Illan hämäryydessä

                 


Kaunis kirkas aurinkoinen päivä on päättynyt, hämärän vaihduttua illan pimeyteen.
Alkuillan tunteina sakeana, märkänä mutta kauniina alkanut lumisade on vaihtunut suoraan soljuen alas putoavaksi, sakeaksi, kastelevaksi räntäsateeksi, joka vielä kuorruttaa asfaltit valkoiseen peitteeseen. 
Kertymää ei juurikaan tästä, syksyn neljännestä lumivaipasta enää synny, ja toden näköisesti se jo huomenna on haihtunut nurmikoltakin pois, lämpötilan kohotessa plussalle.

Lämmin hämärä hetki muistelulle, kaikelle mieleen juolahtaville, siellä jo ennestään pyöriville.
Kynttilät lämmittävät, suoden mukavan hämärän rauhallisen iltahetken, samoin lasillinen viiniä, jonka mausteinen tuoksu saa haluamaan sitä toisen mokoman lisää. 

Lumisade ulkona vähentää soljumistaan, laantuen oireista päätellen kohta kokonaan.
Lämmintä, väsyttää, vaikka täydenkuun odotus hieman tuota nukkumista jälleen häiritsee.

Kuinka juuri nyt toivoisinkaan jonkun olevan läsnä, Jonkun pehmeän, lämpimän, hiukset puhtaalle tuoksuvan, joka ensin hieman nojautuen ja kohta jo kainaloon käpertyen kysyisi. Mennäänkö nukkumaan.   

                 

Kas, lunta sataa.
Ja muistot kohta unhon kinos peittää, 
pois kätken onnen sekä tuskan kyyneleet.
Taas aika mataa, ilta varjot heittää,
mut aatokset, ne yhä ovat yhtyneet.

         
Näissä mietteissäni istuen, kaadan nyt sen toisen kierroksen lasiini. Viini tuoksuu.

                         
                                   Hyvää yötä. Kiitos vierailuistanne.

Vanhan kertausta

                  

Laulujen ;) sanoja singneeraten: Oi muistatkos kuutamo-illan 12.2, kun yhdessä kuljettiin...

                 
------

En kuulu jengiin kulman,

saan aikaan monen pulman.                                                    
mä olen komein näillä main.

Jos seuraan tytöt kärkkyi,

niin monen mieli järkkyi

mun tunteille he nauroi vain..

Niin, moi moi vain,

huusin kättäin heilauttain,

tuskin ennen mua huomasikaan.

Moi moi vain, moni sai,

jos kiinnostuit mun seurastain

niin sä muihin et vilkaisekaan... 

-----

Jos on niin täynnä huumaa,

niin sen kai näyttää voi.

Myönny en yhtään tuumaa

mä paulan tein,

sanat muistan nuo,

mä en niin vain kätees jää.
Mä paljon teen,
kuljen vain sun luo,
sä voit meidät täydentää.
Minkäs voit, minkäs mulle voit,
jäinhän kudoksiin, mä kiinni niin...
...sä oot niin täynnä huumaa...

         

Tähän yllä olevaan oli sanoitus:
Mozart on jollekin juhlaa,
toisesta jazz paras on.
Kolmas, vain aikaansa tuhlaa,
jäätelö nautintohon.

Tai niin; ehkä hän pitää jostakin muusta sävel lajista,
saattaapa joku pitää jopa säveltäjästä itsestään...
Oma, suosikki makuni on ;) suorastaan A-luokkaa...

Kuitenkin sanoitus jatkui;
On kaikille tää sucu-sucu,
tanssi hauskin ja virkistävin,
on heille tehty sucu-sucu,
mukaan meidät jo tempaisikin.

Toista säkeistöstä muistan;
...kaikkilla muilla on heila,
mulla vaan onnea ei...


                 

                       Kiitos vierailuista.  Hyvää illan jatkoa.

Hämärän hetki.

