Lapsuuden tarinaa. Osa 5.

           

Kuten aikaisemman osan tekstin alussa kerroin, uusi vaiva oli ilmaantunut maailmaan, menoa ja meinkiä ihmettelemään sekä muutamaa vuotta myöhemmin elämän erilaisia vaiheita ja kuvioita kummastelemaan.

Joten, kun välskäri väänsi ja lääkäri käänsi ja myös tippatäti (terveys sisar) oli omat loitsunsa ja poppakonstinsa julki tuonut, todettiin kuten laulussa kerrotaan, poika oli melkein :) kelvollinen.  

Kuitenkin pientä hentoista vartaloa lähemmin tarkasteltaessa oli huomattu rintalastan kohdalla oleva, silloin noin kananmunan puolikkaan kokoinen lommo tai painautuma, ns. suutarin kuoppa, muun osan kehosta ollen päällisin puolin kunnossa.
Tenava oli suhteellisen terve esimmäiset pari vuotta, mitä nyt suuriruokainen ja ahnas
varsinkin äidin maidon perään, vahvistuen ja kasvaen lähes normaalisti.

Näiden parin vuoden kuluttua alkoi ilmaantua nuhaa ja yskää, joka lapsilla oli varsin tavallista tuohon 1950 luvun alkuvuosina ja pian ilmaantui myös muita oireita, joita esiintyi pääasiassa yön aikana tai nukkumassa ollessa tehden unen levottomaksi ja huonoksi haitaten myös muun pikkuperheen jäsenten nukkumista ja toimintaa.

Syntyi taive ihottumaa, joka todettiin pian maitoruveksi. Lääkäri määräsi voidetta joilla kaikki niveltaipeet ja kainalot pesun ja kuivauksen jälkeen voidella ja samalla annettiin ankara kielto itsensä raapimisesta ihottuman leviämisen, pahenemisen estämiseksi.

Näin kuitenkin myöhemmin tapahtui, maitorupi tuli jälkitautina tai jälkiseurauksena,
kunnes myöhemmin ennen rippikoulu ikääni alkoi itsestään vähenemään, esiintyen käsien taive kohdissa hikoilun yhteydessä, etenkin jos käytin vaatteita, kuten talvella.
Tähän vaikutti myös pyykin pesuun käytetyt aineet ja tietysti hankaus tai raapiminen.

Keväällä kerran, ollessani yli kolmen vuotta vanha, tie vei lääkärille, jossa todettiin keuhkoputken tulehdus, joka oli kehittynyt keuhkokuumeeksi asti, joten passitus tuli naapuri kunnan sairaalaan, jonne pääsin yksityisen lääkärin vastuulla olevana potilaana, lääkärin joka naapurikunnan keskustassa ehti toimia aikuiseen ikääni asti.
Tämä oli ensikerta kun olin sairaalassa pidempään, noin kolmen neljän viikon ajan.

Kotuiduin ja ajan kuluessa oireet pahenivat, elämiseni muuttuessa kummalliseksi.
Tästä ajasta 2,5v - 4v muistan parhaiten vaaleanvihreän jatkettavan häkkisängyn johon minut oli sijoitettu, sama jossa yritin nukkua ja leikkiä hereillä ollessani, mutta jonka reunan yli kykenin nousemaan tarpeilleni ja leikkimään lattialla paremmassa kunnossa ollessani.

Vanhempana ollessani muistan muutaman viikko lehden sarjat sekä El Zorro ja El Coyote lehdet, joita selailin aikani kuluksi, syöden ja imeskellen saamaani herkkua, suolakurkkua, jota meille oli ostettu kokonainen 10 kg astia. Tuossa samaisessa sängyssä istuessani opetelin samalla kirjaimia ja lauseita muista kirjoista, joten opin lukemaan ennen kun täytin viisivuotta, jolloin saimme siskoni kanssa Jörö-Jukka (Struwwelpeter) kirjan joululahjaksi, kirjan jota pidettiin liian julmana minulle.


Samoin muistan sen pienoisen kummastelun, kun jouduin oleskelemaan lähes aina kodissa sisällä, pieniä ulkona olemisen hetkiä lukuun ottamatta. Kiinnostava seikka oli aina kevällä ilmestyvät suomalainen VANAJA
tai "kassi", venäjällä valmistettu GAZ kuorma auto, jotka noutivat talven aikana vanhan maantien laitaan pinottuja propseja tai halkoja. 

Miehet lastasivat käsin ja pientä lastauskoukkua apuna käyttäen puut poikittain lavalle. Samoin meneteltiin halkojen kanssa. 
Propsi = 2m  oksittu havupuun pätkä. Halko = 1m pitkä ja halkaistu lehtipuun pätkä.
Tätä ajovaihetta kesti monena kauniina kevät päivinä, kun enimmät lumet jo olivat maantieltä sulaneet. Usein kävi niin että auto juuttui kuraiseen vanhaan tien pojaan eikä jaksanut lähteä kuorman kanssa liikkeelle. 

Toisella, Vanaja autolla, yritettettiin joskus hinata, mutta tuloksetta. Kuorma oli purettava jälleen käsin, hinattava auto tyhjänä pois, ja lastattava kaukaa kantamalla uudelleen täyteen kuormaan. 

Tätä kuormaamista, purkamista ja uudelleen lastausta en ymmärtänyt sen toistumista
jälleen seuraavan vuoden keväällä ja jälleen seuraavana. En ymmärtänyt minkä takia ei voinut odottaa hieman kuivempaa aikaa.

Tämän jälkeen miehet laittoivat renkaiden painamiin jälkiin samoja propseja tai halkoja seuraavaa tulokertaa varten. Nyt auto saattoi pysyä lastattuna painumatta liiaksi maan sisään. Muutamat kerrat muistan kun tästä toimen piteestä ei ollut pitkäaikaista hyötyä vaan auto vajosi jälleen syvälle, nyt niin että takapyörien edessä ja niiden alla olevat puut haittasivat auton pois pääsemistä lastauspaikalta, joten ei auttanut kuin purkaa kuorma ja lastata se jälleen uudelleen. Tämän jälkeen miehet usein luovuttivat saapuen vasta kun vanhan tien ympäristö oli kuivunut tarpeeksi, ettei auto enää uponnut maahan.

Pitkät tukkipuut nouti auto jossa oli pitkä perävaunu. Alussa miehet lastasivat tukit käsin ja nostokoukuilla ensimmäisen kerros auton lavalle ja sen jälkeen vaijerilla toimivilla tukkisaksilla, jotka toimivat nosturin ja vinssin avulla täyden kuorman.
Näiden lastaaminen sujui paljon helpommin, tuon nosturin ja vinssivaijerin avulla tarvitsematta juuri laikaan poistua kovalta maantieltä.

Kun ahdistus kohtausten aika jälleen väistämättä koitti, olotila alkoi tuntua heti kamalalta jos nukahdin hieman pidemmäksi aikaa, en saanut henkeä selällä ollessa, kyljellä maaten hieman paremmin, nukkuminen muuttui kummalliseksi ja katkonaiseksi. 

Oli kuuma, hirvittävän kuuma, koska nukuin kaiken lisäksi keittiön uunin vierellä, joten potkin aina yltäni pois pienen vaalean vihreän peittoni jossa oli valkoisia pieniä palloja ja valkoiset raidat molemmissa päissä. Yöt olivat vaikeita, aloin pissata alleni jatkuvasti hetkeksi nukahtaessani ja muistan yhä vielä häkkisänkyni patjan ja peittoni tuoksut, patjan joka pian vaihdettiin toiseen, aikuisten patjasta tekemällä ja alleni sijoitettiin jotain kosteutta pidättävää, joka aiheutti lisää tuota inhoittavaa lämpöä ja tukahduttavaa kuumuuden tunnetta.

Tuolta ajalta on varmasti peräisin yhä vielä tallella oleva inhoni kuumuutta kohtaan, pidän ja nautin edelleen viileästä ja raikkaasta ilmasta mieluimmin kuin kuumuudesta. 

Yskä oli lähes kohtauksittain jatkuvaa, liman erityksen alkaessa tuolla yskimisellä, jatkuen usein lähes yön ajan, helpottaen hieman kun pääsin jaloilleni tai istumaan, jolloin olotila tuli paremmin siedettäväksi. Tästä syystä istuin paljon keittiön pöydän vierellä päätä käsiin tukien jossa asennossa olotila oli paras, tai uunin vierellä pikku jakkaralla samassa käsinoja asennossa, kunnes viimein sain nukahdettua hetkeksi. 

