Sunnuntai aamu ja mietteet..

Aamuinen ajatus vie aikaan kaukaiseen, mummoon, vaariin, ikkunan belargoniaan...
Voisikohan tätä jollakin tapaa soveltaa nykyajassa elävään ja laulavaan :) isoisään.

                     


Leuto hyvin hento hiljainen, aamuinen kevätuulen vire, jonka tunnen liikkuvan kasvoillani, kantauttaa kuultavaksi jostakin lähimetsän puista kantautuvaksi palokärjen aikaan saaman rytmikkään nopean pärähdyksen, sitten toisen, kolmannen..

Hiljaista. Muita luonnon ääniä ei ole kuultavissa, sensijaan lähistöltä kuuluvat aamujunan äänet kantautuvat korviini sitäkin selvemmin liki tyvenessä kevät-ilmassa.

Hiljainen, kuin hankikannon kulkemisen aiheuttama kirskunta alkaa kuulua selkäni takaa lähestyvänä.
Ensimmäinen, aamulenkiltään palaava vanhempi mieshenkilö ilmaantuu
kohta näköpiiriin.
Pysähtyen hetkeksi kanssani juttelemaan, ensin häntä tervehdittyäni.


Raaputan kävelijän lähdettyä, auton ikkunoita puhtaaksi niihin yön aikana kertyneestä vahvasta huurteesta, jatkaessani näin lähes joka aamuista puuhasteluani, samalla myös uusio-opeteltua tapaani, vanillasikaria, sen polttelemisesta nauttien.

Aamuinen kaurapuuroni, muna-pekonit, sekä niiden lisukkeena olevat muut hotellien aamiaisen tapaiset aamupalat on nautittu kahvin kera jo appoaikaisin, heti herättyäni.

Päivä ja sen tekemiset odottaa. Tietäis vaan mitä tekis. Ihan vielä ei siitä oo tietoo...

Tarjouskahvia ja maitoa sen lisukkeeks on kuiteskin käytävä ostamassa.

Sitten, vois kokeilla vaikkapa rautalangalla,  oiskohan :) sitä virtaa vielä jäljellä.

http://youtu.be/2p5KKcyOQpE

                                                                 Hyvää päivän jatkoa.
                                                                 
                                                                   Kiitos vierailustasi.

Jälkiä keväisessä lumessa

                 

Hieno, raikas, kevät-talvinen aamuhetki. Tuoksuu kostealta, vaikka pakkasta on vielä tusinan asteen verran.  Laulun sanat mielessäni, yöllä palatessani, niitänäitä kelaillen
mielessäni miettiessäni raikkaan kelin, hyvän mielen aikaansaattamana.

                              
                 

Aatos vie taas aikaan, vanhaan hyvään, aikaan jota ei enää ole, eikä saattane kokea.
Keli on juuri sellainen jollaisena sen muistan muistellen monia nuoruuden aamuhetkiä.
Parasta aamu-aikaa kokea kaikki, heti hämärän väistyttyä, auringon nousua odottaen.

Kevääntulo, mäntymetsän tuoksun, alkavan pihkan, kävyt, vielä avautumattomat.
Niiden neulasten kirjoileman pinnan, oravan kalvamat käpyrangat, jäniksen papanat, metson ja teerien jätökset, pöllön oksennuspallot, muutaman vielä hangella hiljakseen liikkuvan harmahtavan höyhenen, joskus mustemman sulan lumihangen pinnalla.

Kohta ilmeistyy mäntyjen runkojen ympärille nuo "paljaat" renkaat, paljastaen rungon ympärillä olevat kanervat ja varvut joiden oksilta saattoi nähdä sieltä täältä pilkahtavan
punertavan marjan. Keväiset kluksuttavat sekä naksuttavat äänet, närhien rääkäisyt, korppien ääntely, variksen harvat raakkunat kantautuivat korviin  

Muurahaispesien tuoksu, niiden alkava, voimistuva kuhina, pesien osilta, jotka ketun tai jonkun muun jäljiltä oli kaivettu kuopalle, alkaisivat kohta kohentua melkein silmin nähden, entiseen kokoonsa, siitä aikaisempaa suuremmaksi kasvaen. 

