Pitkä polkuyörämatka. #2

Matkan sujuessa ehdin pian tuon maatalouskaupan kohdalle, jonka jälkeen alkoi olla tuttua maisemaa joita Tatran,  Ifan, tai Pikku Mossen takaikkunoista olin katsellut minkä ehdin autokyydin viedessä milloin kunnan lääkärin yksityiseen, tai toisen yksityisen lääkärin vastaanotolle.
Paikat tutuiksi tulleina etupenkillä istuvien keskusteluista, niistä mieleen jääneinä ohitin Setälän talolle vievän pitkän koivukujan, ehtien pian silloisen pitkän sairaala-rakennuksen kohdalle, jonka pihapiiri oli tuttu. Monet kerrat olin ollut tuossa paikassa hoidossa (kevät - syksy) astman takia, jota turhaan yritettiin saada parantumaan. 
Normaali kiertotie oli tämä sairaala, josta Porin uuteen Tiilimäen keskus-sairaalaan, ellei täällä olo aikana "tullut paremmaksi". 
Touhu tosin oli turhaa, en tullut siellä hullua hurskaammaksi tautiini nähden.

Monet täällä naapurikunnan sairaalassa viettämäni kahden kolmen viikon jaksot olivat hyvin mielessäni. Jälkeenpäin olen tätä josksus kummastellut, mutta silloin hoitavalla yksityis lääkärillä oli ilmeisesti mahdollisuus vaikuttaa tuohon sairaalaan pääsyyn, olihan nuo lääkärit ja hoitajat tuttuja menehtyneiden velipojan ja siskon hoito toimista. Mutta ohi sairaala rakennuksen, jota vastapäätä oli enoni talo, jonka tuuheassa kuusiaidaas autolla ajettava kulku-aukko, josta näkyi pieni kesäaikainen jäätelökioski jota kummitätini piti, avoinna iltaisin ja viikonloppuisin. Talossa olimme isän kanssa käyneet katsomassa kaksi eri kertaa Viikingit sarjaa, jota kummitäti ei minun antanut katsoa, se kun oli kielletty lapsilta.

Pian olin rautatien tasoristeyksessä jossa oli kolme rataa rinnakkain, sekä melkein tasoristeykseen asti ulottuvat kaksi sivuraidetta. Hieman vasemmalla radan varressa pieni punainen mökki, jossa oli ovi, ikkuna molempiin suuntiin ja peltinen savupiippu. Sen edessä tuolilla tummasiniseen takkin puettu mies päässä musta koppa-lakki, kädessä pilli, punainen lippu pienessä varressa lähellään. Oli jännä katsella asemalta lähtevää junaa, miestä joka junan mentyä nousi kääntämään vaihteen "oikeille raiteille".
Nyt näistä yli ja jatkoin suurten puiden reunustamaa leveää hyväkuntoista, mutkaista hiekkatietä jota olin tulossa keskustaan. Vasemmalla pieni sininen Vallemaan Paperi ja Kemikalio, edessä vasemmalla suuri kaksikerroksinen talo, Hannulan Pyöräliike. 

Muutaman talo, pieni alamäki jossa keltainen Ojalan Parturi - Kampaamo. 
Mäen alla Rautakauppa M Vekara jonka (peitetyt) suuret näyteikkunat olivat tutustumisen arvoisia. Kauppias oli tuonut kotiimme monet sementti ja kalkkisäkit kuin myös mustat tervapahvirullat, ruskeat huokolevyt, kovalevyt talon sisä-seiniä varten, myös suuren korkkimattorullan aluspahveineen (mummon) olohuoneen lattialle.
Punakattoisessa rakennuksessa oli naisten asusteliike.

Rautakaupan jälkeen samalla puolella ruskea osuuskaupan rakennustarvike varasto jonka päädyssä suoraan tietä lähimpänä suuret käymälät joiden käyntiovet vain parin metrin päässä tuon yksityiskaupan päädyn ikkunoista, kuvan auton kohdalla.

Näitä vastapäätä hieman eteenpäin suuri neliön muotoinen tummankeltainen kivitalo jonka seinässä 
luki seurahuone. Vastakkaisella puolella osuuskaupan viljavarasto, ja suuret korkeat viljasiilot, joiden edessä hevospuomit, pihaan käynti, joiden jälkeen osuuskaupan matala lähettämö, pyöräkatos, jonka toisessa päässä kadun kulmaan asti ulottuva puinen kaksikerroksinen konttoritila.

Kadun toisessa kulmassa suuri harmaa puutalo, talon sivulla olevien kolmen korkean rappusten yläpäässä neljä ovea, niiden edessä suuri tasanne sisään menoa varten, viimeinen yksittäinen kulmassa korkean portaikon päässä, josta mentiin sisään apteekkiin,
jossa äidin kanssa olin monesti käynyt.  


Olin T-risteyksessä vastapäätä Osuusliike-kansa, josta ohjeen mukaan lähdin kulmasta vasemmalle ohitse tuon Osuuskaupan liikerakennuksen, josta matka jatkui kohti Fransun kioskia.

Kahdentoista vuoden kuluttua nousisin tuon pyörä- ja varastokatoksen keskellä olevia portaita Vanhan Johtajan huoneeseen, tuohon aikaan sitä lainkaan aavistamatta, tullessani 18v ikäisenä elämäni kolmanteen työpaikkaan. 
Olihan kauppa siihen aikaan toiseksi suurin työn antaja paikkakunnalla heti kunnan jälkeen. Ja minä, olisin edelleen vieras, muu- paikkakuntalainen tässä keskustassa. Kunnassa, jossa elämästäni osan tulisin tulevaisuudessa viettämään yhtenä kunnan asukkaana. 

Pitkä polkupyörämatka.

En muista minkä ikäisenä opin polkupyörällä ajamisen huikean taidon, ehkä samaan aikaan kuin lukemisen, siis alle viiden vuoden ikäisenä.
Olin halunnut epätoivoisesti oppia jo muutaman päivän ajan, lähtien kotitalon päästä jossa oli pieni myötämäki pätkä kohti postilaatikkoa lähtevällä pihatiellä, lisäksi toinen puuvajan päädyn kohdalla ennen suoran tasamaa osuuden alkua.

Tuohon aikaan kulkuvälineet olivat harvassa ja vierailtiin paljon naapureissa, niin joku oli keksinyt lisätä pyörän rungon väliin 2x4" puusta tehdyn istuimen, siksi että lähes kaikki lapset saatiin vanhempien mukaan, kun eteen tai taakse ei saatu mahtumaan kun vain korkeintaan kolme. Nyt saattoi yhdellä pyörän päällä olla jopa viisikin pikkulasta. Yksi etutelineellä, yksi etu sarvien päällä selin menosuuntaan kaksi takatelineellä ja jopa kaksi tuolla puisella väli-istuimella.

