maanantai 24. tammikuuta 2011

En katso naamion taa...

                       

                                                              
Huomenta. Matkailu avartaa, sanotaan. Näin ehkä, ilmeisesti, lyhyemmälläkin reissulla.
Pitänee ehkäpä miettiä, kunhan ehtii näiltä keleiltä keskittyyn, muutamia otsakkeitakin.
Paljon turhaa, sitä hyvin mainostettua, smalltalk-järkijälkiviisautta näkyi esiintuodun.

Sen sijaan, reissullakin, lööppejä lukiessa, huomaa maskeerauksen tai maalauksenkin
tarpeen, saati mainostamisen, säilyneen edelleen samanlaisena, kuin aikaisemminkin.

Maalataanhan niitä vanhoja latoja, sun muita vanhoja rakennuksia, joka tosin joissakin tapauksissa huonontavat lopputulosta, ennenaikaistaen.

Oma suosikkini kuitenkin olisi tuollainen vanha hirsirakennus, jonka maalaamattomat
hirret aurinko on paahtanut ruskeanpunertavaksi, säilyttäen aidon, alkuperäisen vaatimatoman karunkauniin kuosin, joka varsinkin aamu- tai ilta-auringon säteiden kanssa pääsee oikeuksiinsa ja jota voisi mielensä halusta ihailla.

Tämän kaltaisen mökin oven avaisi mielellään. Nähdessäni olen miettinyt, koputtaisko.
Toisaalta, oveni avautuu helposti, kunhan oikein osaa koputtaa. Mikäli se joillekin on avautunut, on myös pysynyt auki, jos on avattu, mutta se myös sulkeutuu helposti.

Elämä on, kuin gambia hiekkarannoilla. Satasella saa huomiota koko vuorokaudeksi, henkilöltä joka jaksaa ihailla juuri minua, vain minua, keskittyä juuri minuun, kokonaisen päivän. (Tv-ohjelma) Seuraavana päivänä uhrataan (itselleen) jälleen uusi satanen... 

(Elämää, maksettua, kuten elämä yleensäkin, tapauksittain saattaa esiintyä, ei sen enempää. Syvyys siitä vain kun kovin monelta tuntuu puuttuvan.
Voi, ollapa olio-scharms'heikk, taik' joku muu viisas, äkkirikas, lotottua kun ei taaskaan tullut. )

Entä he, joilla ei ole joko nuukuudesta, puuttumisesta, tahi muista syistä antaa satasta.

Tein kerran laulun, sen, jossa kohdataan tein meistä laulun, kuin tietä jatkuvaan...

Pois tietä kuljin näin monta matkallain,
mä portit suljin, ne vaikka auki sain,
Sen tunsin tiellä, yhden vain portin näin,
sen taakse siellä mä aina jäin.

Pois muun mä heitin ja liityin juhliviin,
sen siinä peitin, mä että kaipaan niin,
jos seuraa hainkin, kenet mä siinä näin,
mä minkä sainkin, vain yöksi jäin.


Niin aika kulkee kuin ruhtinaat,
tiesi se sulkee, tai mennä saat.
Sen siinä kestää, kun viereen jäät,
ja minkä estää, vain unta näät.


...nyt saakoon riittää, jos kestän muun,
saa tuuli riistää, pois lehdet puun...                                               (Trioli beat tempo 68)

8 kommenttia:

  1. Otsikkoon lisäystä:
    ....on paljon hauskempaa varmaan, kun paikalla armaan on tuntematon...
    Kukas sen esittikään suomeksi?

    VastaaPoista
  2. Muistui kotimökki mieleeni, nyt jo heinää ja puuntainta kasvava kumpare metsän keskellä, aikoinaan ajan patinoima hirsiseinäinen...

    VastaaPoista
  3. Ulleriina. :)Just noin. Seseainase. Ylläri!
    Kristiina Hautala(pohojalaasiako?).
    Ekako laulava "miniläppärimme".
    (...ei saa uskaltaa, ei, jos jäädä saa, kielto on ehdoton...)
    Liekö vielläkin likka-ihminen :)

    VastaaPoista
  4. Petriina! Just sellainen, jossa on värit, hajut, tunnelmat kohdallaan... ...aistittavissa...

    VastaaPoista
  5. ..kielto on ehdoton..:) aika jyrkkä tyttö tää Kristina..
    Ei se kyllä pohojanmaanflikkoja oo..

    VastaaPoista
  6. Niin on. Jossain vaihessa teke levottomaksi.
    Jaahhah. ! :) Neks plikat sitton ehrollisia...

    VastaaPoista
  7. Ehtoja on, muttei kovia..
    Hyvänyöntoivotukseni!

    VastaaPoista
  8. Hienoa. Tähän päätelmään oon tullu.
    Kenties, kenties, kenties...
    Aamukahviterveisin.

    VastaaPoista