Pahimpia samaan aikaan esiintyvistä sivu-oireista oli lähes jatkuva unen puute, siitä johtuva väsymys, kylmät vilun väristykset, sekä hyvin herkästi kohoava kuume. 
Kunnan lääkäriltä saadut pillerit hieman helpottivat oloa, mutta jatkuva liman irroitus oli suuri haitta, jota irroittava yskälääke vain tuntui lisäävän, vaikka toisaalta myös auttoi.

Näiden lisäksi haukoin henkeäni samaan aikaan yskimisen välissä kuin kala kuivalla maalla, kykenemättä hengittämään kunnolla näiden pari kolme viikkoa kestävien oireiluiden aikana, kunnes kohtaukset helpottivat hetkeksi, jatkuen väistämättä jälleen pienen paremman kauden jälkeen entisenlaisina tai pahempina vuoden aikojen mukaan hieman vaihdellen, alkaen miltei huomaamatta pienin enteilevin ensioirein josta kohtaukset puolessa päivässä, kunnes saavuttivat uudelleen huippunsa, jälleen uudelleen omalla ajallaan laantuen oireettomaksi.

     


Nämä monet varhais lapsuuden yöt kuluivat vanhempien käsivarsilla, eniten äidin mutta myös isän, jotka valvoivat kanssani samoin kuin samassa huoneessa nukkuva isosisko sekä naapurihuoneen mummoni joka myös osallistui hoitamiseeni monin tavoin päivän kuluessa.
Näille lohdutusta ja helpotusta antaville käsivarsille minun usein oli helppo nukahtaa, heräten lähes kohta kun minut oli asetettu häkki-sängylle nukkumaan ja peitelty.

Talven tullessa oloni aina hieman helpottui kylmän raikkaan ilman vaikutuksesta, tietysti myös siitä syystä kun allergiaa ja hengistystä vaikeuttavia kohtauksia, tai niitä aiheuttavia tekijöitä ei ollut niin paljon kuin kesällä, vaikka näitä pienessä maatalossa tai paremminkin maaseutu ympäristössä jatkuvasti ja väistämättä esiintyi. Kaikesta huolimatta tämä osoittautui myöhemmissä vaiheessa paremminkin suureksi eduksi kuin haitaksi. Ainoa murhe oli meidän pystykorva, koira josta minun takiani luovuttiin.

Osaksi helpotti myös hieman hatara, kolmiomittauksella rakennettu uusi kotitalo, josta vielä osittain eristeiden täyttö puuttui eteisten, kuistin ja vintin osalta, joissa se yhä oli hieman vajaa, kun rakennusaikana ei saanut sahalta kuivaa sahanpurua riittävästi, joten ilman vaihto toimi hyvin, keittiön uunin ja mummon kamarin peltiuunin suomasta lämmöstä johtuen lämpöä oli kuitenkin tarpeeksi talven ajaksi.

Lähiseudun lääkärien kehoituksesta vanhempani alkoivat etsiä apua kaupungista, astmaa ja allergiaa hieman paremmin tuntevilta lääkäreiltä joten pian suunnattiin kohti porin kaupunkia. Olin yli neljä vuotta vanha kun istuin Skoda 1200 takapenkillä
matkalla kohti uutta asiantuntevaa lääkäriä joka tutkisi minut ja määräisi lääkkeitä.
Tällä käynnillä sain pilereitä jotka myöhemmin vaihdettiin toisiin, sain myös Franol yskänsiirappia jota kunnan lääkäri oli minulle jo aikaisemmin antanut.
           
Pääsimme annettuun osoitteeseen, suuren korkean kivirakennuksen eteen. Pian olin kummallisessa laitteessa, hississä, joka ulko ovena oli suuri metalliristikko, sisäovi avautui ja sulkeutui isän vetäminä. Oven sulkeuduttua huomasin olevani sisällä komeron tapaisessa ruskea seinäisessä laitteessa jonka takaseinällä näin suuren peilin, ja toisella sivuseinällä oli pitkä rivi nappuloita ja numeroita.

Katselin itseäni peilistä matkalla ylös, pian kuului klonksahdus, hissi pysähtyessä hieman keinahtaen ja astumme leveälle rapputasanteelle isän alkaessa etsiä kylttiä joka ilmoitti meidän olevan oikeassa paikassa. Oven ulkopuolella, josta astuimme sisään, seinässä oli kyltti, lasten lääkäri Ulysseys Uoti, olimme tulleet vastaanoton odostustilaan. Hetken kuluttua tuli meidän vuoro vastaanottossa olevan apulaisen saattaessa ovelle, viitaten kädellään meitä peremmälle tohtorin pöydän ääreen.

Hetki ja sain käskyn riisuuntua tohtorin suorittaessa nuo tutut kuviot, hypistellen käsivarsia, jalkoja, kylkiä, rinnassa olevaa suutarin kuoppaa ja selkää, minun käntyillessä kuin tuuliviiri tohtorin käsien ohjauksen mukaan. Viimein stetoskooppi joka kylmänä painautui selkääni ja käsky, vedä keuhkot täyteen ja hengitä syvään.

Näin kuulusteltiin ensin takaa, sitten edestä ja jälleen takaa, koputeltiin vielä polvet istuessani tuolin reunalla jalkojeni yltämättä maahan, seikka joka minua huvitti ja kovasti nauratti, kun en voinut mitenkään estää jalkaa heilahtamasta, eikä sattunut mitenkään. Lääkäri oli tiukan ja virallisen oloinen silmälasipäinen mies, eikä hän polttanut tupakkaa tai sikaareita,kuten nuo aikaisemmin tutuksi tulleet lääkärit.

Katsottiin korvat ja suu, todettiin myös ei riisitautia tai muita pöhö- tai puutostauteja.
Terveen oloinen, vain allergia, maitorupi ja hengityksen ahdistus poikaa vaivaavat.
Tämän litanian olin osannut ulkoa jo ennen tänne tuloani, olinhan kuullut sen monesti paljon aikaisemmin. Hengitys kuitenkin rahisi syvään hengittäessäni ja vinkaisi pari kertaa, joten tämän käynnin yhteydessä minulle kirjoitettiin uusi resepti jolla määrättiin jonkinlaisia pillereitä, ruskean punertavia kapseleita ja siirappi-mixtuuraa sekä passitettiin röntgenkuvaan kokeisiin, sekä tutkimukseen ja hoitoon myöhemmin erikseen ilmoitettavana ajankohtana, heti kun vuodepaikka voidaan järjestää. 

Kuvauksen aika oli selvillä ja meidän oli matkattava sairaalaan etsimään oikeaa osastoa Skodan kuljettajan jättäessä meidät uuden sisätautiosaston etuovelle, tuossa kuvassa näkyvän korkean rakennuksen eteen silloin ainoalle suurelle rakennukselle tällä alueella, joka vain hieman aikaisemmin vaihtunut tänne kaupungin keskustasta.
Vieressä etuovesta oikealla puolella tähän liitettynä matala uudehko asuntola sekä synnytys osasto, joten rakentaessa kertynyttä tavaraa oli yhä joka puolella näkyvissä. 

Opastuksen mukaan kuljimme pitkin alakerran pitkää käytävää jonka katossa päiden yläpuolella oli suuri määrä erikokoisia putkia, yhtä valkoisia kuin seinät ympärillämme jatkuen samaa loputtomalta tuntuvaa matkaa käytävän kanssa, välillä haarautuen jonnekin. Kiire oli ehtiä ajoissa röntgeniin, oli nälkä, jano ja väsytti hirvittävästi. 

Matkalla eteen osunut kanttini kyltti vaikutti sen verran että kuvauksen jälkeen isä lupasi ostaa jotakin kanttiinista samalla kun he äidin kanssa joisivat kahvia samalla huilaten hetken.

En jaksanut kunnolla kulkea isän hoputtaessa eteenpäin. Pyysin kantamaan johon sain vastauksen, jaksathan vielä tämän matkan, iso poika painat jo liikaa, huilataan siellä kuvauksessa.  Äiti olisi suostunut mutta ei jaksaisi pitkää matkaa, odottihan hän seuraavaa lasta joka muutaman kuukauden kuluttua ilmaantuisi maailmaan.
Vihdoin perillä, mikä helpotus, hetkeksi istumaan ja odottamaan ja sain viimeinkin pahimpaan janooni haaleaa karahvista lasiin kaadettua vettä. 

Pian oli vuoroni joten henkselit alas jolloin myös polvihousuni putosivat lattialle, vielä paita pois ja alus housuillani sipsuttelin hoitajan kanssa röntgen huoneen ovelle ja siitä sisään ja kuvattavaksi. Hoitajan käskystä astuin lähemmäs konetta, astuin kehoituksesta levyn päälle jolla hoitaja nosti minut sopivalle korkeudelle. Nojasin lasilevyyn joka tuntui kylmältä, leukaa enemmän pystyyn ja ensimmäinen kuvaus onnistui, toinen, vielä takaapäin ja valmista tuli.