Kotona oli neljä polkupyörää, Aino oli mummon harmaa, musta raskas Ranskalainen isän runkopyörä, tummanpunainen matalapainerenkainen, sekä normaalirenkainen naisten "verkko" Tunturi-pyörät. 
Lisävarusteena oli punainen satula lasten kuljetusta varten, kiinnitys edessä tai takana, joka tarvittaessa laitettiin paikalleen. Suojaverkot asennettiin siihen aikaan paikalleen hakasilla, jotka kiinitettiin kurakaaren reikiin ja pyörän haarukkaan suojaamaan lasten jalkoja ja vaatteita renkaan pinnojen väliin ohjautumiselta. 

Ajamaan opittua kävimme joskus 2-3 kaverini kanssa tuossa edellisessä plokissa olevassa pikkukaupassa, joka sijaitsi naapuripitäjän puolella olevan suuren kylä-koulun vierellä jonka verkkoaidasta alkoi kaupan takapihan marjapensaat, omenapuut ja ryytimaa.

Kerran olin mennyt luvatta kaverini Heikin seurana tämän käydessä ostoksilla, ostaessa itselleen sitruunasoodaa pullon ja rixraxin. Rahattomana katselin vieressä rappusella istuen kaverin nauttiessa herkuista, kertoen niiden mausta minulle.
Lopulta pullo tyhjeni ja sain viimeiset tipat pullon pohjalta, ja kyllä, maku oli tosi hyvää.
Tälläistä en ollut vielä koskaan saanut edes maistaa.

Kauppa oli pieni. Ulko oven auettua oli kolme sisäovea, kolme rappusta ylös oikealla olevalle ovelle, johon naullalla oli kiinnitetty sievästi kaiverretty vanha kirjaimen sana Puoti. Vasemmasta ovesta pääsi keittiöön, keskeltä noustiin yläkerran huoneisiin.
Kauppiaana toimi vanhempi leskiemäntä yhdessä aikuisen tyttärensä kanssa joiden luona äitini kanssa olin pienempänä joutunut vierailemaan pariinkin otteeseen.

Koulun piha oli aidattu metallitolpilla ja niihin asennetulla yli metrin korkuisella verkkoaidalla, josta lasten oli hankala päästä ylitse, vaikkapa sen vieressä kulkevalle maantielle, siinä oli myös petonipylväisiin kiinnitetty iso kaksiosainen portti, keskeltä haka lukituksella varustettu joten aidan yli tai portista nämä huutelijat eivät tulleet.
Muutama isompi tyttö ja poika oli meidän kuntamme puolelta silloin tässä koulussa etenkin ylemmillä luokilla, joten sekin saattoi hieman edesauttaa meitä ja opettajia. 

Kun koulua käymättöminä pikkutenavina uskaltautui polkemaan kaupalle asti  jotain määräättyä hakemaan, tai itselle ostamaan, niin heti tullessa tai lähtiessä tuon koulun aidan takaa meitä usein katseli utelias joukko naapuripitäjön mukuloita, huudellen, udellen kaikenlaista välitunti aikana tai urheilutunti aikan ulkona ollessaan.
Määräyksiä ja sanomisia tuli yleensä meistä peräkallion kyläläisistä, jotka kuuluimme eri kuntaan, ja emme siis olleet aina tervetulleita näiden koulupoikien mielestä heidän kauppaansa asioimaan tai ostamaan. Joukossa valvova opettaja lopetti tuon pienen huutelun ja keljuilun heti huomattuaan, kuten pikkukivien / käpyjen heittelyt.

Kävipä joskus kesäloma aikana niin että kaupalle asti päästessä meitä vastassa oli koko kylätien leveydeltä muutama poika, seisoen hajareisin polkupyörää sarvista kiinnipitäen, pyörän kelloa soittaen, kulkumme pysäyttäen tivaten käyntimme syytä, palauttaen meidät pari kolme pientä poikaa kääntymään takaisin, jolloin usein hiiva, kahvi, sokeri tai usein omaan suuhun tarkoitettu Buffalo-Bill keräilysarja purkka jäi sillä kerralla ostamatta, takaisin kun oli pakosta käännyttävä.
Hieman ennen koulua pienen sivutien varrella oli kuitenkin osuuskaupan myymälä, josta saimme silloin tarvittavamme, jonne asti nuo pojat eivät meitä enää seuranneet koska heidän kuisantekonsa meitä kohtaan olisi huomattu. 

Osuuskaupasta emme kuitenkaan saaneet yhtä hyviä, meille hakupalkkioksi luvattuja, levypurkkaa, lakritsia tai toffeeta jotka saimme samasta rahasta luvalla itsellemme ostaa, joten hetken kuluttua olimme palanneet takaisin pikku kaupalle kenenkään meitä häiritsemättä.

Rahayksikkö oli tuohon aikaan vielä se vanha iso markka ilman pennejä. 
1963#  rahauudistus poisti tuosta rahasta kaksi viimeistä nollaa, ja pennit tulivat uudelleen Suomessa käyttöön markan lisäksi.

Tuohon aikaan Buffalo-Bill jenkki keräilykuva levypurkka maksoi 10, rixrax 5, sitruunasooda 8, punainen limonadi 11 penniä. Lakritsi nauharulla maksoi 10 penniä, piippu samoin. Pepe-lakritsia sai viidellä pennillä 2-3 kpl, 10 pennillä 5-7 kpl. 
Osuuskaupassa näitä vastaavia ei ollut tarjolla, etupäässä vain pandan tuotteita jotka eivät maistuneet ihan yhtä hyvältä kuin Hellas ja Fazer, eivät etenkään yhtä kauan kuin jenkkipurkka.

Emme käyneet vielä koulua ja tähän kouluun emme enää edes pääsisi vaikka muut meidän pitäjän puolella ennen -49 syntyneet täällä koulua jo kävivät, mutta meidät tultaisiin tulevaisuudessa viemään oman pitäjän kouluun kouluikäisten määrän tullessa niin suureksi, ettei kotikuntamme enää suostunut maksamaan meidän koulu käynti kustannuksia suurempaan naapuripitäjään, siirtolais-asutuksen tuomasta väkimäärän äkilisestä kohoamisesta johtuen.  


Oman kuntamme puolella oli kaksi tulokas-isäntää jotka kuuluivat silloiseen kotipitäjän kunnan hallitukseen, mutta heidän sanansa ei vaikuttanut päätös asiassa mitään joten meidän kohdalla kuljettaminen toteutuisi syksyllä vastustuksesta huolimatta.
Naapurin pojalta, jonka koti oli meiltä koululle päin mentäessä ensimmäinen, olin saanut kuulla lähi-kunnan keskustassa olevasta Fransun kioskista, joka oli halpa ostospaikka lakritsi kengän-nauhoille, karkeille ja muille herkuille.

Silloin tällöin sain kymmen tai kaksikymmen pennisen mummolta tai vanhemmilta ja mikäli ei ollut tilaisuutta niitä myymäläautoille tuhlata sain säästymään, niin nyt sattui syyskesällä tilanne, jossa keittiön "lämmin komero" hyllylle laittamani rahat yhteensä 75 markkaa keräsin taskuni pohjalle tuolle halvalle pikkukaupalle lähtöä varten, saatuani äidiltä luvan, sekä kehoituksen varoa tiellä liikkuvia autoja, hevos-kulkupelejä ja mahdollisia kiusaajia. 