           

Tämän hämärän hetken olemme kadottaneet.
Kukaan ei voinut nähdä meitä käsikkäin tänä iltana, yön hämäryyden yhä tihehtyessä.

Ikkunastani näkyivät laskevan auringon juhlat kaukana taivaan rannan horisontissa.
Kerran pieni palanen aurinkoa hehkui kuparin kaltaisena kädessäni.

Minä muistelen sinua ja tiedät kyllä murheen joka ahdisti sisintäni.
Missä olit, mitä teit, poissa ollessasi.

Kummallinen tunne valtaa mieleni aina kun olen murheellinen.
Miksi sinä kuitenkin tunnut hieman vieraalta.

Lukemani kirja väsyttää, hervahtaa raukeasta kädestäni ja putoaa jalkoihini, nukahdan.
Ja silloin katoat yhäti tihenevään illan hämärään, näekö sinut aamun koittaessa.



                                            Hyvää yötä. Kiitos verailuista.

Sunnuntain mietteitä.

                        

          

      Kaunista, aurinkoisena alkanutta sunnuntaita ex-sinisilmäsähveltäjältä lukijoille.

On ihanan hieno hetki saada jälleen herätä aamuun, auringon säteiden lämmittäessä nukkujan kylkeä tehden olon hieman levottomaksi.
Tämä saa uinujan ensin liikehtimään, kääntyilemään, venyttelemään ja kääntämään kylkeään, pakoittaen vihdoin viimein nousemaan ylös vuoteesta kahvinkeittoon.

Olo on raukea, nautittavan rento. Illalla vuoteeseen kellahdettuani, nukuin melkein kuin tukki, täydenkuun saavutettua huippunsa, nukkujan tapaan, suoden raukeuden monien huonosti nukuttujen öiden jäkeen viimein, unen muodossakin, kaiken jännityksen poistaneena

Poistunut on kiire ja hössötys, jäljellä raukeus kirkas seesteinen ajatus, pirteä tunne.
Tästä on hyvä alkaa jälleen uusi päivä.  Millaisiksi muodostunevat ne seuraavat päivät.
     
     

                                                                     
     

Oheiset runo, video, sekä alla oleva linkki artisti Topi Sorsakosken poismenon johdosta.

                      On elon aika lyhyt kullakin.
                      Siis. Palakaamme lieskoin leimuvin,
                      tulessa kohotkaamme korkealle!
                      Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
                                                                        - Eino Leino-


                    

      http://youtu.be/3N-WWDvxiO0

      Kirjoitellaan lisää loman päätyttyä. Hyvää sunnuntaita Teille, uskolliset vierailijat.

      (Ei meitä surulla ruokita, se on ilo joka elättelee, musiikin ohella.)

Eräs rakkaustarina.

                  

Meille monille on elämän saatossa tullut tutuksi erilaiset koetut, eletyt, rakkaustarinat.

Näitä on sattunut monen kohdalle ne sivusta seuraten tai henkilökohtaisesti kokien.

Tässä kuitenkin jälleen niistä eräs verisio.

Mutta ennen kuin kykenen menemään itse tarinaan, täytyy palata ajassa taakse aina
tuonne ihanan kultaiseen, kuuskymmen luvun alkuvuosien 1965? kevätkesän päiviin.

Olen maalta kotoisin ja meillä eli ja asui serkkutyttöni Orvokki, joka oli lukenut itsensä ylioppilaaksi, rahoittaen opintojaan mm. jokakeväisellä juurikasmaan perkauksellaan.
Työ oli lyhytvartisella perkuukuokalla konttaamalla tehtävää taimien harventamista.

Serkullani oli tapana aina meiltä lähtiessään, vielä aikuisenakin liftata kakkostiellä, helsinkiin päästäkseen, se kun oli ilmainen matka ja ylioppilaat ja sotilaat olivat niitä joita liftareina suosittiin parhaiten, siihen aikaan.

Nämä kesäiset liftimatkat olivat sellaisia että parhaimmillaan jo viiden tunnin kuluttua oli päässyt silloisilla kulkupeleilla ja tieoloissa helsinkiin asti peukalokyydillä.