Paluumatka tuntui hieman helpommalta johon saattoi myös vaikuttaa tieto kanttinissa
olevista herkuista. Tiskillä sain pahimpaan nälkääni eteeni muhkean hyvin sokeroidun munkkipossun ja punaista limonaadia jollaista en ollut aikaisemmin saanut maistaa.
Limonadi maittoi, kuitenkin suurin osa siitä ja samoin osa munkista jäi vanhempien murheeksi. Kolmisen tuntia myöhmmin olimme kotona.

Muutama päivä myöhemmin isän soitto Saukon Koski Oy myllytuvalta tohtorille, antoi tiedon kuvista. Niistä oli todettu pieni varjostuma keuhkoissa, joka hoituisi levolla ja lääkehoidolla kotioloissa, etenkin kun tämä ei vaivannut juuri nyt mitenkään pientä hengityksen vinkunaa lukuun ottamatta. Niin meni kesä, tuli syksy, satoi pysyvän lumen marraskuun kylmään vuoden aikaan
kun saatiin varmistus.

Pääsen (joudun) sairaalaan tutkimuksiin, tähän samaan uuteen Tiilimäen sairaala-laitokseen jossa olin jo kerran käynyt kuvauksessa. Jälleen sama kylätaksi kuin aikaisemmin toi minut perille äidin saattaessa osastolle, odottaen sen aikaa kun minut puettiin sairaalan vaatteisiin ja istuin sängylle, samaan huoneeseen muutaman muun lapsen kanssa. 

Silloinen lasten osasto oli suuren valkoisen kuusikerroksisen rakennuksen oikeassa päädyssä, lähes samalla kohdalla, jossa nykyinen kahvio tai kanttiini sijaitsee, jonka kohdalla voi vieläkin nähdä lattiassa paikan, sauman, josta uusi laajennus on jatkunut.

Kuvasta katsoen vasemmalla päädyssä jossa matala rakennus liittyy korkeampaan torni muotoisella keltaisella, värikuvassa olevista rakennuksista.

Iltapäivä oli jo pitkällä ja muistan vielä eron hetken sekä kellon ajan jota äitini katsoi seinältä, kotiin piti ehti kuudeksi. Kello näytti puoli kolme iltapäivällä, talvi hämärän vaikuttaessa niin paljon, että hoitajat sytyttivät lisää valoja palamaan

Yö tuli aikanaan kuluen jotenkin aamuun levottoman unen vallatessa mielen tuossa viileässä ja oudossa ympäristössä jossa huoneen valo sammutettiin heti illalla nukkumaan meno aikaan. Näin kului muutama yö ja päivä toisten seurassa, samalla kun tehtiin verikokeita ja käytiin laboratoriossa, sain ruokailla toisten kanssa yhdessä saman pöydän äärellä, kunnes eräänä yönä yllätti suuri pissahätä. 

Etsin epätoivoisena pimeässä pottaa vuoteeni alta, löytämättä ja ehtimättä ajoissa, joten osa lirisi väistämättä kiiltävälle kylmälle lattialle. Seurauksena tästä sain heti kumi lakanan ja pienenpään tarkoitukseen tehdyn pitkäkaulaisen muovipullon seurakseni vuoteen alanurkkaan.

Tämä oli viimeinen yö muiden kanssa koska meidät monet siirrettiin muualle toisiin huoneesiin, ehkä jonkun tartuntavaaran takia, ehkä syystä jota en tiedä tai muista. Jouduin huoneeseen jossa minun lisäkseni oli toinen lähes saman kotiin pääsyä odottava poika. Parin päivän päästä olin yksin tuossa huoneessa.

Yritin kuluttaa aikaa parhaani mukaan selailemalla hoitajien antamia sarjakuvalehtiä seuranani muutama vierailu tai oleskelutilan lelulaatikosta hakemani auto jonka olin käytävältä salaa hakenut ollessani luvan saatuani päivällä ruokailujen välisenä aikana lattilla leikkimässä, siis poissa vuoteesta, johon minut oli määrätty.

Erään tomeran hoitajan ilmestyminen katkaisi kuitenkin nämä leikit huoneessa. Nainen kokosi kaikki minulla olleet autot pois, kieltäen niiden tuonnin huoneeseeni sanoen sen olevan kiellettyä ja muiden leikkivän niillä. Myöhemmin hän antoi luvan puolen tunnin ajan päivässä olla leikkimässä näillä leluilla käytävän oleskelutilassa.

Seurasin oven raosta katsomalla kun vieraita tuli lapsia katsomaan. Yhtä tai kahta kertaa lukuun ottamatta en nähnyt tuon sairaalassa oloni aikana kenenkään niillä leikkivän. En mennyt koskaan samaan aikaan jos muilla lapsilla oli vieraita heidän ollessa tässä oleskelutilassa.  

Kun tilaisuus tuli menin heti samana iltana käytävään, sytytin valot ja aloin leikkiä hirveän kylmältä tuntuvalla betonilattilla, josta pian hoitajan ilmaannuttua jouduin taas takaisin vuoteeseen, jossa onneksi oli lämmintä eikä enää palellut. Aamun rutiinien jälkeen olin jälleen käytävällä paljaiden jalkojen läpsyessä lattian kylmään pintaan.
Katsoin osaston raotetusta ovesta pitkää aulan käytävää jonka toista päätä en edes nähnyt joten livahdin sinne.

Uteliaana tepsuttelin eteenpäin nähden oikealla monia suljettuja ovia, vasemmalla pitkä rivi ikkunoita, kuljin eteenpäin kunnes näin edessä vasemmalla oviaukon josta olimme tulleet sisään, sen viereisellä seinällä oli luukku, jossa oli lasi ikkuna jonka keskellä oli pyöreä reikä, ikkunan alaosassa puolikaaren muotoinen aukko ja hylly.

Ulko ovea vastapäätä oli se kanslian tapainen jossa tullessani täytettiin papereita.
Heti ulko ovesta seuraava oli hissi, saman tapainen jossa jo kerran olin. 
Sen ulkopuolella oli mies, koppalakki päässä pitäen ovea auki sisään meneville joiden mukaan änkesin itseni, tuntien oloni alastomaksi ulkovaatteissa olevien aikuisten ihmisten joukossa. 

Koppalakkinen katseli minua hieman syrjäkarein kuitenkin ilmeisen huvittuneena,
kääntäen kädellään messinkipäistä vipua jolla hissi lähti liikkeelle. 
Hissin pysähtyessä matkustajat poistuivat.  Kahden jäätyämme kuljettaja kysyi oletko ylös menossa, johon päätä nyökäten vastasin. Hissi pysähtyessä astuin avatusta ovesta käytävälle alkaen tutkimusmatkani, kunnes vastaan tulla tupsahti hoitaja, joka nappasi minut kädestä kiinni kysyen mistä tulin sairaalan vaatteissani. 

Pian olin jälleen hississä matkalla alakertaan, ja suoraan ilmottaumistiskin kansliaan jossa sain pienet nuhteet. Seuraavana aamupäivänä livahdin jälleen tuohon pitkään aulaan ja rappusia alas, josta uudelleen, nyt siivoojan avustuksella minut palautettiin takaisin jälleen kansian tiskin kautta. Tällä kertaa sain kiellon pysyä sängyssä ja olla poistumatta huoneesta edes aulaan leikkimään.

Neljännen kerran jälkeen jouduin jälleen vuoteeseen, sänkyni nostettiin reunat ylös, ylleni puettiin jonkinlainen valkoinen nyörein varustettu paita, jonka nyöreillä minut sidottiin sängyn laidan putkiin kiinni, joita saanut itse avattua.

Tässä asennossa pystyin hieman liikkumaan, pääsemättä nousemaan. Sain olla tässä asennossa siltapäivän ruokailuun asti, jolloin minun katsottiin oppineen kylliksi, etten enää livahtaisi osastolta muualle. Huonessa aikaa viettäen, äidin tuoman leikkiauton 
ja kuvalehtien turvin sain ajan kulumaan tarpeelliseksi katsotun ajan, ja pääsin kotiin.

Tämä oli ensimmäinen tutustuminen tuohon laitokseen jossa myöhemminkin olen vieraillut muutaman kerran. 
Lapsuuteni ajan hetkistä tämä oli ensimmäinen.

Mutta aika aikaa kutakin, sanotaan...