Pinnalla, jonka hangen pinta kantoi pitkälle päivään. Kantoi, kunnes auringon lämmön vaikutus alkoi aamunkymmenen jälkeen pehmittää niin että se alkoi pettää jalan alla.
hangen rahina hiljensi metsän lintujen äänet. Seisahdus, ja ne alkoivat uudestaan. 

Joskus lauantaisin ja varsinkin sunnuntai aamupäivä hetkinä, ilmestyi usein muutama kaveri, joiden kanssa tuli kokeiltua noita metsän rajaamia pieniä peltoalueita, niiden hankien kantavuutta. Kokeilla suurempien ojien kohdalla mitä hangen alta löytyisi.

Pääasiallisin kulkuneuvo oli polkupyörä, jolla matka joutuili sukkelammin kuin jalkaisin
yrittäen pitää mielessään sen tosiseikan, ettei kannattanut viivähtää liian kauaa tuolla
reissulla, mikäli ei mielinyt kahlata takaisin napaansa myöden lumessa kahlaillen kun hangen pinta ei enää kantanut.

Siihen aikaan kun polkeminen vielä pääasiallisesti tapahtui seisonta asennossa tämä
oli yleinen harrastus, hangen pinta kun oli sileä, kevyt polkea, kenties jossakin kohden
saattaen tuottaen yllätyksen, etupyörän äkkiä humpsahtaessa hieman syvemmälle.

Kävipä niinkin ettei aina ehtinyt ajoissa, pyörän saattaessa jäädä seuraavaan aamuun, tai yöpakkasen jatkumon pelosta, suksilla ja vesikelkalla hakea pyörät pois, talviaikaan
kun pyörää ei aivan välttämätön jokapäivälle ollut.

Joistakin pilkisti jo esiin pälvipeili, vaalea, harmaan läpikuultava, joissakin, missä virta oli lumen ja sen alla olevan jään alla voimakkaampi, oli tuo pälvi hieman ruskeampi, eikä niin helpolla rikkoutuva, hauras. kuin harmaampi. 

Tämän harmaamman peilin alta, kun sen pinnan rikkoi, löytyi usein tyhjä tila, jonka alta ei kovempaa jäänpintaa löytynyt, sulaa virtaavaa vettä kylläkin, joka kohta peitteensä, lumikorpun kannen alta alkoi nostaa itseään yhä enemmän näkysälle, veden määrän lisääntyessä, lumen ja jään sen etenemistä vastustaessa, ennen kun virtaus puhkaisi selkeän kylkuväylän juoksunsa loppuun asti, sinne lampareeksi laajentuen. 

Kevät alkoi näkyä, alkaen yhäti kiihtyvämmällä vauhdilla jatkamaan etenemistään, kenenkään voimatta sitä estää. Näin sen tulo on jälleen.

Hetken se viivyttelee, odotellen kunnes yölämpötila on lämpimän puolta jatkuvammin,
kunnes auringon haihduttama, kerääntynyt kosteus alkaa valua alas, sulattaen loput
hanget olemattomiin parin lämpimän vuorokauden aikana.

Lumi on kuivaa, ilmavaa, pakkaslunta, joten sen lähdettäminen ei vienne pitkää hetkeä
tässä, ikuisesti jatkuvassa, elämän joka keväisessä kiertokulussa.

Kesän tuottamaa keväistä sadejaksoa odotellen, aamuterveisin.

  

Krysanteemeja.

                       

                                                                   

Huomenta tasapuolisesti kaikille.  

On niin hieno kevät-talvinen, uuden lumen koreoima näkymä, aurinko paistaa, linnun pylpehtii, sirkuttaa, ja mielikin on huisin hyvä, seesteinen.  Huolimatta siitä että pannulle rikkomistani kananmunista toinen truuttasi huolimattomuudestani johtuen, hihaani sisäpuolelle täytettä.