Serkkuni laittoi aina kesäisille liftimatkoille päähänsä vanhan ylioppilaslakkinsa isäni
ihmetellessä, että vieläkö ne luulevat sinua ylioppilaaksi. Tähän serkkuni vastasi ettei
sitä kaukaa näe ja lakin hän aina ottaa pian pois päästään, kyytiin päästyään.

Kerran hän kertois eräästä edellisestä liftausmatkastaan, jossa hän oli päässyt erään porista hesaan matkaavan kihlajaisparin autossa koko matkan perille asti kallioon.

Kertoili vielä myöhemmin saman kesän aikana, toisella kerralla, päässeensä jälleen samaan autoon, saman kihlajaisparin matkassa, ja pääseensä tällä toisella kerralla etupenkille istumaan, ensimmäisen kerrä takapenkki istunnon jälkeen.

Kihlattu oli tuon eka matkan istunut edessä, normaalin tapaan. Kolmannella kerralla serkkuni liftatessa tuli sama saab-farkku ja otti hänet jälleen kyytiin.
Tällä kerralla he kuulemma olivat aivan kaksistaan, kihlatun morsion jäädessä poriin.


Tästä alkoi eräs yhteinen elämän taipale, joka jatkui viimevuoden kevätpuolelle asti.


Seuraava kuvaus on kodissani tapahtunut ensitutustuminen tuohon liftin antajaan, josta sitten tuli meille kaikille Jaakko, joka hoiti niin elämän kuin kuoleman vaatimat kirkolliset velvoitteet.

Oli kesäinen kaunis sunnuntaipäivä, ja hän, serkkuni Orvokki oli tullut pitkän talven jälkeen Helsingistä jälleen meitä tervehtimään, ollen nyt jo aikuinen 26-28 v nainen.
Tapahtuma oli odotettu vierailu pitkästä aikaa, ja hän oli ilmoittanut ajoissa tulostaan
joten myös me aikuiset lapset häntä odottelimme näkeväksi.

Olin traktorilla isosiskoni kanssa liikkeellä ja  kotia lähestyessä tiesimme vieraan saapuneen. Siskoni halusi jäädä tästä syystä kotiin, minun jatkaessani vielä matkaa.
Oli lämmintä ja kuivaa, paahtavan kuumaa keliä.

Tienraitti kaipaili sadetta, valtavan kieppuvan tiepölyn leijaillessa ilmassa harvojen autojen jäljiltä vielä minuuttikaupalla salvaten näkökyvyn ja hengityksen.

Seuraavaan kurviin saapuessani, aikomuksenani kääntyä vasemmalle  naapurimme maatalon pihaan, tuli kurvin takaa, keskellä raittia, edessä aukeavan suoran jatkeelta, vastaan punainen -95 farmarisaab hirmuista vauhtia, vetäen pölypilveä perässään kuin vaakatason avaruusraketti savuvanaa.

Saatteena tuli pikkukiviä, hieman isompiakin, siruja ja hiekkaa, paukkuen deutzin kurakaariin ja pelteihin ja kuskin sivulle kääntymättömään naamaan, kesäaikaa kun oli hytti aina riisuttuna pois, töitä haittaamasta, sekä myös kuumuuden, kulkuyhteyksien takiakin.

Manaus seurasi toistaan, ehtiessäni hädin tuskin huomata hesan rekkarikyltin auton keulalla. Manauksia seurasi litania lisää, jonkunlaisen käyrän noustessa huippuunsa hetkessä. Hemmetin hesalaiset. Kaahaavat paikalliset alkuasukkaat maan rakoon.

Ekana ajatuksena oli sännätä Deutz illa perään, mutta ajatuskyky käsitti auton kadonneen edellä saavuttamattomiin, ollen lisäksi traktoria paljon nopeampi jotenka en sitä koskaan kinne tuli saamaan.