            

Sarjakuvia (Indian Chief) ja Sairaalaa...

               

Elettiin nostalgista vuotta 7.6.1959.  oli kaunis ja lämmin kesäkuun sunnuntai päivä.
Ilman lämpötila oli helteinen. Aamulla mittari oli jo näyttänyt +26 astetta ja kuumuutta oli jatkunut hetken aikaa.  Satalinna sairaala sijaitsi suurten korkeiden mäntyjen ympäröimässä rakennus kompleksissa hieman muista erillään.
Sen takapihan puolella oli suuri parveke, ja rappujen kohdalla rakennus jakaantui kahtia. Vasemmalla oleva puoli tuberkuloosi potilaille, oikealla oleva lasten osasto.

Saimme luvan päivittäin tapahtuva ulkona oleskelun aikana olla hetken ilman paitaa liikkua vain pelkissä uimahousuissa, sekä
kumitossuissa, varoitukset auringosta ja olla polttamatta itseämme 
Ruokailu ajan tullessa odotimme jälkeen alkavaa vierailuaikaa ja minä odotin isän vierailua.
Vieraita tuli eikä isää näkynyt vaikka kuinka odotin. Hetken kuluttua hoitajatar
tuli kertomaan, isäni oli soittanut ja odotti minua luokseen päärakennuksen edessä olevalla suihkulähteen reunalla.

Nopeasti kumitossut jalkaan ja olin pian matkalla keskus rakennuksen aulan edessä olevalle suihkulähteelle (jossa myös silloin linja-autojen pääpysäkki) metsikön korkeiden mäntyjen keskeltä menevää polkuja pitkin joita hoitajan ohjeiden mukaan seurasin. Tossut olivat tarpeeseen muuten pehmeällä havun neulaisten peittämällä polulla jonka pintaa auenneet männyn kävyt nyt koristi.


Edellinen vuosi 1958 olin toukokuussa täyttänyt 7 vuotta, valmistautuen syyskuussa alkavan kansakoulun enimmäiselle luokkalle. Samana kesänä lääkärin tutkimus, josta olin saanut tutkimus pyynnön sairaalaan, johon joutisin lähtemään heti kun sopiva aika ja vuodetila paikka löytyy.
                                                                                                   
Koulua olin ehtinyt käydä vain vajaa kaksi viikkoa kun sairaalan lähete oli saapunut ja minun oli lähdettävä tutkimuksiin, joissa aika tulisi kulumaan ainakin vuoden ajan.
Tämä oli kaikkein pisin aika jonka olin nyt joutunut kodistani poissa olemaan.
Nyt tutkimukset olivat jo päätöksessä ja ennen juhannusta, ehkä jo seuraavan viikon aikana odotin kotiin pääsyä, kotiini, josta niin kauan (n. 10 kk) olin ehtinyt olla poissa.

             


Pääsin hengästyneenä ja kuumissani perille. Raikkaan suihkulähteen vieressä oli penkkejä joista yhdellä isä puvussaan, lukien kuvalehteä. Kapusin penkille viereen istumaan. 
Hiljaisuus, käden liikahdus, kun isä puristi vasempaan kainaloon vaiti ollen minua katsoen, kunnes viimein sanoi.  
On hirveän kuuma, en jaksanut lähteä sinne asti, kun ajattelin että olet koko ajan ollut melkein terve ja nuorempi olet juoksemaan tänne minua vastaan, koska tämä vierailu on nyt lyhyt ja viimeinen, pääset pian kotiin ja silloin äiti tulee hakemaan.

Sain rahan juosta hakemaan jäätelöt meille molemmille ja isä kertoi lähtevänsä heti seuraavalla linja autolla, joka kohta saapuu. 

Tapaamisesta tuli lyhyt, kun jäätelöt oli tullut syötyä saisin lähteä paluumatkalle. Hetki vielä isän vierellä penkillä lehteä selaillen sen kuvia katsellen, kysyen niiden selitystä, saaden myös vastaukset. Vierailu oli hiljainen, totinen, lähes tylyltä vaikuttava hetki.

Linja auto saapui, isän noustessa siihen kättä heilauttaen minun hämilläni lähtiessä lehti kainalossani paluumatkalle, oudoin tuntemuksin. 
Äkillisen tunteen vallassa kaipasin äkkiä suunnattomasti kotiin, seikka jollaista en ollut tuntenut kaiken täällä viettämäni aikana, olihan niin paljon uutta ja monia kavereita.
sekä vapaa ja huoleton olotila jota edes sairaus ei ollut vaivannut koko aikana, vain ne monet kuvaukset ja tutkimus käynnit hoitajien seurassa olivat sitä varjostaneet.

Päästyäni huoneeseen, josta kaikki muut olivat poissa, istuin pöydän ääreen lukemaan tuota suurta villin-lännen lehteä joka oli hieman hankala avattava sivujen irtoamisen pelosta johtuen. 
Kuvat olivat upeita, yksityiskohtaisen tarkkoja kuvaukseltaan, hieman punaruskean sävyn täyttäviä mutta selkeitä, ja joissa selityksen ja puhe tekstin osuus oli niukkaa. Seikkailuita oli kaksi erillistä.

Nykyisin lehti olisi normaalia B-5 albumi kokoa tai ainakin hyvin lähellä sitä.
Lehden numero oli 2/1959. ja lehti neljä kertaa vuodessa moniväri painatuksena.

Lehden nimenä komeili Intiaanipäällikkö ja ratsun selässä olevalla intiaanilla oli Colt-revolverit vyössään olevassa kotelossa, sekä yksi sulka tukan pantaan kiinnitettynä. 

Olin nähnyt intiaanien kuvia aikaisemmin ja niissä päällikkö oli aina kuvattu monella sulalla koristetussa päähineessä sekä nahkaisessa asussa. 

Yhä tänään muistan kuin eilisen, lehden juonen kertomuksen jossa tämä intiaani puolusti yksinäistä vanhusta valkoisia roistoja vastaan, jotka yrittivät häätää miehen joen rannalla olevasta hirsimökistä, joka puolusti itseään kerran laukeavalla takaa ladattavalla kiväärillä, jossa näyttettin tämä patruunan lataaminen. 

Kysyessäni tästä aseesta isä selitti minulle, millainen on suusta ladattava kivääri, mikä takaa ladattava, mikä kerran laukeava, tai erillisellä patruuna lippalla varustettu.

Vanhuksen mökkiin virran yli uimalla peuran päällä naamioituneena yritti eräs roistoista jolle vanhus järjesti kuuman vastaan oton Intiaanipäällikön huolehtiessa muista samalla puolella rantaa olevista rosvoista näistä loput kukistaen, päättäen rosvojen maan anastus aikeet.

Hieman myöhemmin tämä Intiaanipäällikkö sai seurakseen yhä enemmän tilaa ottavan valkoisen ystävän ja apurina toimineen naamiotuneen miehen, yksinäisen ratsastajan.
Tämä silmänaamiolla varustettu (Texas Ranger Dan Reid hahmo) asettui lopulta lehden sarjan (kustantajan vaihduttua) johtavaksi henkilöksi jossa Intiaanipäällikolle annettiin vain avustajan rooli ja nimeksi Tonto joka tarkoittaa espanjaksi hölmöä. 

Lehden kustantaja vaihtui ja samalla vaihtuivat myös sankareina ja pahiksina olleet intiaanit valkoihoisiin. Intiaanopäälliköstä tuli Tonto, Lone Rider uskollinen apulainen.
Hieman myöhemmin, ennen kuin yhsinäisen rangerin tarina alkoi olla loppumassa, tämä intiaani siirtyi lähes suoraan sellaisenaan Cary Cooper esikuvana tehdylle Italialaiselle Tex Willer sarjakuva lehden seikkailuille, 
nyt winchester kivääri asenaan. 

Näin jälkikäteen, miettiessä tuota sankaruuden vaihtoa, Intiaanipäällikkö (The Chief) lehteä voi hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä etnisenä julkaisuna sisältönsä mukaan.


Tänään:
 Historian pyörä on pyörähtänyt jälleen. Se on pyörähtänyt runsaat 60 vuotta.

Jälleen ratsastavat valkokankaalla Lone Rider  ja Tonto.

Tällä kerralla uusin modifioiduin menetelmin ja seikkailuiden teknillisessä hengessä.
Näemmekö joskus nämä sankarit jälleen myös laadukkaina sarjakuvina. 

Tuskin sentään, sillä perinteisen sarjakuvan aika on jo auttamattomasti ohitse.
Nykyaikana kaiken pitää olla digitaalisessa ja sähköisessä muodossa ennen kuin ihminen kykenee sitä edes kunnolla käsittämään tai mieltämään millään tavalla.