Lukiessani erästä kukkaisjuttua, tuli mieleen sanoja hienosta venäläisestä hitaasta valssista, muistellessani tuota krysanteemi tanssiaisten sanoitusta.

Muistelen myös erästä entistä pankinjohtajaa, joka uskollisesti tilasi pankkiasuntonsa
ikkunan alle vuosittain krysanteemeja hoitotöineen kaikkineen.

Elämäni kolmas pankinjohtaja joka suhtautui meikäläiseen kuin asiakkaaseen, eikä kuten monet muut, viranhaltijain tapaan. Muistelen miestä hyvällä.

Oiskohan nämä seuraavat ne oikeat, alkuperäisenkaltaiset sanat.

Hän tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin,
Vaan tiedän, etten koskaan voi häntä unohtaa.

Palat pienet nuo eessäni nään
Joita paikoilleen en saanut milloinkaan
Sen jo tiedän miten synnytään ja miten täältä lähdetään
Vaan tärkeintä en tiedä kuitenkaan

Refrain;
Kun suljen silmät hän on täällä taas
Ja voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää, ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Refrain 2;
Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Lähti näytöksensä jälkeen kuin tulen liekki vain
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unhoittaa

Suuret kellot asemien hiljaisten
Niitä ihminen ei osaa pysäyttää
Ja viimeiset tilit kun maksetaan
Mistä tietää kuinka paljon käteen jää

Refrain 2;

Refrain;
Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Lähti näytöksensä jälkeen kuin tulen liekki vaan
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi nähdä kauniimpaa

Tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Lähti näytöksensä jälkeen kuin tulen liekki vaan
Tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi häntä unohtaa


Myöhemmin, herkkänä hetkenään, sain tietää, miksi hän aina krysanteemeja tahtoi, tapaellessaan sanoja..   ...krysanteemit jo kukkineet on...

Järistystä.

                   

Huomenta vaan tasapuolisesti kaikille.  Harmaata, synkkää, kevyttä pakkas aamua.

Mietettä, ei pelkästään tuosta japanin tapahtumasta, vaan siitä, mitkä on ensivuoden tilanteet. Tilanteet, jotka on,  jo tuhansia vuosia vanhojen ennusteiden mukaan vasta koittamassa ihmiskunnalle vuonna 2012,  johon kaikki nuo yksiselitteisesti, yksintein ovat päätyneet.

Ken elää, hän näkee. Kuitenkin on helppo huomata kuinka haavoittuvainen tämä kaikki infrastruktuurimme luonnonvoimista on. Pahimpana maan päällisenä tulivuoret
joista saatiin hieman jo esimakua, mutta vaan hieman. 

Toinen, suurempi uhka on avaruus. Satelliitit vaikkapa ensiksi. Kun GPS systeemi, johon kaikki tuo nykyinen suuntimis, tiedonsiirto ja  mittajärjestelmät maailmassa perustuvat vaurioituu, jopa romahtaa, auringonpilkkujen, meteoriittien, jonkun muun, tai tuhkapilvien estäessä vaikkapa lentoliikenteen, radioliikenteen, puhelimien mykistyessä, missäs mentäisiin koko ihmiskunta.

Mutta kaikesta säälittelystä huolimatta, maailman meno, luonnon tuhoutuminen, sekä
ihmisten, varsinkin suurteollisuuksien etuisuuksien tavoittelu jatkuu entisellään, meidän kenenkään kykenemättä näihin millään lailla, nurkkapöytä puheita lukuunottamatta, voimatta vaikuttaa. 

Olipa kerran, aikoja, jolloinka vastustettiin, jopa ase kädessä, suunnitelmatalouksien toteuttamista. Suomeenkin pyydettiin apua toisesta demokratian kehdosta, edustajalta yhdysvaltojen (ase-apua)ruotsin suurlähettiläältä (-39), johon saatiin häneltä vastaus.