Mikä lie mokoma lurjus, ja suunnuntai aamupäivänä kaahaili noin. Läpikulkumatkalla
ilmiselvästi lie tuo turisti ollut, vaan kenenkä sukulaisia mahtoi raitin varrelta ollakaan.
Siinäpä pulma mutta ajattelin että se seuraavan aamun rahtilenkillä kyllä vielä selvitettäisiin.

Sain hommani tehtyä ja palasin takaisin kotitalomme pihaan, tyytyväisenä, pieni harmitus ja rankaisuhalu, kosto 15 vuotiaassa mielessäni. Asia selvtetääisiin kyllä, siitä pitäisin huolta.

Mutta nyt olisi mkava tervehtiä serkkuani joka oli ollut aina kuin isosisko minulle.
Yllätys olikin suuri. Pihamme nurmella seisoi tuo sama 95 punainen farkku.
Sitten perhana, siinä se samperin sälli on. Joku samperin kaupparatsu tietenkin.
Kyllä mä sen nyt höyhennän perusteellisesti, näytän närhin munat. Kiukkuinen olin.

Tosin ihmettelin ilmestystä hieman, koska tiesin serkkuni poika (mies) kaverin tulevan hänen kanssaan ensi visiitille, meille ja Orvokin äidin luo kyläilläkseen, ensimmäiselle
esiintymis kierrokselle. Olivat sopineet tulostaan eri kulkupeleillä, ja ekasta yhteisestä, "omasta kotoaan" paluusta helsinkiin.

Kun olin hieman ehtinyt jo kelata tapahtumia saunassa naama- ja yläpesulla käytyäni, niin kotini eteisovella tuli vastaan ja tervehti muitta mutkitta, tuo auton kuljettaja, käsi ojossa meikäläistä.

Terve. Mää olen Jaska. Mä oon ton Orvokin miestuttava, kihlattu. Tulin esitäytymään, tälläinen mä olen.

Katsoin miestä, josta olin kuullut paljon puhetta. Arjalaisen vaalea, kapeakasvoinen hoikka, hieman hentoharteinen, rakenteinen. Terävä katse ja huumorin pilke silmäkulmassa, nauru ja humu karehtivat, vaihdellen vuoronperään suupielessään.
Pappi. Peijakas. Kaikenlisäks vielä. Hyvät hyssykät. Ja ihan tavalliselta mies vaikutti.

Tykästyin välittömään veikkoon ensi kerralla. Tämä mitä sen jälkeen on tapahtunut on
parempi lukea Jaakon ja Orvokin kotisivuilta, josta löytyy kattavaa kerrontaa asioista.

Nyt viimeinen serkkujen yhteinen tapahtuma järvenpäässä oli viime helluntaina.
Kokoonnuimme heidän kotiinsa, jossa nyt asuu Jaakko lähes yksin.
Lohisoppaa, jossa oli sattumia runsaasti, mansikkakakkua ja muita herkkuja juomineen

Meillä on ollut tapanamme kokoontua tuohon jokavuotiseen vuodenvaihteen toiseksi viimeiseen iltaan, samaan tapaan kuin nyt kesällä teimme ekakertaa.

Kokoontumiset on vähentyneet, porukan puuhanaisten, isosiskoni ja serkkuni pois
menon johdosta. Toki porukasta on myös poistunut monta ennen heitä. Kaikki eivät myöskään aina ole osallistuneet, eri syistään johtuen.

Mikäli tarinan jatko jotakuta kiinnostaa, niin lisäinfoa löytyy, Jaakko Harjuvaara nimen klikkaamalla.

Päivä - mietteitä

                        
           
             Viikonloppu on kohta käsillä. Mutta sitä ennen, perjantai ja 13 päivä.
             Mitä nuo molemmat tuonevatkaan elämänkulkuuni.
      
             Toden näköisesti perjantai tuonnee ainakin housuparini ompelijalta, pitkän
             yksinäisen illanko, kenties matkan jonnekin kauemmas.