Sitruunasooda ja toffee mielessäni ruinasin äidiltä luvan saada matalapainerenkainen Tunturi, jolla matka sujuisi.
Tuohon naisten pyörän runkoon olin kaverin esimerkkiä seuraten tehnyt runko-istuimen laudasta, katkaisten sopivan mittaiseksi ja loveamalla sen molemmat päät keskeltä pienen v.n malliseksi, joten se kiilautui runkoa vasten istumeksi.

Pitkää matkaa ja polkiessa asento kuitenkin väsytti, eikä lautakaan tahtonut paikalla pysyä, vaan pyrki laskemaan aina toisesta päästä. Lopulta poistin sen taka telineelle.
Keli oli hyvä, tien renkaiden kulkukohta tiukkaan painautunut ja tiivis joten polkeminen tuolla savetulla ja sileällä tiellä oli helppoa, myös aurinkoisen kelin ja hyvän iloisen mielen johdosta joten huomasin olevani Saarisen Ainon kaupalla nopeammin kuin luulinkaan kenenkään häiritsemättä. Kaupan kohdalla ehdittyäni huilasin hieman koulun suurten puiden varjossa. Olo oli hyvä, astma ei vaivannut yhtään, edessäni tiessä oli pieni eteenpäin laskeva alamäki joten polkaisin pyörän liikkeelle ylittäen peltoaukeaa seuraavan Sivon Papan mökin mäkikumpareen, pikku joen puusillan jatkaen eteenpäin seuraavasta jyrkästä mutkasta, ylittäen nykyisen kakkostien linjaus- kohdan, jota ei siis vielä rakennettu.

Pääsin metsän reunan viileään ja hieman varjoiseen suojaan, polkien oikealle jäävän suuren talon ohin kohden krootilan kylää, (grothusen) tullen pian jyrkkään mutkaan. Sisäkurvin kohdalle metsän reunaan oli pinottu kaksi suurta paperipuupinoa, välissä auton mahtuva väli, jossa näin seisovan talon ison punatukkaisen pojan, minua vanhemman tupakoimassa salaa vanhemmiltaan.  


Ei mennyt kuin hetki kun poika juoksi perääni, huusi pysähdy,
joten pysähdyin, olihan minun tultava takasin samaa reittiä. 
Tiesin Esan kiukkuiseksi isänsä tapaan joka oli kuuluisa pitämästään kovasta kurista, punatukkainen, kuten talon tytär.
Poika käveli lähemmäs ja kirosi, kun oli nähnyt hänen polttavan. Ensimmäiset sanat olivat älä vain mene isä-eskolle tupkoinnistani kertomaan, se ei tiedä tästä mitään ja antaa mulle armotta selkään jos saa tämän tietää. Älä vaan poika mene kertomaan, vannotti. Sanoi vielä jonkun juoruilleen aikaisemmin ja saaneensa jo ennekin tästä asiasta selkäsaunan isältään. 

Lupasin olla puhumatta joten kaveri irroitti otteensa pyöräni ohjaustangosta, katseli takatelineellä olevaa laudan kappaletta, sanoi et kai sä näin lapsellista istuinta käytä. Sanoi muista ja morjens joten jatkoin matkaani ohi Ompelija-Ainon mökin, yli kallio nyppylän, josta edellisessä kerroin. Matka jatkui, varoin lyömästä innoissani leukaa ohjaustangon keskellä olevaan kiinnitysmutteriin, johon se joskus kiireessä tahtoi osua seisaalta tapahtuvasta polkemis asennon ponnisteluista johtuen.
Kohta ehtisinkin edellisessä mainitun yksityisen maatalouskaupan kohdalle...

Televisio aikakausi, muistatko..?

 Julkaisen myös tämän toisen, esille lipsahtaneen vanhan julkaisun nyt uudestaan.

             

Pienenä, kansakoulu aikaan (1959-1960#) ollessani, televisio oli suuri harvinaisuus.
Koulun urheilu-hullu :) mies opettaja jota muistan tosi hyvällä, oli usein kertomassa
etenkin jääkiekko tuloksia ja pelitilanteita meille koululaisille, etenkin silloin mikäli tuli olympia tason jääkiekkoa, saaden muutaman oppilaan myös osallistumaan, heidän  joilla oli televisio kotona, joita oli vain 5-6 taloudella kaikista 82 oppilaasta. 

Kun kotonani ei vielä ollut televisiota, pääsin, ja joskus livahdin naapuriin katsomaan  Beaver-pojan tai Mies Marsista sarjaa.  
Muita tuohon aikaan muotiin tulleita sarjoja oli
Lucy show , Me Hirviöt, josta en pitänyt, Belle & Sebastian filmit, Magilla Gorilla, Rin-Tin-Tin, Poikani on toista maata, Vaimoni on Noita, Kapteeni Scarlet, Tyttö tuli taloon, sekä tietysti ihanat piirretyt Disney,  Nakke Nakuttaja, Tom &Jerry -sarjat. 
(Aikaisemmat telkkarisarjat Ivanhoe ja Viikingit joita isäni kävi kummisetäni luona katsomassa, olivat sellaisia, joita kummitäti ei antanut minun seurata, kun ne olivat kielletty nuoremmilta (8-12v) katsojilta).

Naapurin aina ystävällinen Raija-tyttö, oman isosisko ikäinen, tuli usein ystävällisesti avaamaan television, istuen usein sohvalle viereeni, tajoten jopa mehua ja keksiä, tai kahvia sekä peruna-piirakan. Tässä ilman lupaa poissa olosta yleensä kävi käry, kun tuo 500m pitkä tien osuus  oli keskellä pelto aukeaa, joten naapurikunnan puolelta ei voinut salaa palata.  Jos tulin pimeä aika takaisin, isä :) usein odotti tavallisessa paikassa keittiö pöydän ääressä, holkki-tupakka korvan takana, kirja auki edessä.

Mikäli tulin vasta pimeässä, oli ensimmäinen kysymys (ellei maatilan töistä ollut kysymys) onko läksyt tehty, miksi et tehnyt niitä heti kun tulit koulusta kotiin, ennen lähtöäsi. Usein kun joku oli ostanut uuden television, perhe pyysi vierailulle muutamia lähimpiä naapureita, jolloin käytiin monen perheen voimin katsomassa Shirley Temple, Majakka & Perävaunu, Stan & Laurel filmejä, yleensä talvi aikana sunnuntai päivän aikana. 

