuksieni tai aihepiirien mukaan, johtuen osittain myös "vanhoista" luonnoksista.

    VastaaPoista
  3. Moi pitkästä aikaa, postauksen alkuosa isästä ja sairaalasta on hyvin riipaiseva, se jää tarinana nyt jotenkin kaipaamaan jotain, mietin mitä? Yhteenvetoa, paluuta kotiin, tunteita,ajatuksia ??
    sä olet sillee nopee että et ehdi miettiä kun kirjoitat, sama vika nääs mulla joskus, kun innostun, teksti pomppii laidasta laitaan, hyvä jos itse saan tolkkua saati lukija:)) vali, vali:)
    Inkkari juttu on oma tarinansa, jos se olisi ihan erikseen olis parempi..mun mielestä nääs:)) Olen aina tykänny inkkari jutuista, lapsena mä tein kanan ja linnun sulista nauhaan päähineen, vähä naapurin kakarat oli katellisia:) ja lännen leffat oli paljon katsottuja filmejä, aina ei oikee tienny miks vollasin, kun se oli niin sotaisia, ei ollu kiva kun inkkari kuoli, mut ei ollu kiva jos valkoselta lähti päänahka, ungh;)

    VastaaPoista
  4. Huomenta. Kiitos, olen tätä juttua pätkittäin kertonut aikaisemmin.
    Liittyy elämänkerta kokonaisuuteeni, josta täällä pätkiä olen julkaissut.

    Tämä sairaalareissu tulee/on tullut pätkittäin, jatkona siihen pitkään polkupyörämatkaan, jota joskus kirjoittelin, ja jonka paluu osa puuttuu vieläkin.

    Tämä plokisivusto on ilmeisesti sellainen, että päivityksillä nämä taidan saada juoksevaan aikajärjestykseen.

    VastaaPoista
  5. ai niin, en ole kaikkia lukenut, osan olen. Ne vaan koskettaa oikeesti, kun ne on aitoja muistoja, joskus ylämäkee joskus alamäkee, elämänkulku on sellasta. Jatka vain samaan malliin.. jokaisella on tapansa .. pomppii ne minunkin tarinat; heh,, en ole paljon elämänkertaa enää kirjoitellut, joitakin yksittäisiä tapahtumia vaan.

    minä en osaa päivitellä muuta kuin omaa osaamattomuutta;)) Ungh:)

    VastaaPoista
  6. Kirjan luonnosta täällä ei parane julkaista, sen verran koskettava se on monen sukulaiseni ja tuttuni kohdalla.

    Oma vaivansa on vielä keksiä nimet, oikeiden nimien tilalle jotka nyt luonnoksessa vielä ovat aitoina henkilöinä, sekä loppusilaus, pätkä enoni nuoruuden kohtalosta 30 luvulla "Frankkilainan" aikaan vielä
    odottaa täsmennystä, parin muun seikan ohella.

    VastaaPoista
  7. Tuolle ajalle tyypillinen isän ja pojan kohtaaminen, tunteita ei tuon hellemmin osoitettu, vaikka ne mukana olivatkin.

    VastaaPoista
  8. Patriina. Niin se oli.
    Sen takia neuvominen ja muut opit, kun ne tulivat pelkistetysti ja hieman verhotusti ilmaisemalla, jävät hyvin mieleen.
    Niin myös saatujen nuhteiden kanssa.
    Yleensä neuvoissa ja nuhteissa mukana oli vielä verrannollinen ohje.
    Esim vaikka elokuvassa, kun kysyin kuoliko roisto, niin isän sanat olivat.
    Kuolihan se, mutta vaan näytellen sitä tässä elokuvassa ei oikeasti.
    Ajattelppa nyt järjelläs, kenen sinä luulisit menevän elokuviin näyttelemään jos aina tapettaisiin jossakin kohdassa ja otettasiin uusi tilalle, menisitkö sinä sellaiseen elokuvaan. Vastasin en.

    VastaaPoista
  9. Näytellään vain, ei se oikeasti kuole on tuttu juttu itsellekin ja eleetöntähän se oli, mutta rakkauden ja elämän viisauden täyttämää. Osaisipa itsekin olla sitä. Oli Sinulla vain pitkä vuosi silloin, se vaikutti monella tapaa Sinuun, kuin veljesikin menetys.

    VastaaPoista
  10. Huomenta, Mustis.

    Hyvin säilötyistä muistitiedostoista limbinen järjestelmäni kaivaa
    sensorin avustuksella tilanteita, kuin suoraan valkokankaalla oleva, silmieni eteen nähtäväksi, lähes eläviksi muisteluiksi.

    Enimmäkseen vähä-eleistä, ja ehkä vielä enemmän sanatonta, mutta puhuttelevaa, juuri sillä oikealla tavalla, vaikka tunteiden ilmaisu
    olikin suhteellisen vaatimatonta.

    Veljen menetystä en oikein osaa surra sillä oikeammalla tavalla.
    Hän kuoli jo vuotta ennen syntymääni.

    Satalinnan aika oli mulle tosihyvää ja ihanaa lapsuuden aikaa. Sain olla vapaa ja onnellinen sekä ennen kaikkea lähes kaikkien muiden kavereiden veroinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, monesti näinkin, miettii muutaman kerran hospitaalissa ollut. Kivaa muistelua joka tapauksessa, liekö sama limbinen juttu itselläkin.. Sitä en muistanut, että veli kuolikin jo ennen syntymääsi, vanhempiesi kautta suru vaikutti varmasti Sinuunkin, vaikka ihmiset olivatkin silloin jotenkin jäyhempiä ja sulkeentuneempia eikä turhia lörpötelty. Isä toi yhden ainoan kerran kukkapuskan äidille ja olin aivan varma että siellä on sateenvarjo:)

      Poista
    2. Huomenta Mustis.
      Tykkäsin, kun sain sairastaa ilman että olin edes sairas.
      Toisin sanoen, en muista kuin yhden hieman suuremman (vakavampi) astmakohtauksen siellä olo-ajaltani.

      Muu aika oli iloisen huoletonta, joskin hieman yksinäistä kun toiset isommat kaverit kävivät koululuokkiaan ulkoterassin alapuolella olevassa koulussa, jossa oli pojille ja tytöille omat luokkahuoneensa.

      Sain lintsattua jopa koluluokalta, jonne parempikuntoiset joutuivat kun tulin sattumalta yxkax yllättäen sairaaksi :)

      Tässä yhdessä kohtaa muistini on hatara. En nimittäin muista äitini saaneen yhtään kukkapuskaa isältäni, lasuusaikanani.

      Poista