             Mitä jos lähden, entä ellen lähde, entä kun palajan.  Mietinkin oisko näin.
                     
             Pitkä matka, palatessa yö puolessa välissä, kotiin tullessani. 
             Kenties joku viivähtäin lauhduttava, lohdullinen onnentunne valtaa mielen
             juuri se, joka täyttää mieleni kaikki sopukat, kenties sieluuni saakka.

             Mitäpä surra, aatella. Aikahan sen jälleen näyttää, mitä elämässä tapahtuu.
             Kelloni, ikivanha Junghans, tiksuttaa uskollisesti hämärässä hiljaisuudessa.

             On rauhallista, kesäisen leutoa suomen suviyötä. Valoisaa, katuvalotonta.
             Riisuudun, kengät, sukat nakkelemalla, liivit tuolin selkänojalle ja paidan
             vanhalle topatulle istuinosalle, jonka päälle kalsarini.

             Hieno, leuto hämäryys. Tassuttelen, onneksi hämyssä, ikkunaan, avaan.
             Huoneeseen tulvahtaa täydellä tenhollaan keväisen keskiyön viileä raikkaus.

             Istun kauan huoneen akkunan ääressä, nautin hetkestä, viileästä ilmasta,
             sen kosketuksesta, kosteudesta, joka kietoo minut hiljalleen vaippaansa.
             Hengitän syvään, sitä ahmien, sen mäntyjen maustamia tuoksuja. Hyvää.

             Tämän lempeän kosketuksen aikana aatos kiitää, muistellen, makustellen,
             katseeni harhaillessa samalla, kuten aatoksenikin, lempeässä, leudossa,
             äänettömässä hämyssä, hämäryydessä, kiitäen yli ajan ja paikan, kauas...

             Kaikki on niin hiljaa, odottaen kohta taivaanrantaa punertamaan ilmestyvää
             aamuauringon kajoa, joka kohta kuin varkain, hiipii pian yhä korkemmalle.

             Jostakin tunkeutuu tajunnan takamaille närhin rääkäisy pihapuusta, mitä lie
             säikkyneenä, mistä varoittavana. Työnnän alitajuisesti sen sivuun.

             On aivan kuin olisin leijunut hetken paikallani ilmassa, jossain henkimaailman
             tai satujen tarinoissa, jossa rauhaisat, onnen hetken laajat ulapat aukenivat.

             Vielä hetki, ja yön kuulaus voittaa. Sitten. Havahtuminen. Utopian lumo on ohi.

             Arki alkaa.

             Kuinka helppoa kaikkea on kuvitella, ja monenlaista meidän mielemme tuottaa
             tai tuo omasta alitajunnasta meidän kunkin omalle valkokankaalle.

             Huomiseen.

Mittarin raksutusta.

                    

Vein syyni muiihin ja jatkoin juhliain, jäi lehti puihin jos ryypyn vielä sain, sen siinä kestin, lähtös kun tietää sain, se mikä esti, vain syitä hain.
Niin aika kulkee kuin ruhtinaat, tieni ne sulkee taas mennä saan. Nyt saakoon riittää kun muistan muun, saa tuuli niittää pois lehdet puun.
(Näin kertoo vanhan laulun sanat, muistini mukaan, menneestä elämästä, ei omastani)



Mitähän, jospa vielä tässä elämäni juoksupyörässä, näilläkin kilometreillä, löytyisi jokin kiintopiste, ehkä jopa ennen kesäkuuta.

Kykenisikö minun kaltaiseni ihminen siihen. Osaisiko pitkähkön, hieman erakoituneen käytöksensä jälkeen vielä täyspainoisesti suhtautumaan toiseen ihmiseen.

Altistuisi kenties vielä tunteille, joita ennenkin kenties on ollut, kokenut, mutta joita ei ole ehkä koskaan kyennyt täysipainoisesti omalta osaltaan kohtaamaan aikaisemmin.

Kykenisikö, osaisiko löytää syyn ja tarpeet, joilla voisi rehellisesti, täysillä eläen, liittyä
toiseen ihmiseen, hänen lähelleen, tutustua häneen rehellisesti, varauksetta.