Väkeä oli usein niin paljon ettei kaikille löytynyt edes istuma paikkaa kahvipaikasta puhumattakaan. Kerran koulusta tultua istuimme keittiössä kahvia ja tuoretta munkkia nauttien, äidin kertoessa salaperäisesti hymyillen, tiedättekö lapset mitä on tänään tapahtunut. Munkin syönti pysähtyi, kahvi läikähti pöydälle isosiskon sanoessa Televisio! Pakkohan oli rynnätä heti katsomaan tuota mummon kamarin (olohuone) pöydälle laitettua pieni ruutuista sisäanteneilla olevaa laitetta, jonka kuvaruutu oli melkein pyöreältä näyttävä ja paljon pienempi naapurien laitteisiin verratessa.

Siinä se ihme nyt pöydällä oli. 
Kun ilta tulee, virityskuvalähetys alkaa 
saadaan laittaa se päälle, kunhan saadaan ensin asema viritettyä kohdalleen.

Tuohon aikaan meillä näkyi oikeastaan vain yksi asema
toista Helsingin kanavaa lähetti Ylöjärvi, joka ei näkynyt
kunnolla jonkin esteen takia, ennen kuin Eurajoki 1. ja 
lopulta 2. aloittivat tv-lähetykset.
Tesvisio, Ylöjärvi antennilähetys. OhjematTamvisioTohloppi Tampere

















Laite oli käytetty. Kuvan saaminen pysymään paikallaan pelkillä sisäanteneilla olevan laitteen kanssa oli vaikeaa ja paljon ääni sekä kuvayhteys häiriöitä. Seuraavalla viikolla se vaihdettiin parempaan allaolevan kaltaiseen ja oikean 23 tuuman kokoiseen.

Tämä laite oli omien jalkojen varassa seisova Helvar merkkinen laitte, jonka oikea sivulla oli suuri lovettu kääntönuppi asemien haku ja sisällä pienempi, löydetyn aseman hienosäätö varten. Edessä äänen voimakkuus, sävy,  pika-asemahaku, paino nappulat. 

Antenni kiinnitettiin katolle myyjän asentajien toimesta joista toinen oli katolla kääntäen antennia sopivaan asentoon viritys kuvan saamiseksi kohdalleen, sisällä olevan ohjeiden mukaan, jotka radiopuhelimilla pitivät toisiinsa yhteyttä aseman haku-asennuksen aikana. Viimein lähetyksen alkaessa kuva ilmestyi pian ruudulle eikä isän enää tämän jälkeen tarvinnut käydä katsomassa Viikingit, Rin-Tin-Tin, mäkihyppy- tai muita ohjelmia naapureissa.

Varsin tärkeäksi televisio tuli isäni sairauden alkaessa paheta, juuri silloin kun lähetyksenä alkoi pyöriä Levyraati, musiikkiohjelmat, tietokilpailut, sekä Lännen Tie, jonka katsominen häneltä loppui jo ennen sarjan päättymistä. Äiti ei televisiota paljoa seurannut, tai mikäli katsoi, oli kudin kädessä, television jäädessä tausta ääneksi.

Tiistai. Aamun mietteitä.

                 

Loppuviikon kotiseutuvierailun aikana oli mukava nähdä vanhoja lapsuusajan tuttuja, nyt aikuisia osa jo eläkeellä olevia, toiset, vielä työelämässä vahvasti mukana.


Hetkinen matkaa läpi kotikylän raittia ja yli kuntarajan.
Pysähdyn kylän raitille, vanhan koskimyllyn ja "uuden" saharakennuksen (1958) kohdalle vanhan maitolaiturin (ns. kannupukki) vierelle nähdessäni tutun avioparin puuhailemassa perjantaisessa pikkuaskareissaan  kotipihallaan.

Vasemmalla oleva tie johtaa suoraan myllylammelle, sen avoimen padon yli, ohi puretun vesimyllyn,  lähinaapurin pihapiiriin.

Oikealla yhä kylän sahalaitos sekä mylly sen maitolaituri ja myös entinen postikeskus, josta meille peräkyläläisille, kaikille toisen kunnan rajan takana asuville talouksille tuotiin / saatiin posti. 
Myllylampi on lähes tyhjä, sen rannat paljaat runsaista sateista huolimatta juoksutus on suoraa, kahlitsematonta.
                                                       
Juttu kulkee kuin itsekseen monenlaisiin nuoruusajan muistoihin, siihen arkielämään jota silloin väkevästi ja konkreettisesti kädestä suuhun onnellisesti kaikki elettiin. 

Näiden myötä keskustelu siirtyi luontevasti nyky-aikaan, ihmisten erilaiseen paljon enemmän itsekeskeiseen käyttäytymiseen, mikä tuolloin oli paljon tuntemattomampaa, ei tosin kokonaan tuntematonta.

Mutta kuitenkin elämä oli silloin vielä hyvinkin ihmisläheistä, perheiden asuessa samassa taloudessa isovanhempien kanssa, joista yleensä yleisimmin mummo oli 
se tervaskanto, joka monesti kaitsi ja osittain opetti lapsenlapset perinteisille tavoille
niitä arvostamaan ja ehkä kunnioittamaan, vanhempien saadessa tehdä työnsä rauhassa.

Samoin oli naapurien auttamisen ja palvelemisen kanssa. Aina mentiin auttamaan erilaisilla talkoilla, naapuri avulla, sen sovun säilyttämiseksi tai jonkin takaisin maksun velvollisuudesta, kun oltiin aikaisemmin saatu itselle apua, tai ei ollut rahaa maksaa toisen työstä, maksettiin nyt toisten tekemä työ omalla työpanoksella takaisin, usein kaikkien työhön suinkin vain kykenevien perheen jäsenten voimin, miellytti ;) tai ei.



                                   







Ristiriitoja kiistoja ja kateuttakin tietysti oli, mutta pääasiassa harmoonista yhteiseloa.
Oli tietysti myös perheitä jotka pärjasivät oman perheensä voimin, mutta eivät myöskään osallistuneet muiden huushollien tarvitsemiin talkoisiin.
Elämä oli sujuvaa, usein hieman puuttellista ja yksipuolista varsinkin ruoan suhteen
rahaa käytettiin suhteellisen vähän, muuhun kuin välttämättömiin ostoksiin kuten vehnäjauhoihin ja viljan jauhatuksen ja sahausten (lautojen yms.) maksamiseen.

Nyt kun katselen aamuista uutislähetystä, jossa kerrotaan suomeen töihin tulevista Filippiniläisistä sairaanhoitajista jotka tulevat tänne töihin ja lähettävät täältä rahaa perheilleen, veljilleen, sukulaisilleen, kotimaahansa tehden täällä tyytyväisenä työtään
voidakseen näin menetellä.

Ihailen näitä marjanpoimijoita ja muita kaukaa tulleita henkilöitä, jotka nurkumatta ottavat sen hyvin pienen paremman elämän antaman mahdollisuuden jonka he ottavat kiitollisuudella vastaan (huolimatta huonosta ja hyvin usein epäoikeuden mukaisesta kohtelusta joita kokevat) eripuolilta europpaa ja muista paremmin voivista valtioista.