Te olette kansakuntana niinpaljon edellä naapurimaatanne, että mikäli stalin liittää teidät osaksi neuvostoliittoaan, erotutte sieltä edelleen omana kansananne, ominaisuuksienne, nerokkuutenne, yritteliäisyyden ja keseliäisyytenne ansiosta.
(Yhdysvalloissa oli laki, joka kielsi kaiken sotatarvikkeiden myynnin ulkopuolisille)

Ja kuinkas sitten kävikään. Hieman sen jälkeen meidät myytiin ketään ampumatta tuonne euromaihin kuuluvaksi, olemmehan euroopplaisia, kunnolisia sellaisia.
Ja kumma kyllä, taas, nuo samat tutut komissaarit, jotka ennenkin meitä hallitsivat ja joita edelleen kammoen pokkuroimme, tulevat jälleen jälkipolville (toivottavasti) tutuksi.

Mutta nythän tämä ei ole suomettumista. Ei. Pois se meistä. Tämä on yhteiseurooppalaisuutta.  

Kaivinkonealaa sivuten, huomioiden alan työllistävä vaikutus, olisi suotavampaa kuin pohjanlahden täyttäminen jätemailla, kärrätä esimerkiks tuohon lahteen täytteeksi, tuota susirajan tuntumassa olevaa maamassaa,  torneålaaksosta alkaen, suoran maayhteyden luomiseksi, ja palata alkuperäisen emäkotimaan helmaan, koko rapakon leveydeltä ja pituudelta, joki säilyttäen.

Vaasa - uumaja linjaan asti olis mielestäni semmoinen sopiva ensi-toteutus etapiksi.
Homma sinänsä ei olisi kovin tekninen edes toteutettavaksi. Ovathan suurimman luonnon muokkaamisen aloittaneet monet muutkin kuin hollantilaiset, tai brasilialaiset.

Suurimmat ja myös pahimmat näistä ovat Israel ja neuvostoliitto, joiden kuuskymmen luvun kastelujärjestelmät, sekä monien suurien jokien vedenjuoksutusten virtaus suuntien muuntamiset ovat eräs pahimpia kuivuuden lisäämisen ilmiöitä, joita ihminen on tehnyt. 

Juomavesi on kuitenkin ensimmäisiä, josta jokapuolella alkaa olla puutetta, niilläkin alueilla joissa se vielä on vapaana monikasallisista vesimonopoleista, ja vaapasti aina
kaikkien saatavilla, ken tarvitsee. Tulentekovälineitä on vielä, sekä suomessa puuta.
Suurin osa ruokapuolesta taitaa sesijaan, kuten vaatetuksetkin, olla tuontitavaraa.

Onneksi sentään. Meillä on edes  E10 bensa, jota muilla kaikilla (harmitus sentään) ei vielä ole.

Perjantai, taikayön-miete.

                       

Keltainen kuu, meille loisteensa suo...   ...missä ja milloin taas löydämme sen...
Kohta on aamu, niin arkinen, oi.   En taika-yötä mä unhoittaa voi.

Kuu näyttää noustessaan keltaiselta, koska valo kulkee pidemmän matkan kuin kuun
ylhäällä ollessa. Sininen valo hajaantuu, mutta punainen tulee "läpi".  Eli siis siivilöityy.
(Mikäli väri-ilmiö jotakuta kiinnostaa)

Myöhä ei liene lain, pieni hetkinen vain, ennen kuin luotain taas lähdet pois.
Rannan puut huminoi,  järven kuu hopeoi, etkö siis vielä viipyä voi.
Viisi pientä minuuttia minulle suo, onnellemme pitkän hetken merkitsee tuo.
Ystäväin luoksein jää, maailman avaruus, mahtuu niin, viiteen vain minuuttiin.
Näin lauleskeli eräs nainen aikoinaan 6-70 luvulla, sekä eräs Leidit Lavalla jäsenistä.