Kykenisikö silloin astumaan tuon ratkaisevan askeleen, askeleen jolla astuisi jälleen tyhjyyteen, toivoon, epätoivoon, kenties toivottomuuteen, jonka oma riittämättömyys ja kykenemättömyys-tunne tuottaa, samoin kuin on oman tarvitsevuutensa ja haavoittuvuus-pelkojen kanssa

Sitäkö se elämisen pelko on. Löytää nuo omat, edellä kertomani pelkoni, puutteeni.
MIten musta vielä olisi matkalle, jossa tarvitsen toiselta, läheiseltä ihmiseltä tukea.

Kyetä elämään pelkäämättä, ja täysipainoisesti vuorovaikutuksessa toisen ihmisen lähellä. Tätäkö on elämän pelkääminen.

Kykenenkö koskaan toipumaan nykyisistä asenteistäni. Osaanko luopua niistä.
Luopua asioista joita harrastan, vain siksi kun oma, nykyinen tieni tuntuu mukavalta.
Tämä ylläoleva on pelkuruutta, pelkoa elämää kohtaan. Omahyväisyttäni pelkästään.

Monesti tämän kaltaisen tien kulkeminen muodostuu meille kaikille tuskalliseksi rämpimiseksi, aivan kuin raskaassa upottavassa hetteikössä etenemiseksi, välillä upotessamme lähes joka askeleella millon säärtä, milloin reittä myöden hetteikköön, tuohon vetiseen suomutaan, välillä rähmällemme kaatuen.

Kaatuessa harmittelemme matkalle lähtemistä, tietäen kuitenkin paluun edellistä hankalammaksi, joten kannattaa siis jatkaa. Johtaahan rämpiminen kuitenkin perille, vaikkakaan  ei se helppoa olekkaan.

Kaikestä tästä epätoivon suossa etenemisestä seuraa uskomukseni mukaan vain pelkkää hyvää, etenkin mikäli sen ponnistelun loputtua kykenen löytämään itseni.

Löytämään itseni sellaisena joksi minut on tarkoitettu ja luotu. Kukaties kykenen löytämään vielä kaikki hukassa olleet lahjani joita mulla ehkä vielä on.

Kenties myös kaiken sen mitä elämään väärällä tavalla kiinnittyneenä olevan, ulkoa ohjautumaan pyrkivän ulkokuoreni alta löytynee.

Näilläkö, tämän kaltaisilla eväillä minusta saattaisi olla vielä löytämään turvapaikka ja saavuttamaan se. Voisinko vielä (kin) kyetä kasvamaan omaksi itsekseni, toisen ihmisen avulla, häntä peilinä käyttäen, suostuen peiliksi myös hänelle.

Miksi peili. Olenhan ihminen jolla on loppujen lopuksi huonohkot yhteydet omaan itseeni, peiliin johon usein en edes kykene katsomaan, peläten sen rikkinäistä kuvajaista.

Näkisinkö jälleen syitä vain toisessa, en itsessäni. Toisessa ihmisessä, peilissäni, joka ei olekaan täsmälleen juuri sellainen jonkalaiseksi mielleyhtymäni on hänet mielessäni
muokannut. 

Olisiko hänen kanssaan mahdotonta elää sopusoinnussa, varsikin pidempää aikaa.

Petynkö kuin lapsi, aloittamalla äksyilyni, kehittymättömyyteni paljastaen, mikäli tämä toinen ihminen ei ole juuri sellainen täydellinen ihminen jollaiseksi olen hänet omissa mielikuvitukseni sopukoissa rakentanut, millaiseksi kuvitellut.

Pakenenko siis toista edelleen. Vai kykenenkö kohtaamaan tilanteet omana itsenäni, kohtaamaan vanhat tuskani, suruni, epäonnistumiseni, itsesyytökseni, menneisyyteni.