Jään ihmettelemään tätä meidän nyky-suomalaisen yhteiskunnan itsekeskeisempää nykyisin eniten vallalla olevaa piittaamatonta ajattelu ja käyttäytymistapaa
lähimmäisten  huolenpitoa koskevaa ja heistä huolehtivaisuutta kohtaan, suuntaa joka tuntuu hetkittäin piittaamattomuutena toista kohtaan vain vahvistuvan edelleen. 

Tämän aamuinen skype soitto oli tämän kirjoitukseni syy. Soitto jossa sain kuulla erään hoitolaitoksessa olevan miehen (55v) joutuneen uudelle osastolle hoidettavaksi.
Mies on ollut hoidossa jo pitkään, sairastuen jo nuorempana otsalohkon dementiaan
hiipuen hiljalleen yhä huonommaksi. Nyt kun hänellä ei enää ole vuosiin toimineet kun vain silmät, hänet on sijoitettu makaamaan uudelle osastolle yksinäiseen huoneeseen
ja hänelle on asennettu hälytys ranneke apua saadakseen.

Ranneke tälläiselle henkilölle joka ei kykene mitään raajojaan käyttämään, saadakseen tarvitessaan itselleen apua. 
Henkilölle joka ei ole moneen vuoteen kyennyt liikuttamaan muuta kun vain silmiään ja hieman hymyilemään kun häntä käydään katsomassa ja ruokkimassa.
Nyt muutamien päivien aikana paino on pudonut päivittäin ja putoaa yhä, syynä lääkitys ja kuivumisen uhka riittämättömän hoivan puutteessa.

Mitenkä nyt tulevaisuudessa mahtaa olla, kun jossakin on muistaakseni kaavailtu pitkäaikaisten potilaiden hoitovastuun siirtämista sukulaisille ja perheelle, sen jäsenten tehtäväksi. 
Mikäli näin käy tuleeko meidän yhteiskunnasta ihmisläheisempi, vanhanaikaisempi, vai tuottaako se lisää uusia ongelmia, joista esim. sairaasta pyritään nopeasti ja entistä helpommin eroon tavalla tai toisella, näin etenkin mikäli hän on haitta tai este vaikkapa perinnön saamiselle, muuten ollessaan vai turha rasite hoitajilleen.

Muttuuko ihminen, ja mihin suuntaan, käy huomispäivän tie..  


Hyvää kaunista syyspäivää vierailijoille.

Muutamia elämääni mielihyvää tuottavia asioita...

               
                http://youtu.be/kzogTxwnDjQ

Elämääni mielihyvää tuottavia asioita, tosin en aina tiedä missä järjestyksessä nämä milloinkin ovat, ja saattavat tästä hetkittäin vaihdella, toisen jäädessä, toisen tullessa.
Mutta tällä hetkellä vastauksen marssijärjestys olkoon tämän kaltainen.

Valokuvia mulla on lapsistani vähän nuoruutensa ajalta. Erotessani en näitä saanut.
Niinpä kotoa lähtiessäni otin omin lupineni lipaston päällä olevat lasteni koulukuvat, jotka ovat mulla vieläkin hyllyssäni.
Nuorimmaiseni kuvan palautin hänelle, hänestä on lähettämänsä ylioppilaskuva hyllyssäni.
Muutaman oman kuvani sain vasta 6 vuotta eroni jälkeen exältä, hänen muuttaessaan. 

Samoin mulla olleet kuvani eroni jälkeiseltä ajalta, jossa olin joko yksin, tahi jonkun toisen henkilön kanssa kuvattuna, tuo joskus aiemmin mainitsemani mustasukkainen nainen, joka kanssa tuolloin täällä asuin 7v, hävitti kaikki eroni jälkeen kuvatut kuvani, nyös negatiivini.
Kuvasin tosi paljon, hyvällä kameralla joka mulla on vieläkin, työmaakuvat säästyivät.

                                             Elämän kultalankaa, sen täyteläiset värit.

1.) 
Terveys. Sairastin pienenä vuodet 2.5v - 12v, joka tarkoitti jatkuvaa epäsäännöllisin syklein tapahtuvaa sairaalassa oloa, tutkimuksia, tutkimuksia, kuvauksia, mutta ei mitään, minkäänlaista ratkaisua varsinaiseen tautiin.
Olin pelkästään uteliaiden ja kokeilunhaluisten lääkärien tutkinnan kohde.
Kunnes tuo kierre loppui. Kiitos tästä, kunnanlääkäri Sasi, (kimmon setä) sinulle.

Satalinna. Pisin (11 kk / 1958) sen ajan keikoistani täällä, jolloin kansakoulun ekaluokka jäi yhteen vajaaseen viikkoon. Täällä oloaikanani en koskaan ollut oikeasti kipeänä, ainoastaan vain ns. tutkittavana.  (Toisen luokan kävin kahta kuukautta vaajaana läpi)

Vasta poislähtiessäni, aamulla oli kuumetta 37,8 ja äitini tullessa suurin toivein minua noutamaan, hoitaja mittasi vielä puolipäivän lämmön. Kuume oli noussut, 38.3 astetta. 
Ulkona oli juhannuksen tienoon hellekausi parhaimmillaan, yli 31 astetta varjossa.
Äidin jäädessä odottamaan lisätietoja, kuume kohosi iltapäivän aikan yhäti ylemmäs.
Äitini poistui lohduttaen pian s ekuume laskee ja kotiudut sitten myöhemmin terveenä.

Kuume kohosi iltamittauksissa jatkuvasti yhsä ylemmäs. Olin oikeasti kipeä ja kuuma.
Viimeinen minkä muistan ympärilläni häärivien hilkkapäisten hoitajien keskusteluista
oli Liisa hoitajan ääni. Hyvä jumala, nyt se kuume on jo 41.2 astetta, mittari ei riitä...

Tämän jälkeen muistini on hatara parin viikon ajalta, joka ajan olin lähes tiedottomassa tilassa. Herättyäni muistan hoitajien tervehdykset, huonekaverien parveilun ympärillä,
aurinkoisen kirkkaan näkymän ikkunasta. 
Muistan myös hoitajien kertoneen mulle, kysyessään muistanko mitään tuosta ajasta, 
että koko satalinnan kompleksin kaikki jäät, ruumishuonetta ja jääkaappeja myöten,
oli käytetty ruumiini jäähdyttämiseen, vaihtaen aina uudet jäät sekä alleni että ylleni, koska olin kokonaan kääritty lakanoihin, joiden sisällä nuo jäämurskat olivat.