Elokuvia ja elämää...

                   

Olin vielä kansakoulussa, kun änkesin Citikkaan miesten mukaan ensimmäiselle elokuvareissulleni. Kipinän antoi auton kuljettaja, Setä-Pentti, joka oli tullut lukemaan ilmoitus sivuja viikon vanhasta Lalli lehdestä jonka ilmoituksia nyt innokkaasti selaili, omansa jo pois heitettyään.

Lehden kulutus oli suurta ja suosittua, käytettiinhän sitä pehmeän paperimateliaalin johdosta suosituimpana paperina, mitä tuohon aikaan ulkohuusseihin saattoi löytää, Maaseudun Tulevaisuus, joka tienoon taloissa oli toiseksi luetuin, osoittautui liian  kovaksi paperin laadultaan, josta sormi sujahti liian helposti pyyhkimistilanteessa läpi.

Löytyi tetterien elokuva-ilmoitukset, jossa Kino mainosti Navaronen Tykit esitystä. Filmi oli pyörinyt täyden viikon ja se oli kielletty alle 16v ikäisiltä. Olipa siinä myös kaikkien muiden lähitienoon teatterien elokuvien, viikon aikana olevat esitykset.

Autossa odottelimme sisään menevien tungoksen loppumista, miesten pähkäillessä lipun ostoa ja sitä olisiko vielä tyhjiä istumapaikkoja ja pääseekö poika sisään kielletty alle 16v ikärajalla olevalle esitykselle, samalla kun katselimme ovesta sisään aulaan.
Oli tiistai keski-talvinen raskaiden lumipilvien peittämä taivas sai illan pimeäksi, aamulla alkanut lumisade loppunut, suojainen lumikeli vaihtunut pakkasen puolelle.

Porukka oli ujuttautunut sisään, alkumusiikki alkanut soida, aloitusfilmit kestäisivät runsaat viitisentoista minuuttia, ennen varsinaisen elokuvan aloittamista.  Koko pieni eteisaula oli tyhjä, niin myös ainoan lipunmyyntipisteen edusta, pikkuruisen vahtimestarin istuessa eteisen penkillä tupakoimassa. 

Kuljettaja hivuttautui sisään kysymään tilannetta. Isän kanssa seurasimme perässä. Paljon oli väkeä, parvekkeella olisi vielä neljä tyhjää tilaa joten menimme sisään, mutta vahtimestari kuljettajan pyynnöistä sekä saamistaan taskulämpimistä snapseista huolimatta teki tenän kohdallani.  Ei käy. Liian pienikokoinen, poikaa ei voi päästää muun yleisön takia.

Mikäli olisi ollut jokin muu arki ilta, olisin päässyt helposti sisään, mutta nyt kun kyseessä olisi paikkakunnalla viimeinen esityskerta, tämä jäi meiltä kaikilta näkemättä koska viikolla olleita näytöksiä ei oltu huomattu riittävän ajoissa, joten katsomisen aie oli jäänyt viimeiseen hetkeen. Tämä harmitti etenkin kuljettajaa. Isäni ehdotti jäämistäni autoon filmin keston ajaksi, kuljettajan epäillessä kylmettymisherkkyyttäni, joka oli tosiasia.

Niimpä Elokuvateatteri Teljä oli seuraava kohde, jonka varhais-näytökset alkoivat sunnuntaisin jo neljältä, ilta kuudelta ja kahdeksalta, myöhäisnäytökset kymmeneltä.  Kinossa oli näytöksiä viikoloppuisin vain kaksi ja ne alkoivat  aina 19.00 ja 21.00. ja koska se oli vanhempi teatteri, oli se useimmiten etusijalla uutuusfilmien esitysten kanssa, jotka sen esityksiin lähes poikeuksitta aina kuuluivat.

Hetken kuluttua olimme Elokuvateatteri Teljän upeassa ja avarassa aulassa, jossa vastassamme oli mustalippaiseen vihreäkankaiseen nyöritettyyn koppalakkiin, samanvihreään pitkäliepeiseen villakankaiseen (seviotti) sääreen asti ulottuvaan mantteliin pukeutunut suurikokoinen lempeän näköinen mies kiiltävine kenkineen, takin kaulusliepeiden alta näkyvine solmioineen. Asusteet oli koristeltu keltaisilla punoksilla, niin lakkinauhat, manttelin poletit, saumat, kauluslaatat, hihamerkit, hihansuiden leikkaukset, kuin edustan liepeiden reunat.

Suurelta näyttävän, ulko ovelta pitkittäisen suorakaiteen muotoisen pylväs-sali aulan  reunimmaisina olevien kahden pylvään ympärille oli tehty pyöreä, yhdeltä osalta luukku-ikkunoitu, toiselta ovella varustetut lipun myyntikojut, joiden sisällä istui lipunmyyjä ja aulan keskelle sijoitetussa kolmannessa pyöreässä pömpelissä kohtisuorasti tetterin sisäovea vastapäätä seisoi naishenkilö myyden tupakkaa, makeisia, juomaa ja muuta pientä naposteltavaa, purukumeja lukuunottamatta, joiden käyttö tetterin sisällä oli kielletty.

Kaikki pömpelit, myös seinien puoliväli, aina teatteriin johtavien rappujen molemmilta sivuilta oli paneloitu oven molemmin puolin rimoituksen tapaisella, vaalean ruskealla lakkaverhouksella niin että puiden syyt näkyivät. 

Verhous ylettyi neliön muotoisen aulatilan sivuseinille, aina neljä osaisen ulko-oven tuulikaapille asti. Aulan seinille oli sijoitettu tulevien ja esitysviikolla olevien filmien mainoksia, myös muita sen aikaisia kulutustavaroita, sekä ajan vaatemuoteja, kuin alusasuja, meikkejä kenkäplankkia, tukkarasvaa, tupakkaa, pyöriä ja mopedeita esitteleviä mainoksia.

Näiden mainosten alapuolella oli sivu seinille kiinnittettyinä istuinpenkkejä, pienellä välimatkalla toisiinsa. Penkkien välissä oli tuhkakuppeja ja roskakoreja vuorotellen. Kahden muun pilarin ympärille oli rakennettu istuinpenkit. Odotustila oli mukava ja valoisa. Siitä oli helppo nousta kolmea leveää rappusta  kohden lippujen tarkastajan vartoimaa oviaukkoa.

Hetkinen odotusta puolityhjässä teatterissa, alkumusiikki alkoi soida pienen odottelun jälkeen, kuljettajan kysyessä ;) minulta joko olen avannut tuon karkkipussin, ettei rapina häiritsisi muita elokuvan alkaessa.  

Pian valot himmenivät sammuen viimein kokonaan, ovien yläpuolella olevien valojen jäädessä. Projektorin surina alkoi, parvekkeen yläpuolelta ilmaantui vaalea, taskulampun valon kiilan kaltainen valaiseva säde, jossa altapäin katsoen leijaili silmin nähden sakeana leijuvana pilvenä lumihiukkasten tapaisia hiutaleita tai pieniä hahtuvia.  

Miehet ostivat liput ja vahtimestari opasti meidät edellä kulkien ylös rappukäytävän lattiaa, lipuissa osoitetuille penkkirivi 18. ja tuolien istuimille 6-8, joista näytännön alettua siirryimme keskemmälle, tyhjille tuoleille. 
Kalteva lattia oli tuolloin kohtalainen harvinaisuus pienemmillä paikkakunnilla, kuljettajan kertoman mukaan. Salissa oli tilaa n 700 istujalle ja täysilevyisellä parvekkeella lisäksi yli 200 istumapaikkaa.

Mustavalkoinen elokuva Sinetöidyt Huulet, sen alkufilmit olivat alkaneet. Teatteri eli siihen aikaan kukoistuksensa viimeisintä, kenties sen kultaisinta aikaa.  Rakennus oli alunperin elokuvateatteri käyttöön suunniteltu, betonista rakennettu aumakattoinen, tumman ruskean-keltaiseksi maalattu, yläkerrassa oli lisäksi molemmilla sivulla useita asuinhuoneistoja.

Tämä oli ensimmäinen teatterissa katsomani filmi. Seuraavan kevään koittaessa täyttäisin yksitoista vuotta. 
Seuraavana vuonna pääsimme isosiskoni kanssa katsomaan kotimaista rillumarei elokuvaa, jossa eräs mies ahtautui matkalaukkuun, käden tai jalan jäädessä laukun ulkopuolelle vilkuttamaan.