Pakenisinko jälleen tilannetta, jossa minun olisi mahdollista kasvaa kokonaiseksi, omaksi itsekseni, kasvaen katsomalla sitä aikaisempaa tyhjyyttä, jota pitkään olen edustanut.

Kasvaminen omaksi itseksi on aikuiselle tavallista tuskaisempaa. Kykenenkö täyttämään oman tyhjiöni tunteillani, tarpeillani, vai pyrinkö täyttämään sen joillakin tilapäisellä, johon olen totuttautunut vain omista itsekkäistä näkökannoistani johtuen.

Olenko vieläkin liian heikko voidakseni mennä yli muualta kuin aidan matalimmasta kohtaa, peläten kohtaavani uudelleen omat kipuiluni ja turhautumiseni.

Näitä tunteitako pelkään yhä edelleen.   En enää.

Yritän eheytyä. Matkustaa uudelleen aikuisten maailmaan, lapsen kaltaisena, luottaen.

Luottavaisena tulevaisuuteen katsoen. Elämän aitouteen, suostumiseni elämään vielä hetken tässä maailmassa, toisten ihmisten kautta, heitä tarviten.

Päivän jatkoja kaikille teille vierailijoilleni.

Sunnuntain aamupäivä

                   
                   
Olet siinä vieressäni. Unesta, läsnäolosta yhä lämmin. Siinäkö olet viihtynyt vierelläni nukahtamisesta asti, maaten kyljikkäin vierelläni, lämpimänä, pehmoisena.   

Puoliksi unenpöpperöisenä heräilen aamuhetkeen, havahdun ylösnousun tuottamiin liikkeisiin, muihin ääniin, ne paremminkin aistien, kuin tuntien.  

Avoimen ikkunan kautta ulkoa kantautuu kevään kohinana luonnon tuottamien äänien kaiut, ilman raikas kuulaus, sen keväinen sunnuntaisen aamun kostea tuoksu.

Pidän näistä viileistä aamuista. Nautin niistä, toivoen etteivät edellisen kahden vuoden
liian kuumat hellekesät toistuisi. Hellettä ei pysty pakenemaan, pakkasta unseimmiten. 

Takana on kuitenkin paljon muutakin, kuten mennyttä tulevaisuuttani. Mietin menneitä en juuri niinkään tulevaa, jota kuitenkin on hetki hetkeltä edessäni yhäti vähemmän.

Kuitenkin joku sisälläni itkee, itkee mitä, mennyttä, kadonnutta, menettettettyä, suurta tulevaisuuttani, sen toteutumattomia unelmia, jotka eivät kai vieläkään multa loppune.
Tuskin milloinkaan.

On hienoa köllötellä, vielä viivähtäin, viileällä vuoteella, nauttien ulkoa tulvivasta 
raikkaudesta, tietäen voivani milloin tahansa tarvittaessa pujahtaa lämpimän pehmoisen peitteen suojiin.

Odotella aamukahvin tippumista, kentes pilviverhon takaa näkyviin tulevaa aurinkoa,
sen lisukkeeksi kenties pieni pannari, juustoleikkele-leipä, maito, omena, salaatti.

Iltapäivällä hieman tuhdimpi ateria.  Rauhalliselta ja hiljaiselta, suorastaan verkkaiselta, tuntuu tämä eteenpäin soljuva elämäni olevan, tällä nimenomaisella hetkellä.

Hetken kestää vielä tuo seesteisyyden hektinen tovi.  Vedän peittettä ylleni, ihon viileys helpottaa hetkessä.  Kaipaan pehmyttä, tuoksuvaa lisälämmikettä vierelleni.

Kutsu.

Kahvi alkaa olla tippunut, viimeiseen pisaraan, sen tuoksu, kutsu, kertoilee näin.

Siirryn pöydän vierelle istumaan, mukillisen seuran suoman tuoksun lumoamana.

Alan hörppiä, suurella mielihalulla.  Otan paakkelsin seuralaiseksi.

Sunnuntaipäivä alkaa tästä.