Kun pääsin kotiin, oli jo heinäkuun loppu ja ulkona oli hellettä yhä 32 astetta varjossa. Muuten, kotiinpääsyni vuosi täytyi olla tuo vuosi 1959, koska olin siellä yli talvikauden

Musiikista aloin pitää täällä ollessani, Liisa hoitajan tuomasta transistoriradiosta, sekä alakerran pannuhuoneen viereisessä tilassa veivattavasta krammarista, jonka veto ei riittänyt loppuun asti. Kodin kynttilät. Iltanuotiolla. Kotilaakso, kolme oli kiekkoja jotka kuuluivat jotenkin. Talkkari ei saanut meidän jostakin alustasta löytämäämme konetta kuntoon sen paremmin. Mutta saimme yhden uuden uutukaisen neulan häneltä.
(tästä kaikesta tulee joskus omat plokit, tuonnempana)
http://youtu.be/5Mh3EUYIcjg

 2.)
Oman kodin rauha. Hiljaiset yksinäiset hetket joita kaipaan ja arvostan kaiken turhan hässäkän saatuani jätettyä taakseni. Rauhallinen seesteinen vaihe, elämäni eräistä vaiheista, jossa lapsieni ja lastenlapsieni tulevaisuudet pidemmän päälle askarruttaa.

Lapset, lastenlapset, sisarukset ja heidän perheensä, muutama muu vanha sekä uusi tuttu tai ystävä, sekä eräs seurustelun kautta tutuksi tullut hyvä ystävä ja tuttava.

                                                                                   Ensimmäinen Lapsen lapseni. (Ranska)

                                                                                            Sama kaveri 7 v myöhemmin.

                                                                                       Toinen lapsen lapseni 2 vk vanha.

Muutama muu hyvä, luotettava ystävä, lähinnä yritysmaailman ajoilta tutuksi tulleina, kuten eräs virkamies, jonka olen saanut tuntea kolmisenkymmentä vuotta, mies, jota aina kunnioitan ja arvostan, rehtiyden ja oikeudenmukaisuutensa takia.
Samoin muutamia, työmaiden vastaavia mestareita, hankintamiehiä, työpäälliköitä jne. Mahtuupa joukkoon muutama muukin alan ihminen, talous- kirjanpito- suunnittelu- ja tavarantoimitus puolelta, sekä myynti ja huoltopuolelta.

3.)
Tuossa edellisessä taisi kaikki tärkeimmät jo tulla luetelluksi, muutamia myöhemmin eri tavoin minulle tutuksi tulleita henkilöitä tähän voisin lisätä.
 http://youtu.be/N1N6ZCqTz_c

4.)
Helteiden ystävä en ole. Mutta tämä keväinen aurinkoinen ilma ja kevään tulo yleensä. Samoin syksyn lehdetön kuiva kausi, pikku kepeä pakkanen, myös kesäinen lämmin nätti vesisade, sekä tietysti kaunis talvinen lumisade, keveine pakkaskeleineen.

5.)
Hyväksyä se tosiasia että työelämä alkaa olla taakse jäänyttä vaihetta elämässäni.
Toisaalta se on suuri helpotus, kun ns. olen pyörillä ollut jo 13v ikäisestä alkaen.
Silloin kotona isän sairastumisen jälkeen liikkeelle jo kansakoulun kesälomalla, sekä myöhemmin ns. päivätyönä.

                                                     Tässä vanhin lapsen lapseni ensimmäistä ketaa suomessa vaarin sylissä 3 kk ikä.

Kuvan päivämäärä ei totuuden mukainen. Mun vanhallani kameralla otettu kuva.
Patterinvaihto on aiheuttanut päivämäärän nollaantumisen kameran ostohetkeen.

Kohtulliset hartiani, musculat,  sekä heiveröiset käsivarteni takaavat sen, että näinkin jämerä paketti pysyy vakaasti, mutta hellästi, ja ilman salitreenejä pienissä hyppysissäni.

6.)
Mielihyvää tuottaa ystävälliset ihmiset, vaikkapa kauppareissulla nähty pikkuinen lapsi
joka istuu vaunuissaan silmät suurena hymyillen iloisesti, tai kykenee itse kulkemaan vanhempainsa keralla, uskaltaen ujostelematta tehdä tuttavuutta meikäläisen kanssa. 

                                                            Poikani. 5 v
7.)
Kun voi tehdä jonkun hyvän työn, tai paremminkin, on kykenevä auttamaan jotakin henkilöä joissakin asioissa, tms. pikkuinen palvelus, jonka voi toiselle suorittaa.

8.)
Nauraa pitää ja iloita. Suruja on ollut ihan liiankin kanssa, ja olen sujut niiden kanssa.
Sellaiset ihmiset joiden kanssa voi heittä läppää, huulta, puhua asiasta kuin asiasta ja joilla ei pipo kiristä, sen kummemmin kuin muutkaan elämän tilanteet.
Huumori ja herkästi toimivat ajatuksen juoksut saavat mielen iloiseksi.

                                    Tuore aviopari sekä ranskalaiset appivanhemmat.
9.)
Ystävä jonka voi kutsua luokseen, tai vierailla hänen luonaan, tarkoittaa sekä seurustelua että muuta ystävyys-suhdetta, kuten myös perhetuttujen luona vierailua.
Kuuluupa karaoke tuttaviini niin talousrikoksia tutkiva henkilö, kuin myös eräs nuoripari, 32-40v, jossa mies haluaa minusta kaverin (isänsä tilalle) ja nainen haluaa minusta isäpuolen, oman kolarissa (5v ikäisenä) menehtyneen isänsä tilalle, jne jne.
Lisäksi heidän ihanat (3 kpl) tenavansa, etenkin nuorin ujostelematon 5v tyttö (hänkin).

                                                 Esikoiseni häätilaisuudesta.
                  Sisarukset; nuorin, vanhin (- 2009), keskimäinen, itse.                   

10.)
Kyllä tähän on helppo laittaa sisarukset, heidän perheensä seuraavaksi. Vierailut heidän luonaan.
Samoin muutama vanha työntekijä, jotka ovat muttaneet hieman kauemmaksi, mutta kaipaavat yhä edelleen tuota työssäoloaikaa, 12-16v jota haluavat yhä muistella.

Sadepäivä.

                
                                                                  

Paljon on ollut puhetta sateesta. Sadehan on sellainen asia jota me kaikki tarvitsemme.

Ensimmäiset, kunnolliset muutaman päivän kestäneet sadekelit, alkavat hiljalleen hiipua.

Pidän näistä kesäisistä sateista, sadepäivistä, vielä näistä syksyisen leppeistä keleistä.
Muistot vievät lapsuuteen, aikaan jolloin pitkään sisällä ollut sairasteleva lapsi pääsi ulos tuohon kosteaan syys-sateiseen ulkoilmaan.

Kylän pääraitille johtava, kuopille painunut kotitieni oli eräs suosituista leikkipaikoista.

Tämä, samoin kuin talomme päädyssä oleva rakennusaikaisen hiekkakasan syvällä kuopalla oleva, hienohiekkainen leikkipaikka, oli aina sateen jälkeen veden vallassa,  johon jälkimainittuun, allastettuun, pyrin ojailemaan mahdollisimman paljon sadevettä, voidakseni leikkiä siinä kaarnasta, puusta, tikkuaskeista, tekemilläni veneillä.

Nyt erälle syksyiselle kelille isosiskolleni ja minulle oli ostettu oikeat lasten sadevaatteet, siskolle punaiset, ja minulle vihreät, avohaalarityyppiä molemmat.