Seuraava kolmas elokuvani tässä teatterissa oli Ben-Hur. Isäni vei isosiskoni ja minut katsomaan tuota filmiä, kökötimme traktorin perään laitetulla laverin tapaisella keväisen talvipäivän sunnuntain 13.15 alkavaan ensimmäiseen näytökseen.

Muutaman vuoden jälkeen, mopedikauden koittaessa, teatterin toiminta oli jo hiipunut vaatimattomaksi joka hiipui olemattomiin tuolla samalla vuosikymmenellä, kilpailevan Kino-teatterin viedessä niin parhaiden filmien ensi-illat kuin, muutkin vetävimmät näytännöt saaden salin täyteen näillä esityksillään. 

Teatterin omistaja keskittyi suurten voimalinjojen metallirakenteisten pylväiden valmistamiseen jossa hänen yrityksensä oli eräs johtavista alan valmistajista.  Yritys toimii yhä, tosin nyt maantierakentamisen opastepylväiden, ristikkotukien, kameramastojen ja monien muiden vastaavien rakenteiden valmistuksessa.

Tämä keskustassa oleva, vanhaan kanalaan aikoinaan tehty teatteri sinnitteli kolmen ihmisen voimin vielä seuraavat, lähes parikymmentä vuotta, kunnes iän mukanaan tuomat rajoitukset lopettivat ensin vahtimestarin sivutyöt, myöhemmin vanhan omistajattaren lipunmyynnin ja filmien tilaukset, joten myös filmien pyörittäjän, tuon toisen teatterin vahtimestarin tyttären, työt loppuivat.

Muutaman vuoden rakennus notkui tyhjillään, kunnes perikunta lopulta myi tontin.
Rakennus purettiin, tilalle rakennettiin matala, pienliiketoimintaan sopiva kiinteistö.

Pätkä eilistä oli siirtynyt, ellei suoranaisesti historian lehdille, ainakin liitereihin.

Kylätaksi

Elettiin tuota nostalgista 1950 lukua, kun kylälle sille kotikuntani puoleiselle osaa  ilmaantui ensimmäinen auto. Sen osti eräälle asutustilalle muuttanut kylän mies.

Tämä, muista kylän miehistä hieman nuorempana, oli jäänyt yksin kotikulmille toisten saman ikäisten, joita tuon ajan siirtolaistalojen veljes-sarjoissa oli paljon, lähtiessä kulmakunnalta muualle töiden perään, yhden jäädessä (koti)tilaa pitämään.
      
Hänellä oli Jawa moottoripyörä, jonka takasatulassa omien sanojensa mukaan oli kerran onnistunut tuomaan kotiinsa näytille nuorikon jostakin Mouhijärven kumpuilevien peltomaisemien, niiden välisten järvien ja metsäisten kukkuloiden sopukoista. Pyöräretki johti lopulta auton ostoon jolla matkanteko appilaan sujui suojatuimmissa oloissa kuin moottoripyörän kyydillä matkustettaessa. 
Nuorikko, hiljainen kiltinoloinen sijoittautui lopulta miehen ja hänen äitinsä asuttaamaan taloon sopuisasti kolmanneksi pyöräksi, jääden siihen loppuiäkseen.

Pikapuoliin Jawa vaihtui käytettyyn Ifa F-9 autoon joka parhaansa yrittäen palveli monia vuosia aikakauden routivilla, kuhmuraisilla, kuoppaisilla ja kuraisilla teillä.
Piipahtipa piili joskus meidänkin pihapiiriin, tämän tapahtuessa naapurien tiedon pohjalta, joka kertoi auton omistajan antaneen heille ja toki myös monille muille kyyditykset useampaan kertaan, kunkin tarpeen mukaan.

Niinpä kun minua varten nyt tarvittiin kyyti lääkärille pyydettiin tuota auton omistajaa apuun, ettei tarvinnut pyörällä tai hevosella lähteä pidempiä matkoja. Tälläiset matkat hän tuli tekemään aina auliisti ja mielellään, ellei kotona ollut kesken työtä mikä olisi vaatinut hänen paikalla olemista. 

Yhden kerran ehdin tuon punamustan Ifan kyytiin istahtaa sen kyydistä nauttiakseni.
Sen takapenkki oli kova, takaikkunat matalalla verrattuna Tatran tai Pobedaan, niiden takaosan penkkeihin, joten polviasentoon nousten pystyin seuraamaan kaikkea ohitse vilistävää, jotka samassa hujahduksessa olivat jo jääneet taakse. 

Aika teki tehtävänsä ja Ifan pelleissä oli alkanut näkyä vanhuuden oireita yhä enemmän, oireita joista kaikki eivät näkyneet päälle asti. Peltiremontti naapurikunnan autoverstaalla ehti jäämään hieman vajaaksi, muiden kulturellisten, kuten nestemäisten nautintojen tullessa auton omistajan ja korjaamon omistajan väliseen keskusteluun. 

Korjaamolla oli näet jatkuvaa ruuhkaa, joten etusijalle pääsi sellainen kenellä oli antaa hitsarille koskenkorvapullo tai vastaava, joka tuli välittömään käyttöön, sen estämättä työtekoa, kunnes ehti tyhjetä. Seuraavaksi päiväksi oli Porin kaupungissa aika varattuna katsastusta varten. 

                  
Niin silloin kuin usein ennenkin, autonsa tarkastukseen vievä toivoi sateista tai lumista keliä, jolloin autoilla oli taipumus läpäistä tarkastus helpommin kuin aurinkoisella kelillä. Seikka, joka johtui katsastusten suorittamisesta ulkona katu-olosuhteissa,
tuohon aikaan kun suojaavia rakennuksia oli hyvin harvassa.

Niinpä auto ei läpäissyt tarkastusta vaan lattiapeltien johdosta oli tullut hylätyksi, sen johdosta että takaosan pohjaan oli laittettu vanerilevy jota oli maalilla ja sitten alustamassalla pintakäsitelty. IFA F9 (= wartburg) KATSASTUS

Muistan vieläkin isäni ja kuljettajan välisen keskustelun jossa ajaja kertoili että vaikka kuinka oli etsinyt kuraisempaa osaa katsastuspaikan katualueelta, herra Mäkinen oli ryöminyt auton alle kaikesta huolimata ja meisselin lattiapelteihin tökättyään saanut sen jäämän kiinni, kunnes irti revittyään ja parikertaa uudelleen kokeiltuaan todennut ei perkele, tämä peli ei vetele.  Uusi pohja on autoon laitettava, jos meinaat läpi sen saada.

Niimpä Ifa vaihtui uuteen Citröen 2 CV:n rättikatto malliin. Tämän "lullan" kyydissä istuinkin sitten useasti, oppien inhoamaan sen ohuilla pehmustamattomilla penkeillä istumista pomppimista josta joskus myös nautin, näille monille myöhemmin tehdyille reissuille sain usemmiten alleni pehmikettä hieman pidemmille ajomatkoille (lääkäri-sairaala) lähdettäessä.

Auto oli kätevä, sen maavaraa kykeni säätämään veivaamalla sitä korkeammalle jolloin nouseminen suuren ojaluiskan yli kakkostien vielä keskeneräiselle rungolle onnistui
tai laskemaan lähes niin alas, että silloisten kyläteiden ruohoittunut keskikohta oli muutamin paikoin liian korkealla, tässä asennossa ajettavaksi. 
Tällä maavaran ylös veivaamisen tempulla pääsi hieman oikaisemaan, joutuen kohta palaamaan toisen ojan yli, toiselle vanhalle tielle voidakseen jatkaa eteenpäin, mutta pitihän kokeilla mihin auto pystyi. 

Tienluiskat olivat sopivan loivia ojanteen pohjalta asti vaikka niin syvä ettei "rättärin" katto ylettynyt edes maantien rungon korkeudelle, tuulilasista näkemättä muuta kuin penkan ja poutapilvistä taivasta. Keli oli kuiva, michelin ote piti, joten ylitys onnistui hyvin, korkeuden säätöä tarvittiin, ettei pohja ottanut penkkaan kiinni tielle noustessa.

Silloinen kakkostie oli nykyisellä linjauksella valmis Pori-Nakkila välisellä osalla, juuri päällystetty (asfaltoitu) liikennöitävään kuntoon vasta Nakkilan kirkolta asti. 
Tämä kirkko, uusi modernisti muotoiltu nykyaikainen rakennus oli juuri valmistunut, näkyen uudelle tien linjaukselle modernina rakennuksena kaikista muista perinteisistä kirkoista poiketen, joten tästä syystä syntynyt sanonta, Nakkilan kirkon vaiheilta, tuli tunnetuksi.