Alle tupattiin riittävästi villaista, jalkaan kumisaappaat ja säädettiin olkaimet kohdalleen, varmistaen sopiva jalkalenkin avulla tapahtuva kireys. 

Muistan nuo riivatun soljet, joista en pitänyt, vaaleammat ,kovemmat, muovista valmistetut, jotka eroittuivat selveämmin edestäpäin katsottuna ja sijoittuivat ilkeästi  pahimpaan kohtaan olkaluutani, vaivaten kokoajan. Olin kuin tönkkösuolattu muikku.

Mutta olinhan panssaroitu syys-sateita varten, joten ylös ulos ja rapakkoon johon sain luvan astua, kun nyt en kastuisi enkä vilustuisi lainkaan, varustukseni ansiosta.

Joten kotitielle, suurimpaan syvimpään painautumaan tuijottamaan, ihastelellen katsomaan sen kirkkaaseen, tyyneen, raikkaalta näyttävään,välkkeiseen vedenpintaan.

Pintaan, johon pilvet taivaalta heijastuivat, muutama vallaton sadepisara harvakseen vielä eksyneenä sen peilipintaa aaltoillen värisyttämään.  

Ihailin kauan ja hartaasti, sen syvyyttä peläten, arastellen, varoen jalkaterällä kokeillen
syvyyttä arvioidakseni. 

Lähes ensiaskeleesta kaikki alkoi muuttua, pinta väreili, sen rikkontuessa, jalanjälkien nostaessa pintaan tuota tummaa, ruskeanharmaata sameaa lientä, joka pyörteisenä alkoi muuntaa tuota rapakon tyventä peilipintaa aivan toiseen muotoon, tahrien ja liaten muokaten tuon aikaisemman kauniina näkyneen kuvanteen aivan toisenlaiseksi.

Otin askeleen kaikkein syvimpään kohtaan jonka askelin tunnustelemalla olin löytänyt. Otin kyykkyasennon, mietin hetken ja istahdin sen syvimpään kohtaan.

Huomasin pari seikkaa. Olin liian "täyteen" puettu, liian kömpelö vaatetuksen ansiosta

Mutta suurempana pettymyksenä oli ahteriini vedestä "uumaava" kylmyys  sekä toinen haitta, kun huomasin kumisaappaideni täyttyvän vedestä, ja villasukkieni kastuvan huolimatta punttien tiivistys, eli "rypytysnauhasta" ja jalkojani nostaessani ja koukistaessani tunsin myös veden valuvan ahterini suuntaan reipasta vauhtia aiheuttaen lisää kylmyydentunnetta sen alkaessa samantien imeytyä vaatteiden läpi iholla kylmyytenä tuntuen.

Onnistuin täyttämään haalarini kohtuullisesti, ja yllätys yllätys, haalari piti kaiken sisälleen jääneen veden tiiviisti sisällään.

Ison siskon avulla onnistuin nousemaan ylös rapakosta ja sain onneksi nuo kirotut remelit irti ja potkimaan haalarit pois yltäni, jolloin olo helpottui huomattavasti.

Lievää marmatusta, valitusta ja moitetta ilmaantui myöhemmin sisälle palattuani, mutta tuon päivän jälkeen (olin 5v) en koskaan ole käyttänyt sadevaatteita, vaan aina kuka on kastellut, on myös aina kuivannut periaatteella mennyt sateeseen.

Sama on ollut aina kaikkien muiden, olemisen liian ahtaaksi tekemien vaateparsien kanssa.

Joten mieluimmin aina hieman keveämpi pukeutuminen kuin tarkoituksellisen raskas.

Tämä oli ollut pyrkimyksenä säilyttää myös työpaikkapukeutumisessa, siihen asti kunnes suuntaus työvaatteissa muuttui sellaiseksi, ettei puuvilla-viskoosia enää ollut saatavissa, selitetystä syystä, että kutomot eivät? niitä kankaita enää valmistaneet.

Viimeinen näistä, josta mieleisiäni (sekä porukkamme) sai, ja tilattiin oli Leijona-Pukine, joka jo tuolloin kuului tanskalaisten omistamaan, Kansas tuotemerkin alle.

Tuotteet olivat hyviä, asiamiehen palvelu ainakin meille parasta, mitä tampereelta sai,
mutta tehtaalta tulevat osatoimitukset olivat hankalia.

Mitään yhtenäistä, parinkymmenen eri käyttäjän samankaltaistamiseksi tarkoitettua, 
ei koskaan saatu kerralla tulemaan perille.

Kaikki aina useina eri toimituksina, paidat, housut, takit, haalarit, lakit. Kengätkin jalas.

Nykyisin työvaatteiden materiaalina on saatavina vain lujaa, likaa hylkivää, ruskea, musta, sininen, vihreä, valkoinen, sävyjä. 

Työpukeutumisesta tulee kaavamaista, toinen toistaan jäljittelevää samankaltaisuutta.

Persoonallisuus, värikkyys, pitomukavuus, alkavat olla taakse jäänyttä elämää.

Yhä enemmän meistä halutaan samankaltaisia, massasta poikkemattomia yksilöitä.

                                                   Hyvää alkanutta päivää vierailijoilleni.

Eräs rakkaustarina.

                  

Meille monille on elämän saatossa tullut tutuksi erilaiset koetut, eletyt, rakkaustarinat.

Näitä on sattunut monen kohdalle ne sivusta seuraten tai henkilökohtaisesti kokien.

Tässä kuitenkin jälleen niistä eräs verisio.

Mutta ennen kuin kykenen menemään itse tarinaan, täytyy palata ajassa taakse aina
tuonne ihanan kultaiseen, kuuskymmen luvun alkuvuosien 1965? kevätkesän päiviin.

Olen maalta kotoisin ja meillä eli ja asui serkkutyttöni Orvokki, joka oli lukenut itsensä ylioppilaaksi, rahoittaen opintojaan mm. jokakeväisellä juurikasmaan perkauksellaan.
Työ oli lyhytvartisella perkuukuokalla konttaamalla tehtävää taimien harventamista.

Serkullani oli tapana aina meiltä lähtiessään, vielä aikuisenakin liftata kakkostiellä, helsinkiin päästäkseen, se kun oli ilmainen matka ja ylioppilaat ja sotilaat olivat niitä joita liftareina suosittiin parhaiten, siihen aikaan.

Nämä kesäiset liftimatkat olivat sellaisia että parhaimmillaan jo viiden tunnin kuluttua oli päässyt silloisilla kulkupeleilla ja tieoloissa helsinkiin asti peukalokyydillä.

Serkkuni laittoi aina kesäisille liftimatkoille päähänsä vanhan ylioppilaslakkinsa isäni
ihmetellessä, että vieläkö ne luulevat sinua ylioppilaaksi. Tähän serkkuni vastasi ettei
sitä kaukaa näe ja lakin hän aina ottaa pian pois päästään, kyytiin päästyään.

Kerran hän kertois eräästä edellisestä liftausmatkastaan, jossa hän oli päässyt erään porista hesaan matkaavan kihlajaisparin autossa koko matkan perille asti kallioon.

Kertoili vielä myöhemmin saman kesän aikana, toisella kerralla, päässeensä jälleen samaan autoon, saman kihlajaisparin matkassa, ja pääseensä tällä toisella kerralla etupenkille istumaan, ensimmäisen kerrä takapenkki istunnon jälkeen.

Kihlattu oli tuon eka matkan istunut edessä, normaalin tapaan. Kolmannella kerralla serkkuni liftatessa tuli sama saab-farkku ja otti hänet jälleen kyytiin.
Tällä kerralla he kuulemma olivat aivan kaksistaan, kihlatun morsion jäädessä poriin.


Tästä alkoi eräs yhteinen elämän taipale, joka jatkui viimevuoden kevätpuolelle asti.


Seuraava kuvaus on kodissani tapahtunut ensitutustuminen tuohon liftin antajaan, josta sitten tuli meille kaikille Jaakko, joka hoiti niin elämän kuin kuoleman vaatimat kirkolliset velvoitteet.

Oli kesäinen kaunis sunnuntaipäivä, ja hän, serkkuni Orvokki oli tullut pitkän talven jälkeen Helsingistä jälleen meitä tervehtimään, ollen nyt jo aikuinen 26-28 v nainen.
Tapahtuma oli odotettu vierailu pitkästä aikaa, ja hän oli ilmoittanut ajoissa tulostaan
joten myös me aikuiset lapset häntä odottelimme näkeväksi.

Olin traktorilla isosiskoni kanssa liikkeellä ja  kotia lähestyessä tiesimme vieraan saapuneen. Siskoni halusi jäädä tästä syystä kotiin, minun jatkaessani vielä matkaa.
Oli lämmintä ja kuivaa, paahtavan kuumaa keliä.

Tienraitti kaipaili sadetta, valtavan kieppuvan tiepölyn leijaillessa ilmassa harvojen autojen jäljiltä vielä minuuttikaupalla salvaten näkökyvyn ja hengityksen.

Seuraavaan kurviin saapuessani, aikomuksenani kääntyä vasemmalle  naapurimme maatalon pihaan, tuli kurvin takaa, keskellä raittia, edessä aukeavan suoran jatkeelta, vastaan punainen -95 farmarisaab hirmuista vauhtia, vetäen pölypilveä perässään kuin vaakatason avaruusraketti savuvanaa.

Saatteena tuli pikkukiviä, hieman isompiakin, siruja ja hiekkaa, paukkuen deutzin kurakaariin ja pelteihin ja kuskin sivulle kääntymättömään naamaan, kesäaikaa kun oli hytti aina riisuttuna pois, töitä haittaamasta, sekä myös kuumuuden, kulkuyhteyksien takiakin.

Manaus seurasi toistaan, ehtiessäni hädin tuskin huomata hesan rekkarikyltin auton keulalla. Manauksia seurasi litania lisää, jonkunlaisen käyrän noustessa huippuunsa hetkessä. Hemmetin hesalaiset. Kaahaavat paikalliset alkuasukkaat maan rakoon.

Ekana ajatuksena oli sännätä Deutz illa perään, mutta ajatuskyky käsitti auton kadonneen edellä saavuttamattomiin, ollen lisäksi traktoria paljon nopeampi jotenka en sitä koskaan kinne tuli saamaan.

Mikä lie mokoma lurjus, ja suunnuntai aamupäivänä kaahaili noin. Läpikulkumatkalla
ilmiselvästi lie tuo turisti ollut, vaan kenenkä sukulaisia mahtoi raitin varrelta ollakaan.
Siinäpä pulma mutta ajattelin että se seuraavan aamun rahtilenkillä kyllä vielä selvitettäisiin.

Sain hommani tehtyä ja palasin takaisin kotitalomme pihaan, tyytyväisenä, pieni harmitus ja rankaisuhalu, kosto 15 vuotiaassa mielessäni. Asia selvtetääisiin kyllä, siitä pitäisin huolta.

Mutta nyt olisi mkava tervehtiä serkkuani joka oli ollut aina kuin isosisko minulle.
Yllätys olikin suuri. Pihamme nurmella seisoi tuo sama 95 punainen farkku.
Sitten perhana, siinä se samperin sälli on. Joku samperin kaupparatsu tietenkin.
Kyllä mä sen nyt höyhennän perusteellisesti, näytän närhin munat. Kiukkuinen olin.

Tosin ihmettelin ilmestystä hieman, koska tiesin serkkuni poika (mies) kaverin tulevan hänen kanssaan ensi visiitille, meille ja Orvokin äidin luo kyläilläkseen, ensimmäiselle
esiintymis kierrokselle. Olivat sopineet tulostaan eri kulkupeleillä, ja ekasta yhteisestä, "omasta kotoaan" paluusta helsinkiin.

Kun olin hieman ehtinyt jo kelata tapahtumia saunassa naama- ja yläpesulla käytyäni, niin kotini eteisovella tuli vastaan ja tervehti muitta mutkitta, tuo auton kuljettaja, käsi ojossa meikäläistä.

Terve. Mää olen Jaska. Mä oon ton Orvokin miestuttava, kihlattu. Tulin esitäytymään, tälläinen mä olen.

Katsoin miestä, josta olin kuullut paljon puhetta. Arjalaisen vaalea, kapeakasvoinen hoikka, hieman hentoharteinen, rakenteinen. Terävä katse ja huumorin pilke silmäkulmassa, nauru ja humu karehtivat, vaihdellen vuoronperään suupielessään.
Pappi. Peijakas. Kaikenlisäks vielä. Hyvät hyssykät. Ja ihan tavalliselta mies vaikutti.

Tykästyin välittömään veikkoon ensi kerralla. Tämä mitä sen jälkeen on tapahtunut on
parempi lukea Jaakon ja Orvokin kotisivuilta, josta löytyy kattavaa kerrontaa asioista.

Nyt viimeinen serkkujen yhteinen tapahtuma järvenpäässä oli viime helluntaina.
Kokoonnuimme heidän kotiinsa, jossa nyt asuu Jaakko lähes yksin.
Lohisoppaa, jossa oli sattumia runsaasti, mansikkakakkua ja muita herkkuja juomineen

Meillä on ollut tapanamme kokoontua tuohon jokavuotiseen vuodenvaihteen toiseksi viimeiseen iltaan, samaan tapaan kuin nyt kesällä teimme ekakertaa.

Kokoontumiset on vähentyneet, porukan puuhanaisten, isosiskoni ja serkkuni pois
menon johdosta. Toki porukasta on myös poistunut monta ennen heitä. Kaikki eivät myöskään aina ole osallistuneet, eri syistään johtuen.

Mikäli tarinan jatko jotakuta kiinnostaa, niin lisäinfoa löytyy, Jaakko Harjuvaara nimen klikkaamalla.