Tämä Citikka palveli kyläyhteisön jäseniä ja omistajaansa kauan. Sen kyydissä istuin usein niin talvella kuin kesällä, usemmiten omistajan sekä isäni kanssa. 
Heidän keskenään oli syntynyt jonkinlainen kumma symbioosi elokuvissa käynteihin lähinnä naapurikunnan keskustaan, jonne oli lyhin matka ja kaksi teatteria, lähistön muissa kun oli vain yksi.

Tämän harrastuksen alkua josta miehille tuli luppoajan sekä talvi-iltojen tapa, en tiedä. 
Luulen sen johtuvan siitä että tuohon aikaan suuret spektaakkelien tapaiset elokuvat olivat voimakkaasti esillä, toiseksi luulen, että osa kyydeistä joita saimme, maksettiin elokuvien pääsylippuina, osa tietysti myös perunatalkoilla tai vastaavilla, niinkuin siihen aikaan oli naapuritalkoilla tapana hoitaa monet korjuu-, katto- ja sahaustyöt.

                 
Enemmän kuitenkin luulen elokuvissa käyntien olleen kaveritapahtuma kuin muu ja saattoihan siinä joskus olla jyväviljapullokin kolmantena mukana, vaikka muistan kuljettajan pyynnön isälleni, lähtisit sie Kalle mukkaan, mie se en kehtaa yksin lähtiä, on pikkasen nolo männä yksin, haluaisin tämän filmin nähdä.

Kuitenkin aika kului, citikka vanheni, ohutpeltinen sileä kuosi harmaantui entisestään
pieni 425 ccm moottori laiskistui yhä enemmän, esittäen myös muita vanhuuden oireitaan, joista piemenpiä omistaja korjaili parhaan taitonsa ja työkalujensa mukaan.

Joissakin aiemissa kirjoituksissani olen kertonut kotitaloni olevan paikka jossa monet pitivät tapanaan piipahdella arkipäivisin. Etenkin talviakaan heitä oli paljon, kuten esim. yhteismetsälle työskentelemään tulleet miehet piipahtellessaan eväillään, tai kotini emäpitäjästä isännät, samoille asioille takametsilleen metsätöihin tullessaan.

Myös moni peremmällä asuvista piti tapanaan poiketa kyliltä tullessaan, niin arkena kuin sunnuntaisinkin, pyörällä tai hevospeleillä liikkuessaan.
Kyliltä tai kylältä tulon sanomisella tarkoitettiin yleisesti naapurinkunnan keskustasta asioilta palaamista.

Elettiin jo vuotta 1962 jolloin kesken arkipäivän pihaamme pyllähti pieni outo auto.
Suoraan Viinikka oy automyymälän ovesta sen Union huoltoaseman bensamittarin kautta lähteneenä, ajoneuvo tupsahti omalle kylälle ensiesittelyyn pihamme kautta.
                    
Auto oli pieni söpö kaksipaikkainen beige (kellertävä) tai kerman värinen farmari. 
Sen takaosa oli kokonaan umpinainen, tavaratila tasainen, jonka edessä jalkatila.
Citikkaan, 2 CV:n,  verrattuna se näytti lähinnä huvittavalta, ikään kuin isolta aidolta leikkikalulta, jonka sisään aikuisten tuntui olevan vaikea sovittautua.

Auto oli italialainen Autobianchi, jonka rinnakkais-mallia Neckar saksassa valmisti.
Tämä auto palveli isäntäänsä loppuun asti, saipa myös emäntänsä sillä ajo-opetusta niin, että nyt aikuisena hän sai helposti ajokortin.

Aika kului. Naapurikylän puolella ensimmäinen alle 50 mies menehtyi äkkiä, kuten monilla tuon ikaisillä miehilla oli taipumus siihen aikaan.
Muutaman vuoden kuluttua, seuraavana 50 ikäisenä isäni, pitkään sairasteltuaan.

Olin muuttanut pois, mennyt töihin, ehtinyt avioitua ja elettiin 1970 luvun puoliväliä. 
Erään helteisten elokuisten päivien jakson päätteksi ilmaantui taivaalle synkkiä pilviä joista alkoi pudota lähes suoraan alas vuolaana virtaava sade. Seuraavina päivinä se sai mukaansa ensimmäisen kunnollisen kolme päivää kestävän alkusyksyn myrskyn. 

Myrsky repi peltikattoja, heitteli esineitä, katkoi oksia, kaatoi puita puhelin- ja sähkölijat mykistäen, poikki kylätien, sateen lamauttaessa myös puhelimien jakokeskukset. 

Autobianchin omistaja oli muutamaa kuukautta aikaisemmin ehtinyt täyttää ja ylittää tuon maagisen 50 vuoden rajapyykin.
Myrskyisen elokuun hetken, myrskyn toisena riehumispäiväna, miehen ehdittyä edellisenä iltana katkaisemaan ja raivaamaan tieltä kartanon metsästä yli kyläraitin kaatuneet kuuset, hän sai seuraavana yönä sydänkohtauksen.  

Puhelinlinjat eivät toimineet, ambulanssia ei voitu tilata. Pikkufarmari lähti tekemään isännälleen viimeistä palvelusta emännän suunnatessa kohden naapurikunnan terveyskeskusta, vanhimman pojan istuessa takaosassa isänsä kanssa.
Vajaat puolituntia auton kaartaessa terveyskeskuksen etuovelle, jossa voitiin todeta hoitotarve hänen kohdaltaan tarpeettomaksi.
    
Tuolla huumorintajuisella ja vitsikkäällä miehellä oli elinaikana tapanaan sanoa
(isäni menehtymisen jälkeen) saas nähdä, koska se on kenenkii vuoro. 
Miust se on alkant tuntuu, nii ko joku on miul jo sanont, ko miust aika jättää koko kylä kuoloo miu mukanai.

Sanat olivat metkan enteelliset. Sanat jotka vielä joskus mieleeni tulevat. Enteelliset, siksi koska ne olivat tosia, kylän alkaessa hiljalleen muuttua yhä hiljaisemmaksi. 
Ihmiset vanhenivat, osa myi peltonsa, pari tilansa, joku omien vanhustensa kuoltua, jotakin alkoi viljellä vävy, menehtynyttä tilallista perhettä lukuunottamatta ei yksikään heidän lapsistaan, yhden tilan jäädessä perikunnan haltuun.

Kuten monissa suomen maaseutupitäjistä myös oman kuntani puolella vain parilla vanhalla tilalla asutaan enää vakituisesti.

Muut ovat autiona. Naapuripitäjän puolelle olevat talot ja tilat toimivat pääasiassa vapaajan asuntoina, muutamia lapsista on jäänyt kotikylälle, oman talonsa tehden.

Poikkeuksen tekee synnyinkotini ja lähin naapurimme, jossa vielä elää 87 vuotias äiti
sairaan poikansa kanssa vanhassa kunnostetussa pirtissä jossa yhä on myös pakari.
Nuorempi pojista, tilan nykyinen isäntä, asuu samassa pihapiirissä perheineen.

Aika kultaa muistot, muistot, jotka hetkeksi ovat palanneet mieleeni keskimmäisen siskoni, rakkaan sisko-pikkusiskoni eilisen kokopäiväisen vierailun johdosta.

Maisema itsessään ei muutu vaikka uudet ihmiset sitä muokkaavat, näin jatkossakin.
Ihmiset muuttuvat, vanhenevat, poistuvat kuin huomaamatta, tehden uusille tilaa.
Tienoon halki virtaavassa joessa on yhä solisevaa ruskeaa vettä, liraus vielä kesän kuuminpiin aikoihin. 
Pian lumi sulaa, jäät lähtevät, vielä virtaavat solisten nyt niin pieniltä näyttävät lapsuuden koskipaikat.

Pensaiden oksat ovat saaneet jo hieman väriä, silmut alkaneet kasvaa. 
Jälleen alkaa maasta kohota uutta elämää.

Ja minä itse, miksi näitä mietin...

Potkukelkka

Hieno talvinen päivä. Lunta on satanut tiheänä pyrynä, harventuen iltaan mennessä.
Nyt illalla on tyyntä rauhallista. Pehmeä puidenoksille kerääntynynyt lumikerros imee itseensä lähes kaikki junaradalta ja muualta tulevat liikenteen äänet. 

Tuo ennen niin tuttu, tiedostettu haittaamaton raiteiden pyörien ja yhteismassan aikaansaama humisevana jyrinänä kantautuva, syvälle tunkeva ääni on poissa.
Hiljaisuus tuntuu oudolta. Ainoa mistä junan liikkeen erottaa on tuo sininen välkkyvä valo, joka etenee vakaana lähes horisontaalista reittiään, pian kadoten näkyvistä.

Lumisateesta johtuen päivä on ollut talvinen, lähes joulun postikorttimaisen kaunis. Nyt illan hämärässä sää on sateeton, leuto, melkein lempeä.
Ajatus vie jälleen lapsuuden joulua edeltävälle viikolle, jolloin tulevan juhlan odotus askarrutti pientä jännittynyttä mieltä.

Joulun aluspäivien askareet olivat kotona kiireisiä äidin häärätessä keittiön pöydän, puu-hellan ja komeroiden välisessä kolmiossa, esiliina yllä, kumartuneena setänsä tekemän leivontapöydän ylle, joka keittiöpöydän toiseen päähän oli nostettu.
Peltiset ja alumiini vuoka saivat kypsentää niin perunajauho- taateli- tiikeri, kuin maustekakun puuhellan yläosan uunissa.  
Siirappi-pipareita, lusikkaleipiä jaloviina lirahduksen kera, kerrospipareita joiden väliin marmelaadia ja lisäksi hannatädin pikkuleipiä jos aikaa jäi, vaikka niitä oli lähes joka toinen viikko muutenkin saatavilla, tosi herkku joita en saanut kyllikseni napostella.

             
Usein pienen pojan aika oli pitkää, tahtomatta kulua mitenkään, lopulta hätisteltiin pois jaloista häiritsemästä äidin askarta jossa isosisko sai olla apuna.
Tälläisena "joulun alus" aikana sisällä poikkesi usein vieraita, yhteismetsässä vielä olleita karjalais miehiä tukki- tai paperipuu- halko-hakkuiltaan, tai isäntämiehiä kotikunnan pääkylältä, meidän sivukylälle omiin metsiin työhön tulleita hevosmiehiä, jotka myös vastaavia puita tai polttopuu rankoja tienvierten lastaus-lansseille telasivat.

Monet heistä jotka olivat syystalven mittaan jättäneet eväsreppunsa lämpimään, käyden eväillään päivän mittaan poikkesivat  joulun alla kiittämään kuluneesta ajasta palatakseen taas jälleen uuden vuoden jälkeen tähän taviaikaiseen metsätyöhönsä.
Monesti saimme lapset karkkia tai jotakin muuta hyvää, äiti lähes aina kahvipaketin, kotileivonnaisia, hirvenlihaa, isä tupakka askin ja joskus marmeladi rasian muksut jonkin pihlajanmarja karkkipussin tai jonkin muun, vaikka lakritsipiipun, tai patukan.

Saimme kerran isosiskon kanssa toisen pikkusiskoni kummisedältä kokonaisen toffee karkkipussin. Siis molemmat omansa. Nyt äiti sai minut helposti lähtemään ulos potkukelkkailemaan lumisateeseen. Kelkkakeli oli hyvä, kylätien molemmilla puolilla oli siihen aikaan syvät ja tiiviiksi painautuneet auton renkaiden tiivistämät tasaiset, noin 20-30 cm syvät, ehkä metrin leveät urat, joissa oli hyvä kulkea, ne olivat sileitä myös kelkalla kulkemiseen tai pyörällä ajamiseen. Näiden kahden leveän raiteen välissä oli yleensä keskellä tietä aina tallaantumaton kohta, jossa ei ollut kuljettu, siihen aikaan kun teitä ei aurattu kuin vasta tarpeen mukaan.

Olimme siskon kanssa sopineet kumpi saa vaalean, toinen tumman paperikääre toffee pussin. Sain sen jonka olin valinnut, tummia sisältävän. Ne oli pakattu kiiltävään rapisevaan paperiin, malliltaan ne olivat litteitä, leveä suorakaide mallisia, mutta hyviä. Nämä tummat eivät olleet niin sitkeitä mutta kovempia kuin vaaleat, toffee makuiset.

Meillä oli neljä potkukelkkaa, vanha harmaa, vaalea paljon pienempi lasten kelkka,
punainen viimeiseksi ostettu kaikkein pienin, sekä mummon suuri raskas kelkka jonka pitkät sepän takomat jalakset tekivät siitä kömpelön, mallin jolla oli hyvä laskea mäkeä
"meidän paja-ahteella" kylätien 200 m alamäessä ja laittaa se "jontturiin" etumaisena, liittäen muut kelkat limittäin sen perään, jolloin saatiin kelkkajuna johon mahtui monta lasta samaan kyytiin, etumaisen ohjatessa, takana jalaksilla seisovan vielä potkiessa vauhtia lisää.

Tämän kelkan käyttö oli tosin meiltä virallisesti kielletty, sen jalasten kärkien takia jotka  kohosivat suoraan ylöspäin. Vaikka ne eivät ihan teräviä olleet niin vanhemmat pelkäsi meidän loukkaavan itsemme niihin, istumelta pudotessa tai sarvien yli kiersahtaessa, kuten usein sattui kelkan jalasten löytäessä kiven tai soraa lumen alta, jolloin kulku heti pysähtyi.

Olin ottanut suuremman lasten kelkan, laittaen avatun karkkipussin sen istuimelle suunaten kulkuni tien oikean puoleista autojen pyörien tallaamaa jälkikaistaa kohti naapurikunnan rajaa, josta käännyin takaisin. Käänsin kelkan yli tien keskilinjan lumikaistaleen, jonka alla tuntui hiekka kelkan jalaksiin takertuen, joten kelkka oli nostettava ennen kuin pääsin sen yli kääntyen takaisin kotiin päin.

Ennen liikkeelle lähtöä otin lisätankkausta tuosta rapisevasta pussista joka oli kiltävä,  hieno, kevyt, mutta hauras avattava ulkona pakkasessa joten se avautui nyt helposti, haljeten samalla liikaa ja karkit alkoivat valua ulos.
Sakeassa lumisateessa ja kohtuullisessa pakkasessa koitin ahtaa karkkeja takkini yhteen pieneen sivu-etutaskuun onnistumatta, niiden alkaessa putoilla ennestään täyteen ahdetusta taskusta. Viimein sain ne jotenkin pussin riepeiden sisään alkaen potkia kelkaa kotiin päin tuon pelto-aukean mitalla, päästen lähemmäs kotipiha tietä. Isosisko joka oli laskenut mäkeä uudella pikku kelkalla, oli samaan aikaan tulossa omaa tien "varhoa" koti tielle.  

Kun lähdin jälleen kylätien keskustan ylitykseen katsoin taakseni siskon osoittamaan suuntaan huutaen jotakin. Vielä kaukana takana tuleva meijerin aura-auton nostattaman lumisuihku tuli yhä lähemmäs, joten lähdin kiiresti ylittämään tietä, olinhan jo melkein omalla postilaatikolla, vain tien toisella puolella, jonne ei voinut umpihankeen jäädä auraa odottamaan.

Kelkka pysähtyi kuitenkin lumen alla keskitiellä olevaan hiekkaan, karkkien lentäessä istuimelta tielle auran lähestyessä takaa, selvisin tien yli juuri ja juuri.  Äänimerkin kirkas tööttäys kuului lähestyvän ja hivenen vaimenevan kolinan lomasta, suuren punaisen auran suhahtaessa samalla jo ohitse, heittäen yllemme lunta, ruskeaa soraa pieniä kiviä ja hevosten kuivia kakkaroita.

Äskeinen kaunis sileä hyvin kuljettava ja kelkoiteltava tienpinta oli poissa. Se oli kadonnut kuten suurin osa karkeista jotka olivat istuimelta maahan solahtaneet. Muutama kiiltelevä paperi siellä täällä loisti auran jättämän lumipiven laskeuduttua. Näimä keräsin parhaani mukaan mitä tilanteen jälkeen saattoi vielä löytää, muiden jäädessä lumeen hautautuneina niille sijoilleen. 

Tämän jälkeen en ulkona karkkipussia enää kuljettanut, mikäli sellaisen jostakin vielä onnistuin saamaan. Onni tässä kaikessa oli silloin käytössä oleva lumiaura malli, joka oli kaksi siipinen joten se heitti molemmille puolille tietä joten aivan kaikki eivät sentään menneet hukkaan. 

Oikea haitta oli kun tie aurattiin reunoille asti jolloin sen reunat olivat vielä lumesta tallaantumattomia, jääden nyt lumesta paljaaksi samoin kuin tien keskusta joka oli korkeammalla muuta tien pintaa josta hiekka aurattessa aina levisi noiden aikaisempien pyörän jälkiin, tehden liikkumisen kelkalla huonoksi, siihen asti, kunnes uusi lumi jälleen tallaantuisi renkaiden alla kovaksi sileäksi kulkupinnaksi.